Aika tulevaisuudentutkimuksessa

Veli Virmajoki (2026)
Arvioitu lukuaika: 20 minuuttia

Peruskohdat

• Ilman käsitystä ajasta ei ole käsitystä muutoksesta – eikä tulevaisuusajattelua. Aika ei ole tasainen tausta, jonka puitteissa asiat tapahtuvat, vaan keskeinen osa sitä, miten tulevaisuutta ajatellaan, tutkitaan ja rakennetaan.
• Sama hetki sisältää monta ajallisuutta. Sairaalassa potilaan aika on odotusta, lääkärin kiireellisyysluokituksia ja hallinnon budjettikausia – ja tulevaisuus näyttäytyy eri toimijoille eri tavoin juuri näiden erojen vuoksi.
• Aikajänteen valinta on vallankäyttöä. Se rajaa, millaiset tulevaisuudet pääsevät keskusteluun: kvartaaliin katsova organisaatio näkee eri maailman kuin vuoteen 2050 katsova.
• Kaikki merkittävä ei tapahdu pitkissä kaarissa. Ilmastopolitiikka tarvitsee vuosikymmeniä, kriisijohtaminen tunteja ja algoritminen päätöksenteko sekunteja – oikea kysymys on, mikä aikajänne tekee ilmiön ymmärrettäväksi.
• Menetelmän valinta on samalla ajallinen valinta. Jokaisella menetelmällä on omat aikatarpeensa, ja on kysyttävä paitsi millaista aikaa menetelmä vaatii, myös millaista aikaa se tuottaa.

Miksi ajasta pitää puhua?

Aika tuntuu yksinkertaiselta arjessa, se kuluu tietyssä tahdissa, olipa kiire tai ei; olipa se kuten toivoimme tai ei – palaamme tähän. Kuitenkin normaalisti vain katsomme kelloa tietääksemme, mikä aika on nyt, avaamme kalenterin, sovimme tapaamisia ja tekemisiä ajankohtiin, odotamme vastausta tietyn ajan sisällä, ehkä jopa myöhästymme junasta tai ehdimme juuri ajoissa.

Käsittelemme alla aikaa sekä ihmisen – yksilön, organisaation, kollektiivin jne. – kannalta että tulevaisuudentutkimuksen tutkimuksellisena viitekehyksenä. Valinta on tietoinen: On ymmärrettävä aikaa laajemmin, jotta voidaan ymmärtää aikaa tulevaisuuden tutkimuksellisena viitekehyksenä. Nämä kulkevat käsi kädessä.

Tulevaisuudentutkimuksessa, ja tulevaisuutta koskevassa ajattelussa yleisesti, aika ei ole vain tasainen ja huomaamaton tausta, jonka puitteissa asiat tapahtuvat. Se on aivan keskeinen osa sitä, miten tulevaisuutta ajatellaan, tutkitaan ja miten tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa. Kun puhumme tulevaisuudesta, puhumme aina myös ajasta – tulevaisuus on tietysti itsessään ajallinen käsite. On kuitenkin erityisiä syitä pohtia, kuinka kauas ajassa katsomme, millä vauhdilla muutos tapahtuu, kenen näkökulmasta aika ja muutos tuntuu pitkältä tai lyhyeltä ja milloin on oikea hetki toimia kenellekin.

Tulevaisuudentutkimus ei tarkoita varmaa ennustamista, kuten olemme huomanneet (ks. tietokäsitys-teksti). Tulevaisuudentutkimuksen tehtävänä on pikemminkin tarkastella mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuuksia sekä sitä, miten muun muassa nykyhetken päätökset, odotukset, teknologiat ja yhteiskunnalliset rakenteet muovaavat tulevaa (Bell, 2009; Inayatullah, 1993). Aika on tässä läsnä koko ajan, hieman ironisesti ilmaistuna. Ilman käsitystä ajasta ei ole käsitystä muutoksesta. Ilman ajatusta muutoksesta ei ole tulevaisuusajattelua (Bell 2009). Tulevaisuudentutkimuksessa aika liittyykin ennen kaikkea muutokseen. Jos mikään ei muuttuisi, tulevaisuus olisi vain nykyhetken jatke. Tulevaisuus kiinnostaa nimenomaa siksi, että asiat voivat mennä toisin.

