Aikakäsitys tulevaisuuden tutkimuksessa

Anita Rubin

Arkielämä on jo kauan ollut länsimaisissa yhteiskunnissa ajan kontrolloimaa. Tehtaanpilli tai kirkonkellojen kumu määritti kauan kansalaisen päivän askareet ja kiireen, arjen työn, vapaa-ajan ja juhlan. Koko ihmisen historian ajan yksi selkeimmistä lajiamme määrittävistä piirteistä on ollut suhteemme aikaan. Otamme kantaa aikaan – ja sitä kautta tulevaisuuteen – koko ajan, tiesimmepä me sitä tai emme.

Mitä aika on?

Jo Aristoteles aikoinaan huomasi, että muutos on ajan toinen nimi. Ajalle on olemassa monta erilaista tulkintaa. Aika voidaan myös ymmärtää tauoksi kahden peräkkäisen tapahtuman välissä

Aika ja nopeus

Nyt ajalliset mahdollisuutemme ovat kasvaneet lähes käsittämättömiin mittasuhteisiin. Vaikka ajasta on tullut tuote, tavaraa, jota voidaan myydä ja ostaa, itsessään aika on yhä niukempi ja sitä myöten kalliimpi resurssi. Nopeus – ennen muuta tiedon saannin nopeus – on yksi tietoon perustuvan yhteiskunnan peruspilareista. Toisaalta nykyihminen joutuu toimissaan pohtimaan aivan uudenlaisia ajallisia suureita – esimerkiksi energiapoliittisen päätöksenteon ja riskien oton seuraukset saattavat kantaa kymmenien tuhansien vuosien päähän. Mitä pitemmälle sosiaaliseen ja yhteiskunnalliseen murrosaikaan vähitellen joudumme, sitä rajallisemmaksi yksittäisiin tehtäviin käytettävissämme oleva aika käy.

Ihmisen aikaorientoituminen

Tulevaisuus, nykyhetki ja menneisyys ovat ajan aspekteja ja ihmisen orientoituminen aikaan määrittää sitä, kuinka hän hahmottaa tulevaisuuttaan (Heinonen 1990, 84). Bjerstedt (1982, 1992) puhuu siitä, kuinka ihminen kuormittaa omia käsityksiään tulevaisuudesta negatiivisilla, neutraaleilla tai positiivisilla futureemeilla eli tulevaisuuspanostuksilla. Nämä futureemit määrittävät sitten niitä valintoja ja tehtäviä, joita hänen käsityksensä mukaan tulevaisuus häneltä odottaa. Tulevaisuuspanostuksilla on siten suuri merkitys siinä, kuinka ihminen suhtautuu tulevaan ja sen haasteisiin, odottaako hän tulevaisuudesta myönteistä vai tuottaako se pelkoa.

Toiset meistä ovat tutkimusten mukaan menneisyysorientoituneita, toiset taas enemmän nykyisyys- tai tulevaisuusorientoituneita. Blinnikan (1982) mukaan ihmisen tietoisuus on sidoksissa menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaan ja tapahtumat ja niiden tulkinnat näissä eri aikaulottuvuuksissa vaikuttavat niin tietoisuuteen kuin siihen orientoituneisuuden tasoon, joka helpoimmin valitaan. Niinpä nämä tulevaisuusorientoitumisen tilat eivät välttämättä ole toisiaan poissulkevia, vaan useimmiten jokin niistä on henkilöhistoriasta, eri tilanteista tai asioista riippuen voimakkaampi kuin muut. Ihminen (tai yhteisö) muodostaa yleisen tulevaisuuskäsityksensä sisällöllisesti näiden erilaisten suhtautumisten sekoituksesta. (kuva 1)

image002

Kuvio 1. Keskenään sidoksissa olevat aikaorientoitumisen muodot (Danskernes holdninger til informationsteknologi, 1996)

