Anita Rubin

Popper ja teorioiden falsifioitavuus

Karl Popper (1995) lähti ajattelussaan siitä, että teorian yhtenä perusominaisuutena on pidettävä sitä, että se voidaan falsifioida, siis osoittaa vääräksi tai peräti kumota, kun tietoa tulee tutkittavasta asiasta lisää tai siitä tehdään uusia havaintoja. Hänen mielestään sellainen teoria, jota ei voida kumota millään ajateltavissa olevalla ilmiöllä, ei ole enää tieteellinen vaan kuuluu lähinnä uskon piiriin. Jos siis testauksella tai muulla menetelmällisellä keinolla yritetään pelkästään etsiä jo tiedetylle teorialle vahvistusta, voidaankin päätyä tilanteeseen, jossa mikä tahansa teoria voidaan verifioida eli todistaa oikeaksi.

Niinpä hän päätteli, että tällaiset uusiin havaintoihin perustuvat vahvistukset pitäisi ottaa huomioon vain silloin, jos ne ovat selvästi vastakkaisia tai ristiriitaisia ennen tarkastelua oletetun asiantilan kanssa – Popperin omin sanoin, jos ne siis sisältävät riskin ennusteen tuloksesta. Sen vuoksi hänen mielestään jokainen todella pätevä tieteellinen teoria on luonteeltaan kielto, joka kieltää joidenkin asioiden tapahtumisen. Sen vuoksi kunnollisen testin tai tieteellisen kokeen lähtökohtana pitäisi Popperin mielestä olla aito yritys kumota teoria tai osoittaa se vääräksi. Jotkut teoriat ovat kuitenkin helpommin kumottavissa kuin jotkut toiset.

Popper menee jopa niin pitkälle, että hänen mielestään aikaisempaa tulosta vahvistavaa todistetta ei tulisi lainkaan ottaa huomioon, ellei se ole sellaisen vakavasti tehdyn tieteellisen testin tulos, jolla alun perin pyrittiin kumoamaan tai falsifioimaan teoria. Tässä tapauksessa falsifiointi siis epäonnistuu. Popper pyrkii voimakkaasti vastustamaan sellaista tieteellistä ajattelua, jolla yritetään pitää kauan voimassa olleita ja arvostettuja, mutta vanhentuneita teorioita keinotekoisesti elossa esittelemällä erilaisia lisäoletuksia tai uudelleentulkintoja. Tällaisesta todistelusta hän käyttää nimeä ”konventionaalinen vääristys” tai ”konventionalistinen juoni”. (Popper 1995, 34-37.)

Positivismi, relativismi ja kriittinen realismi

Positivismissa ymmärretään todeksi kaikki sellainen tieto, joka voidaan havaita. Relativismi (eli post-positivismi) on tavallaan positivismin vastakohta. Siinä tieto ymmärretään muuntuvaksi ja suhteelliseksi. Tiedon totuusarvo olisi näin riippuvainen sellaisista muuttuvista tekijöistä kuin esimerkiksi tilanne, aika, ympäristö, kulttuuri, arvot, perinteet jne. Post-positivistisen käsityksen mukaan tieto ja siten myös moraalitieto on siis riippuvaista kokemusmaailmasta ja siten aina suhteellista. Niinpä relativistisen moraalikäsityksen mukaan esimerkiksi kulttuurisia käytäntöjä ei voida arvostella millään yleisillä hyvän ja pahan tai oikean ja väärän mittareilla, koska mittarien on niidenkin kuuluttava saman kulttuurin piiriin, jossa käytäntö on kehittynyt. Siten emme voisi esimerkiksi kritisoida naisten ympärileikkausta tai vaikkapa valaanpyyntiä.

Bell (1997b) kuitenkin esittää ”post-kuhnilaisessa” hengessä kolmannen vaihtoehdon, jota hän kutsuu kriittiseksi realismiksi. Tässä ajattelussa hyväksytään se, että tieto ja moraalitieto muuttuvat ajan ja ympäristön mukana ja tieteen kehittyessä, mutta reaalimaailmaa on kuitenkin pidettävä jonkinlaisena totuuden ja objektiivisuuden mittana.

Viime vuosina arvojen ja etiikan tutkijat ovat kääntyneet etsimään niitä arvoja ja käsityksiä, jotka ovat kaikissa kulttuureissa tavalla tai toisella yhteisiä ja voidaan siten käsittää yleisiksi arvoiksi, ja pohtivat sitten sitä, millaisia sisältöjä eri kulttuurit näille arvoille antavat. Samalla on käynnissä selvä suuntaus arvojen yhdenmukaistumiseen ja globalisoitumiseen. Puhutaankin yhtenäisen kansainvälisen moraalisen järjestyksen tai säännöstön tarpeesta ja sellaiset käsitteet kuin esimerkiksi demokratia, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vapaus ymmärretään maailmanlaajuisiksi. Universaalit tai lähes universaalit arvot voidaan käsittää ihmissuvun kehityskaareen kuuluviksi prosesseiksi, jotka ovat hitaasti kehittymässä ja muuttumassa koko ajan. Ongelmia ei tällöin tuota niinkään yhteisten arvojen hyväksyminen kuin niiden soveltamisen erilaiset tulkinnat ja käytännöt eri kulttuureissa. (Rubin 1995.)

Kriittiset realistit ajattelevat siis toisin kuin positivistit. Esimerkiksi mitä tieteelliseltä tiedolta voidaan totuutena edellyttää, on uskottavuus, ei varmuus. Kuitenkaan he eivät usko relativistien mukaan, että mitään objektiivisena totuutena pidettävää ei oikeastaan voi olla olemassa. Vaikka kriittisen realismin mallissa ulkoinen todellisuus viime kädessä määrittää totuuden olemusta vaikuttamalla meidän uskomuksiimme ja käsityksiimme siitä, mutta tämä ulkoinen todellisuus sellaisenaan sisältää myös pysyviä, muuttumattomia ja objektiivisia elementtejä. Todellisuudessa siis on syitä ja seurauksia, jotka ovat olemassa meistä riippumatta, ja niistä on mahdollista saada objektiivista tietoa. Niinpä on olemassa todellisuutta koskevia väittämiä, olettamuksia ja uskomuksia, jotka ovat selvinneet läpi vakavista yrityksistä niiden kumoamiseksi, ja sen tähden niitä voidaan pitää tosina. (Ks. Bell 1997b, 318.)

> Keekok Leen episteemisen implikaation malli