Siksi kysymys ajasta tulevaisuudentutkimuksessa ja sen kohteena olevassa elämässä on perustava. Ei riitä, että kysymme, mitä tulevaisuudessa voi tapahtua. On kysyttävä myös: millä aikavälillä, kenen ajassa, millä ja kenen rytmillä ja millä seurauksilla? Asiat muuttuvat ja ne muuttuvat jonkun ja jossakin ajassa.

Marcus Bussey tiivistää on tiivistänyt tämän ajatuksen tuomalla esiin, että tulevaisuudentutkijat työskentelevät ajan kanssa ja ajassa: he toimivat erilaisten ajallisten kulttuurien ja rytmien keskellä, eivät niiden ”ulkopuolella” (Bussey, 2017). Tulevaisuudentutkija ei vain valitse vuosilukua, kuten 2035 tai 2050, ja sijoita asioita tapahtumaan ennen sitä tai sen ympärillä. Tulevaisuutta tutkiva ja sitä pohtiva joutuu kysymään, millaiset ajalliset oletukset tekevät joistakin tulevaisuuksista uskottavia ja toisista vaikeasti ajateltavia. On epätodennäköistä, että vuonna 2006 rakennettu auto toimii vielä 2050; on todennäköistä, että kerrostalo, joka on rakennettu 2016 on pystyssä vielä 2046 – poislukien katastrofit, joita ikävä kyllä esiintyy. On mahdollista, että 2030 jalkapallon maailmanmestaruuden voittaa jokin muu maa, kuin vuonna 2022. Nämä ovat vain joitain eesimerkkejä.

Ajoitus onkin keskeinen käsite, kun pohditaan mahdollisuuksia (kaukaa haetuista erittäin uskottaviin). Sama asia voi olla liian varhainen, liian myöhäinen tai juuri oikea-aikainen riippuen toimijasta. Teknologia voi olla olemassa ennen kuin yhteiskunta on valmis käyttämään sitä vastuullisesti. Poliittinen päätös koskien kriisiä voi olla vaikuttava vain, jos se tehdään ennen kriisin kärjistymistä. Rokote voidaan saada valmiiksi ennen kuin pandemia on hallitsematon – siis voidaan, mikään ei takaa tätä.

Tulevaisuudentutkimuksessa aika ei siis ole vain kestoa tai jokin ”säiliö”, jossa tapahtumat ovat sijoittuneina. Siihen on kiinnitettävä huomiota ikään kuin se olisi toimija itsessään, jos hieman kärjistetään. Aika toimijan käsissä on asiavyyhti, johon palaamme alla ja jolla on merkittäviä piirteitä.

Aikakäsitykset ja ajallisuudet

Usein aikaa ajatellaan lineaarisesti, suoraviivaisena tasaisena jatkumona. Menneisyys on takana, nykyhetki on tässä ja tulevaisuus on edessä. Ajan kuluessa nykyisyys ja lopulta tulevaisuus tulevat osaksi menneisyyttä. Tämä on tuttu tapa ajatella erityisesti modernissa yhteiskunnassa, jossa kehitys, kasvu, suunnittelu ja edistys ovat olleet tärkeitä seikkoja, myös kertomuksen, hallinnan ja kokemuksen kannalta. (Ks. esim. Bell, 2009; Thompson, 1967.)