Tanskalaisten tutkimuksessa voimakkaimmin menneisyysorientoituneet olivat pessimistisempiä ja traditionalistisempia kuin tulevaisuusorientoituneet, jotka puolestaan olivat optimisteja ja modernisteja, uudistajia. Menneisyysorientoituneet eivät perustaneet yhteiskunnan muutoksesta eivätkä halunneet olla mukana sosiaalisissa uudistuksissa. Vanha ymmärrettiin perustaltaan paremmaksi kuin uusi ja monet menneisyysorientoituneet toivoivat, että he voisivat estää kehityksen, jonka he näkivät pääpiirteissään ahdistavana ja negatiivisena.

Tulevaisuusorientoituneet puolestaan uskoivat, että tulevaisuus on yleisesti ottaen parempi kuin nykyhetki ja että ongelmat voidaan aina ratkaista. Heille muutos näyttäytyy mielenkiintoisena haasteena. Nykyisyysorientoituneet eivät pohtineet tulevaisuutta ja ajattelivat, ettei sitä voida kuitenkaan nähdä. (Rubin 1998, 89)

Voidaankin siis päätellä, että ihmisen tai yhteisön aikaorientoituminen kulloisessakin tilanteessa määrittää tulevaisuuspanostusten eli futureemien avulla suhtautumista tulevaisuuteen ja siten niitä valintoja ja päätöksiä, jotka tehdään toivottavaksi ymmärretyn tulevaisuuden saavuttamiseksi tai ei-toivottavan tulevaisuuden väistämiseksi.

Tilan ja ajan suhde

Aikaperspektiivillä tarkoitetaan ihmisen tai yhteiskunnan suuntautumista nykyisyyden ohi tulevaisuutta kohti (Blinnikka 1982, Remes, 1993, 15). Tämä aikaperspektiivi muuttuu tapahtumisen myötä ja on riippuvainen niin yksilön tai yhteiskunnan omista ominaisuuksista, tapahtumaympäristön asettamista ehdoista kuin aina kulloisenkin tilanteen tulkinnasta ja laadusta.

Aikaperspektiivillä on kaksi ulottuvuutta, puhtaasti ajallinen eli temporaalinen ja paikkaan liittyvä eli spatiaalinen.

image004

Kuvio 2. Ajalliset (temporaaliset) ja paikkaan liittyvät (spatiaaliset) aikaperspektiivit (Lähde: Meadows ym. 1972, 19).

Edellinen kuva ilmestyi siis jo tunnetussa Kasvun rajat -raportissa 1970-luvun alussa. Kuten kuvasta huomataan, että mitä lähempänä ihmistä tapahtuma tai odotettavissa oleva tilanne ymmärretään olevan niin ajallisesti kuin paikallisesti, sitä useammin sitä pohditaan ja sitä selkeämmin näkyy myös sen merkitys omassa päätöksenteossa. Luonnollisesti siis niin asioiden harkinnassa kuin päätöksenteossa ja valinnoissa vaikuttavat ne tapahtumat, jotka mielletään koskevaksi itseä tai omaa perhettä ja joiden tapahtuminen on kohtalaisen lähitulevaisuudessa. Lisäksi myös se, kuinka kauaksi tulevaisuuteen oman toiminnan ymmärretään ulottuvan, siis kuinka kauaskantoisia vaikutuksia sillä voidaan nähdä, vaikuttaa myös aikaperspektiiviin sekä asiaa koskevan pohdinnan määrään ja laatuun (Nurmi 1995).

Usein tutkimuksen tilaaja, rahoittaja tai päätöksentekijät asettavat tulevaisuudentutkijalle jonkin ajallisen tavoitteen, jota hänen tulisi käyttää tutkimuksensa rajana malliin ”Suomi vuonna 2020”. Tällainen tarkka ajallinen rajanveto on tietysti keinotekoista ja tutkimusta rajoittavaa, mutta helpottaa samalla tutkimuksen tilaajaa tai lukijaa ymmärtämään sitä ajallista mittakaavaa, jossa kulloinenkin tutkimus on tehty. Tällaisia vuosilukuja ei siis pidä ottaa liian kirjaimellisesti vaan ymmärtää ne viitteenomaisesti.

