Anita Rubin

Suomalaisen yhteiskunnan murros modernista teollisuusyhteiskunnasta kohti uutta jälkimodernia vaihetta tuottaa eteemme ristiriitaisuuksia ja yhteen sovittamattomia osa-alueita. Olisi tärkeätä muistaa, että tämän hetkinen yhteiskunnallinen ajanjakso – murros – on kuitenkin vain välivaihe modernin teollisuusyhteiskunnan kypsyttyä niiden tarpeiden, edellytysten, ideaalien ja toimintamallien ohi ja yli, jotka sen aikoinaan loivat.

Tätä murros- tai välivaihetta voimme nimittää tietoyhteiskunnaksi tai kuten viime aikoina paljon huomiota saanut espanjalais-amerikkalainen yhteiskuntatieteilijä ja tietoyhteiskunta-ajattelija Manuel Castells (1996, 1997, 1998) kutsuu nimellä information age, tietoaika).

Murrosajan ominaisuuksia

Olemme siis matkalla kohti jotain uutta vakaata yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystilaa, mutta vasta siis matkalla: emme ole vielä siellä, samoin kuin emme ole enää edellisessä vakaassa vaiheessakaan. Murros merkitsee uusien edellytysten ja mahdollisuuksien syntymistä päätöksentekijöille ja toimijoille. Murrosajalle ominaista on, että valinnan mahdollisuudet – monet mahdolliset tulevaisuudet – ovat lukuisammat kuin ennen sitä ja sen jälkeen. Valintoja ei kuitenkaan tehdä yksimielisesti vaan ristiriitaisten tarpeiden, arvojen ja aikomusten vallitessa, jolloin nämä erilaisiin lähtökohtiin pohjautuvat valinnat joutuvat kilpailemaan keskenään murroksen tarjoamista edellytyksistä.

Nyt monasti tuntuu, että tietoyhteiskunta lukuisine vaatimuksineen ja menestymisen ja selviämisen edellytyksineen ymmärretään jollain lailla deterministisesti, jonain muodottomana kaiken turvallisen ja totutun myllertäjänä, joka vain tulee ja jonka tuloa emme voi välttää, mutta joka aiheuttaa sen, että meidänkin täytyy muuttua selvitäksemme. Castells (1996, 1997, 1998) ajattelee, että historian määräytymättömyydestä huolimatta pako avoimen ja globaalin verkostoyhteiskunnan vapauteen saattaa johtaa ahdistukseen yksilötasolla ja yhteiskunnalliseen väkivaltaan. Tämä kehityskulku näyttää väistämättömältä ennen kuin uudet yhdessä olemisen muodot, toimintatavat ja vastuunjako ovat kehittyneet ja sellaiset elämisen mallit, jotka takaavat kaikille turvallisen ja hyvän elämän yhdessä ovat muodostuneet.

Eriarvoistuminen

Tietoyhteiskuntakehityksen seurauksena on myös jo nyt nähtävillä, että sosiaalinen eriarvoisuus lisääntyy, kun ns. keskiluokka pienenee. Etuoikeutettu osa siirtyy sosiaalisen nousun kautta ylöspäin tietoyhteiskunnan hierarkian huippua kohti ja osa – edellistä suurempi – valuu alaspäin sosiaalisessa hierarkiassa ja sitä myöten hyvinvoinnissa. Tämän kehityskulun syinä ovat itseohjelmoituvan ja yleisen työn välisen rajan leveneminen, etujärjestöjen ja poliittisten puolueiden vaikutusvallan väheneminen ja talouden globalisoituminen, joka puolestaan heikentää turvaverkkojen ja sosiaalisten suojarakenteiden mahdollisuuksia väliinputoajien auttamiseksi.

Tämän kehityskulun myötä ahdistus, marginalisoituminen ja sosiaalinen syrjäytyminen yleistyvät ja huonosti palkattua ns. yleistyötä tekevien toimeentulo on epävarmaa. Työpaikat ovat yhä useammin väliaikaisia, ihmiset kilpailevat työpaikoista jatkuvasti koneellistuvassa ja vaivatta edullisemmalle tuotantoalueelle siirtyvässä teollisuudessa tai palveluissa, ja toimeentulo on parhaimmillaankin niukkaa, mikä taas on omiaan kasvattamaan harmaata taloutta.

Ennakoimattomuus

Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten oli helppo rakentaa toimintamalleja ja ennusteita aikasarjoista, aikaisemmin säännöllisesti ja tasaisesti toteutuneista kehityskuluista, tämän nykyisen välivaiheen ominaisuudet ja tapahtuminen ovat vaikeasti ennakoitavissa, ja kehitys on eri lohkoiltaan epätahtinen. Olisi siis muistettava suunnitelmia ja toimintastrategioita laadittaessa, että niiden kantavuus yltää vain siihen asti, kunnes olemme saavuttaneet uuden tasaisen vaiheen.