 Ajan ymmärtämisen subjektiivisuus

Aika on yksittäiselle ihmiselle subjektiivinen kokemus. Silti aikakäsitys vaihtelee eri yhteiskunnissa ja eri aikakausina. Tavallisimmat aikakäsitykset ovat syklinen ja lineaarinen aikakäsitys. Syklinen aika on toistuvaa ja rytmistä – elämä palaa jossain mielessä aina samaan pisteeseen takaisin mistä lähdettiin. Laajempien, astronomisten syklien vaihdellessa ei kuitenkaan enää palata samanlaiseen elämään, josta lähdettiin, vaan ne voivat käsittää kokonaisia aikakausia. Lineaarinen aika puolestaan on etenemistä hetkestä toiseen, aina eteenpäin kohti tulevaisuutta.

Syklinen aikakäsitys

Näkemys inhimillisen maailman ja koko maailmankaikkeuden loputtomasta kiertokulusta on ikivanha. Syklinen aikakäsitys leimasi yhteiskuntia ennen teollistumisen aikaa ja on yhä tyypillinen joillekin primitiivisille yhteiskunnille. Syklisen aikakäsityksen yhteiskunta on ollut staattinen. Aikakäsitys perustuu yön ja päivän vaihtelulle ja vuodenaikojen jaksottelulle. Satovuoden tapahtumat rytmittävät elämän kulun joka kertaa samoihin uomiin vuosi toisensa jälkeen. Muutoksen vauhti on hidas. Yhteiskunnallisena ja kulttuurisena periaatteena on pyrkimys kaiken säilyttämiseen ennallaan ja samanlaisena. Tulevan ennakoimiseen ei ole juuri tarvetta muutoin, kuin satonäkymien tai ihmisen oman subjektiivisen kohtalon pohtimisessa.

Lineaarinen aikakäsitys

Lineaarinen aikakäsitys on tyypillinen länsimaille ja teollistumisen ajalle. Aika ymmärretään suuntana, joka johtaa jostakin jonnekin. Olemme tuomittuja alati etenevään aikaan: sitä ei voida pysäyttää eikä sen suuntaa kääntää. Samalla kuitenkin yhteiskunta ja ihminen sen jäsenenä on tulevaisuudelle ja sen mahdollisuuksille avoin ja dynaaminen. Muutos koetaan kehityksen edellytyksenä, eikä paluuta menneeseen pidetä mahdolliseksi. Tulevaisuuden ja sen tuomien uhkien ja mahdollisuuksien hahmottamisen merkitys kasvaa.

Kulta-aika

Vanhan ajan filosofit ja oppineet läpi keskiajan ja pitkälle uuteen aikaan Senecasta Galilein aikoihin asti näkivät ajan myyttisinä maailmankausina. Toinen näistä ajattelusuunnista on lähempänä lineaarista ajankuvaa: Uskottiin, että ihminen on alkujaan ollut villi raakalainen. Vähitellen ihminen on laajentanut tietoaan ja sivistystään ja on kehittynyt kulttuuri. Edistysajattelu sai näin alkunsa. Syntyi vähitellen käsitys siitä, että olemme matkalla kohti yhä parempaa ja viisaampaa ihmisyyttä.

Kulta-aika-ajattelutapa on lähempänä syklistä maailmankuvaa: Joskus aikojen alussa on ollut paras ja onnellisin vaihe. Siitä ihmiskunta ja maailma on rappeutunut ja rappeutuu yhä, kunnes lopulta tulee jonkinlainen katharsis, puhdistuminen maailmanpalon (maailmanlopun, Ragnarökin, Shivan tanssin, tms.) kautta. Sen jälkeen aloitetaan alusta ja rakennetaan uusi maailma. Rappeutumisen vuoksi on tärkeää pyrkiä säilyttämään maailma ennallaan, muutos on väistämättä muutosta kohti huonompaa ja lähemmäs maailmanloppua.

Unien aika

On myös yhteiskuntia, joiden aikakäsitys ei ole sen enempää syklinen kuin lineaarinenkaan. Nykyhetki muodostuu ikäänkuin menneen ja tulevan välisestä vuorovaikutuksesta ja on siten jollain lailla vähemmän merkityksellinen kuin mennyt tai tuleva. Esimerkkinä voidaan mainita Australian alkuasukkaat, aboriginet. Heidän perinteisen ajattelunsa mukaan nykyhetken päätöksenteolla voidaan vaikuttaa myös menneeseen. Jos teemme nyt vääränlaisia päätöksiä, niiden vaikutukset eivät ole näkyviä pelkästään tulevaisuudessa vaan myös menneessä siten, että koko edeltävien aikojen ihmisten käsitys tulevaisuudesta on ollut väärä ja täytyy muuttaa. Keinot tähän ovat mystisiä, vain vihittyjen tietäjien tiedossa. Nämä tietäjät pitävät tietoaan kuitenkin niin pyhänä ja salaisena, että vaikka alkuperäisväestöä uhkaa urbanisoituminen ja vanhan kulttuurin ja tiedon menetys, he eivät tiedon ja taidon häviämisenkään uhalla luovuta tietoa kenellekään, jos siihen kypsää ja arvollista uutta tietäjää ei löydy.

Erilaisia aikakäsityksiä

Yhteiskuntatieteilijät puhuvat yhteiskunnallisesta ajasta tai sosiaalisesta ajasta, joita ei voi erottaa käsitteinä suoraan kehityksestä. Yhteiskunnallinen aika irrotetaan perinteisillä mittareilla mitattavissa olevasta fysikaalisesta, termodynaamisesta ajasta. Se voidaan ymmärtää toiminnan väylänä, jolla erilaiset tapahtumat ja prosessit etenevät eriaikaisesti ja eri nopeudella. Aika kulkee ikään kuin nykäyksittäin, tapahtumittain, ja eri asioiden kehityksellä on erilainen kypsymisaika. Tavallaan yhteiskunnallinen aika ei ole sama kaikkialla, vaan ajan kulku koetaan eri nopeuksilla yhteiskunnan eri tasoilla paikallisesti, alueellisesti ja tapahtumittain.

Absoluuttinen ja relatiivinen aika

Voidaan tietysti myös kysyä, miksi kehityksellä ja evoluutiolla, erityisesti biologisella evoluutiolla ylipäänsä olisi jokin selkeä suunta. Aika oli kauan unohdettu ulottuvuus newtonilaisen tiedekäsityksen ja maailmankuvan johdosta. Newtonin ajattelu perustui ajatukseen, että kaikki olevainen on periaatteessa samojen (luonnon)lakien alaista ja siten selvitettävissä ja laskettavissa matemaattisesti, kunhan vain löydetään oikea kaava. Siis myös tulevaisuus on tiedettävissä ja laskettavissa ja kaikki siihen tarvittava tieto on jo olemassa, jos vain istumme laskemaan. Siten newtonilainen tulevaisuuskäsitys näkee tulevaisuuden tavallaan ennaltamäärättynä. Aika ymmärrettiin absoluuttisena, kaikki tapahtumisen välisen ajan mittaukset tuottavat täsmälleen saman tuloksen. Samojen tapahtumien välillä ei voinut olla kahta erilaista aikaa.