Jos kaikki erilliset kehityksen osa-alueet otetaan huomioon, voidaan sanoa, että edellinen murros maatalousyhteiskunnasta teolliseen kesti Suomessa yli sata vuotta. Vaikka ajan intensiiviteetti ja tapahtumisen tiheys on kasvanut, emme voi kuitenkaan olettaa tämänkään murroksen olevan kovin nopeasti – muutamassa vuodessa – ohi. Siis ne päätökset ja suunnitelmat, joita nyt laadimme, on laadittava murrosajan tarpeita silmällä pitäen, mutta ne eivät kanna sen yli, koska meidän kykymme nähdä sinne asti on vielä hyvin vähäinen.

Instituutioiden kriisiytyminen

Toinen seikka, joka kannattaa pitää mielessä, on se, että olemme usealla yhteiskunnan alueella joutumassa tilanteeseen, jossa yhteiskunnan perinteiset instituutiot ja organisaatiot ovat joutumassa kriisiin. Siinä missä tehokkuus ja pätevyys ja muut ulkopuolelta tulevat vaatimukset sekä toimintaa tehostava teknologia, kansainvälistyminen ja verkottuminen ovat muokkaamassa toimintoja myöhäismodernin tietoyhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi, instituutioiden ja organisaatioiden sisäiset olosuhteet, asenteet, vuorovaikutuksen muodot ja hierarkiat suurelta osin heijastavat yhä teollisuusyhteiskunnan tarpeita. Samalla kun toimintojen sisällöt muuttuvat ulkoisista vaatimuksista vastaamaan tietoyhteiskunnan ja tietoajan (usein jo globaalilla tasolla määräytyviä) tarpeita yhä enemmän, instituutioiden ja organisaatioiden rakenteet ja niitä ylläpitävä asenneilmasto ovat yhä pitkälti samoja entisiä.

Kuitenkin on jo paljon esimerkkejä siitä, että kun sisällöt ja rakenteet erkaantuvat tarpeeksi kauas toisistaan, organisaation toimintaedellytykset kapenevat ja vähenevät. On pelättävissä, että jäykistyessään asemiinsa tällainen instituutio tai organisaatio muuttuu yhä joustamattomammaksi ja jumiutuu horisontaalisiin rakenteisiinsa niin vakavasti, että se lopulta murtuu omaan mahdottomuuteensa. Olisi siis tärkeää myös kyetä kehittämään valtasuhteita, organisaation hallintojärjestelmää ja rakenteellisia edellytyksiä niin yksittäisen organisaation tai toimintamallin sisällä kuin kunnallisella, maakunnallisella ja valtakunnallisella tasollakin vastaamaan paremmin tietoyhteiskunnan sisällöllisiin, asenteisiin ja arvoihin sekä vuorovaikutukseen liittyviin vaatimuksiin.

Proaktiivisuuden haaste

Yksi tärkeimpiä välineitä tietoajan ja tietoyhteiskunnan haltuunotossa on kuitenkin proaktiivisuus joka voidaan ymmärtää samalla sekä kykynä (ja sitä myöten haluna) olla mukana tulevaisuuden tekemisessä ja suunnittelemisessa että myös sen tiedostamisena, että tulevaisuuden suunta ja laatu ovat viime kädessä meistä itsestämme kiinni. Proaktiivisuus edellyttää siten aktiivisuutta, aloitteellisuutta ja vastuunottoa valinnoista. Ihminen voi vapaasti valita reaktionsa kaikissa tilanteissa, mutta samalla hän auttamatta valitsee myös valintojensa seuraukset. Se, miten reagoimme virheeseemme, vaikuttaa väistämättä virheen seurauksiin.

Yhtä oleellista tietoyhteiskuntastrategiaa on kehittää kykyä hahmottaa kokonaisuuksia, ymmärtää loogisia, ajallisia jatkumoja ja pystyä tiedostamaan asioiden syyt ja seuraukset kaiken sisään tulvivan reaaliaikaisen tiedon joukosta. Tietoähkyn yhtenä ongelmana on se, että kun ihmisen fysiologia ja kognitiivinen tiedonkäsittely edellyttää, että hän pyrkii hahmottamaan kokonaisuuksia peräkkäisestä tiedosta, tietoa tulvii nyt yhä enemmän rinnakkaisuuksina pirstaleisina palasina reaaliaikaisesti monesta eri kanavasta. Hahmotuskyky kärsii ja seurauksena on ensin todellisuudentajun heikentyminen, sitä kautta alttius manipulaatiolle, ahdistus ja ehkä lopulta fiktiivisten kokonaisuuksien luominen, kun todellisuutta ei enää pysty koostamaan eikä hallitsemaan.

> Massakulttuurin kriisi ja tulkinnan moninaisuus -tekstin lähteet