Imaginaariaika

Sitten kehitettiin suhteellisuusteoria ja oli hylättävä ajatus absoluuttisesta ajasta. Aika muuttuikin suhteelliseksi, havainnoijan subjektiiviseksi ajaksi, joka riippuu siitä, missä havainnoija on. Englantilainen fyysikko ja tähtitietieteilijä Stephen Hawking puhuu ns. imaginaariajasta, joka on käsitteellinen ajan mitta ja jonka avulla voidaan selittää monia sellaisia kosmisia faktoja, jotka eivät mahdu tavallisen aikakäsityksen piiriin. Imaginaariaika on aika, jolla ei ole alkua eikä loppua, ei reunoja eikä määrättyä suuntaa: se vain on. Koska imaginaariajalla ei ole suuntaa, sen vuoksi ei myöskään ole eroa menneisyydellä ja tulevaisuudella. Imaginaariajan käsite on kompleksisten systeemien aikaa.

Aika ja evoluution suunta

Imaginaariaika herättää mielenkiintoisia ajatuksia: Jos aika sinänsä ei olekaan yksisuuntainen, monet sellaiset asiat, jotka ymmärrämme loogisesti kausaalisiksi, eivät välttämättä olekaan sellaisia. Onko siis esimerkiksi evoluution suunta sama kuin ajan suunta? Ja jos evoluution suunta on kohti yhä kompleksisempia järjestelmiä, mikä on ollut se yksinkertaisista yksinkertaisin, joka on ollut olemisen alussa? Erottaako tapahtumisen systemaattisuus, loogisuus, kausaalisuus, järjestyminen, organisoituminen olleen (menneisyyden) olevasta (nykyisyydestä) ja tulevasta (tulevaisuudesta)?

Onko tulevaisuus jotain, joka on olemassa samassa aika–avaruudessa (aika–avaruus voidaan ymmärtää ajan ja tapahtumisen välisenä suhteena) kuin nykyhetki ja mennyt, ja jos näin on, kuinka voimme kehiä sen auki ja saada siitä tietoa?

Ajan kompleksisuuden ja todellisuuden suhde

Imaginaariajan käsitteen avulla myös kompleksisuuden ja todellisuuden suhde on ymmärrettävissä uudella tavalla. Jos maailmankaikkeuden kutistuminen ei olekaan laajenemisen vastakohta vaan rinnakkaisilmiö, ja jos mennyt ei olekaan mennyttä eikä tuleva tulevaa vaan molemmat jotain koko ajan olemassaolevaa mutta omalla tavallaan nykyhetkessä aukenevaa, (ts. ulottuvuuksia, jotka ovat toisistaan riippuvaisia mutta samalla omien itsenäisten lakiensa mukaan toimivia,) ehkä monet maailmankaikkeuden ja tämän oman maailmamme ilmiöt selittyvät monella eri tavalla yhtaikaa.

Myös monet nyt selittämättömät, yliluonnollisiksi tai mystisiksi määritellyt kokemukset ja asiat saavat näin järkevän selityksen. Evoluution, kehityksen suunta olisi todellista ja näennäistä yhtaikaa ja se selittäisi, miksi joidenkin luonnonlakien pätiessä jotkin toiset, yhtä vakaat lait eivät ehkä pädekään. Kauan jatkuneet kiistat järjestyksen ja entropian suunnasta, luonnonlakien yksiselitteisyydestä, fysiikan ja metafysiikan suhteesta jne. menettäisivät lopultakin merkityksensä.

Kosmologinen aika

Voidaan vielä erottaa kosmologinen aika, joka voi olla imaginaarista ja psykologinen aika, joka on aikaa sellaisena kuin ihminen ajan ja tapahtumisen kokee ja ymmärtää. Psykologinen aika on ihmiselle välttämätön kertoessaan, mikä on mennyttä ja mikä tulevaa. Ihminen ei koe aikaa imaginaariaikana vaan fysikaalisessa ja psykologisessa todellisuudessa asiat ovat palautumattomia: Ajan suunta ei voi ihmisen kokemuksessa osoittaa takaisin päin vain ainoastaan eteenpäin. Videonauhaa voidaan kelata taaksepäin niin, että vaikuttaa siltä kuin asiat tapahtuisivat takaperin. Todellisuutta ei voida näin kelata takaisin. Jokin asia ei voi vaikuttaa toiseen asiaan, joka tapahtui sitä asiaa ennen, mutta se voi vaikuttaa sen jälkeen tapahtuviin asioihin. Ajalla on kokemuksessamme looginen suunta, ja se on vain menneestä nykyhetken kautta tulevaan.

Aikaperspektiivin käyttö tulevaisuusajattelussa

Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus ovat sidoksissa toisiinsa ja vaikuttavat toisiinsa. Samalla ne myös vaikuttavat ihmiseen, joka tulevaisuutta koskevia päätöksiä tehdessään ja toimintatapoja valitessaan käyttää hyväkseen menneestä ja nykyhetkestä saamiaan tietoja ja kokemuksia. Voidaan myös puhua menneisyys-, nykyisyys- ja tulevaisuusorientoituneista ihmisistä sen mukaisesti, mikä ajan aspekti on määräävin ko. henkilön toiminnoissa ja ajattelussa.

Ihminen hahmottaa tulevaa kehitystä ja laatii toimintastrategiansa selvittämällä ja kuvittelemalla uhkia ja mahdollisuuksia, joita tulevaisuudessa on. Tähän hän tarvitsee tietoa, jota saa tutkimalla menneisyyden tapahtumia ja tekoja, pohtimalla omia kokemuksiaan, selvittämällä tulevaisuuden tavoitteitaan, odotuksiaan ja aikomuksiaan ja sijoittamalla ne tämän hetken rakenteisiin ja todellisuuteen. Onkin esitetty, että mitä pitemmälle menneisyyteen ihmisen siteet ulottuvat, sitä pitempi ja selkeämpi on hänen tulevaisuutta koskeva kuvansa ja käsityksensä.

Menneisyyden ymmärtämisen merkitys

Menneisyyden luonne ja määrä tulevaan vaikuttajana on kuitenkin eri aikoina erilainen. Jos ihmiseltä viedään menneisyys, hänen kykynsä laatia tulevaisuutta koskevia suunnitelmia vaurioituu ja hän vieraantuu. Menneisyydetön ihminen (tai kokonainen kansakunta) on irrallaan omasta kohtalostaan ja ymmärtää kaiken tapahtumisen satunnaiseksi kykenemättä näkemään ja hahmottamaan elämässä mielekkäitä kokonaisuuksia. Tätä tosiasiaa ovat monet poliittiset yksinvaltiaat pyrkineet käyttämään hyväkseen: Omasta historiastaan, kulttuuristaan ja traditioistaan vieraantuneet ihmiset ja kansat ovat helposti hallittavissa ja manipuloitavissa ja siten myös helposti johdateltavia.

Milloin on nyt?

Nykyhetki on sinällään hyvin hankalasti määriteltävä käsite. Se voidaan ymmärtää rajapintana menneen ja tulevan välillä tai määritellä se kulloisenkin tilanteen mukaan pitemmäksi tai lyhyemmäksi aikaväliksi. Nykyhetken merkitys ihmisen tietoisuudessa on toimia välittäjänä menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. Ihminen toimii ja tekee päätöksiään nykyhetkessä, mutta toiminnan ja päätösten suunta ja seuraamukset ovat tulevaisuudessa.

Toisaalta nykyisyys sellaisena kuin me sen voimme kokea on aina menneisyydessä tehtyjen päätösten ja toiminnan summa. Kun opimme analysoimaan ja ymmärtämään niin oman henkilökohtaisen elämämme kuin ympäristömmekin nykytilaa menneisyyden päätöksenteon ja toimien seurauksena, on helpompi myös ymmärtää nyt tehtävien omien päätöstemme ja toimintojemme merkitys tulevaisuudessa. Samalla tavalla omia toimiamme analysoimalla ja niiden tulevaisuudessa ilmeneviä mahdollisia seurauksia pohtimalla voimme löytää vaihtoehtoisia toiminta- ja päätöksenteon malleja, joista valita sopivin ja miellyttävin.

Eri ikäisillä ihmisillä on erilainen aikakäsitys ja aikakäsityksen mittakaava on myös riippuvainen ympäristöstä ja kulttuurista. Eri asioissa ja päätöksissä vallitsee erilainen aikaperspektiivi. Elämme aikaa, joka poikkeaa tavallaan kaikista edeltävistä ajoista ihmiskunnan historiassa siten, että ajalliset mahdollisuutemme ovat kasvaneet lähes käsittämättömiin mittasuhteisiin. Joudumme kuitenkin tekemään päätöksiä, joiden ajallinen vaikutus ja seuraamukset ilmenevät vasta satojen tai tuhansien sukupolvien ja vuosien kuluttua. Esimerkiksi käy vaikka ydinvoiman loppusijoitukseen liittyvä problematiikka – ydinvoimaloidemme jätteet saattavat olla vaarallisia vielä miljoonan vuoden kuluttua. Ajallinen etäisyys ei kuitenkaan poista vastuutamme tuleville sukupolville tämän hetken päätöksenteossa. Ongelman monimutkaisuutta ja ajallista perspektiiviä voidaan hahmottaa esimerkiksi sillä, että yritämme kuvitella aikaa Suomessa yhtä kauas taaksepäin: mitä täällä silloin miljoona vuotta sitten oli?

Lähteet:

Bjerstedt, Å. 1982: Framtidsberedskap som utbildningsmål: en projektöversikt. Notiser om framtidsperspektiv. Pedagogisk-psykologiska institutionen, Lärarhögskolan i Malmö-Lunds universitetet, nr. 425, Malmö.

Bjerstedt, Å. 1992: Conceptions of Future Threats and Developments: Psychological Starting Points and Educational Possibilities. Kirjassa U. Svedin & B. Aniasson (toim.): Society and the Environment. Kluwer Academic Publishers, Hollanti, ss. 229-255.

Blinnikka, M-L, 1982: Ihmisen aikaperspektiivi ja tulevaisuudenkuva. Kirjallisuuskatsaus. Turun yliopisto, Psykologian tutkimuksia 27, 1982.

Hawking, Stephen W.: Ajan lyhyt historia. Alkuräjähdyksestä mustiin aukkoihin. WSOY, Porvoo 1988.

Heinonen, Sirkka: Aika ja tulevaisuus Senecan tuotannossa. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 1, VAPK Helsinki, 1990

Meadows, D.H., Meadows, D.L., Randers, J. ja Behrens W.B. III, 1972: The Limits to Growth. New York, Universe Books.

Nurmi, J.-E. 1995: Tavoitteet, keinot ja illuusiot – ihminen tulevaisuutensa tekijänä. Tiedepolitiikka 1, ss. 5-12.

Remes, Pirkko: Future readiness in vocational adult education. Institute for Educational Research, Publication Series A. Research Reports 52, Jyväskylä, University of Jyväskylä 1993.

Rubin, A. Ote huomiseen. Tulevaisuustietoisuus opetuksessa. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran Tulevaisuussarja no. 5, Painatuskeskus, Helsinki, 1995.

Rubin, A. 1998: The Images of the Future of Young Finnish People. Turun kauppakorkeakoulun julkaisuja Sarja D-2. Turku.

Schantz, Hans-Jørgen: Aikakauden kulttuurinen nimikirjoitus – teesejä. Tiede ja edistys 3:93, ss. 197-201.

Vapaavuori, Matti (toim.): Miten tutkimme tulevaisuutta? Acta Futura Fennica No. 5, Painatuskeskus, Helsinki, 1993.

Mainokset