Lineaarinen aika sopii eittämättä hyvin moniin tulevaisuudentutkimuksen kysymyksiin, vaikka voimmekin sen alla kyseenalaistaa. Jos halutaan pohtia esimerkiksi energiantuotannon muutosta vuoteen 2050 mennessä, koulutusjärjestelmän kehitystä seuraavan kahdenkymmenen vuoden aikana tai teknologian vaikutuksia työelämään, tarvitaan käsitys ajasta, joka kulkee eteenpäin. Vain tällainen aika mahdollistaa askelten asettamisen poluksi kohti tulevaisuutta ja mahdollisuuden tarkastella, onko oikea askel saavutettu oikeaan aikaan oikeassa kontekstissa. Jos liikenteestä halutaan sähköinen vuoteen 2050 mennessä, 2046 saattaa tulla todettavaksi, että polku ei seurannut toivottua ajoitusta.

Mutta aika ei ole vain lineaarista. Tai mieluummin: lineaarinen aika ei ole aivan sitä, miltä se vaikuttaa.

Monet asiat rakentuvat rytmien ja toistojen varaan. Esimerkkejä on monia eri konteksteissa. Vuodenajat, vuorokaudet ja tunnit toistuvat. Myös esimerkiksi hoivatyön rytmit, talouden syklit, vaalikaudet ja sukupolvet tekevät lineaarisen ajan sisään syklejä – yksikään työvuoro ei ole samanlainen toisen kanssa, mutta ne toistuvat silti. Voidaan omaksua eräänlainen syklinen aikakäsitys ilman, että oletetaan, ettei mikään muuttuisi. Pikemminkin tällöin muutos tarkoittaa sitä, että toisiaan toistavien vaiheiden, rytmien ja toistuvuuksien kautta saavutetaan (tai päädytään lopputulokseen). Urheilussa tämä on tuttua. Mutta myös, ikävä kyllä, esimerkiksi sodankäynnissä tai siihen varautumisessa.

Lisäksi voidaan aina erottaa lineaarisesta (kenties sykliseksi muodostuvasta) ”objektiivisesta” ajasta koettu aika. Se ei kulje aina kellon tai muun ulkoisen toistuvuuden mukaan. ”Odottavan aika on pitkä”. Kiireisen aika kuluu nopeasti. Epävarmuudessa tulevaisuus voi tuntua raskaalta, ja innostavassa tilanteessa se voi avautua mahdollisuuksina. Tulevaisuudentutkimuksessa tällä koetulla ajalla on suuresti väliä, koska ihmiset eivät reagoi vain faktoihin ja ennusteisiin. He reagoivat myös siihen, miltä tulevaisuus näyttää heidän elämäntilanteessaan tai tietynlaisena toimijana. Sanoivatpa tutkijat mitä vain, tämä ei vaikuta tai kiinnosta, mikäli ihminen elää tutkijoiden puheen ulkopuolella, mitä tulee tulevaisuudennäkymiin.

Voimmekin korostaa ajallisuuden käsitettä. Ajallisuus tarkoittaa sitä, miten aika rakentuu, koetaan ja järjestyy erilaisissa tilanteissa, järjestelmissä ja suhteissa. Ajan ja ajallisuuden ero on keskeinen: Aika on. Ajallisuus tekee siitä osan elämää. Samassa ajassa, samassa tilanteessa, voi olla monta ajallisuutta. Ajatellaan esimerkiksi sairaalaa. Potilaalle aika voi olla odottamista, kipua tai epävarmuutta. Lääkärille aika voi olla vastaanottoaikoja, kiireellisyysluokituksia (ajallinen käsite) ja hoitoprosesseja. Hallinnolle aika liittyy resurssien käyttöön, työvuoroihin ja budjettikausiin. Teknologiselle järjestelmälle eri tilanteet ja toimijat voivat olla aikaleimoja, vasteaikoja ja tietojen päivittymistä.

Kaikki nämä ajallisuudet ovat todellisia. Niiden pituus, kokija ja vaikutukset voivat olla hyvinkin erilaiset, kuten esimerkkimme osoittaa.

Tulevaisuudentutkimuksessa monien ajallisuuksien tunnistaminen auttaa ymmärtämään, miksi ”sama” tulevaisuus voi näyttäytyä eri toimijoille eri tavoin. Sanomme jotakin tapahtuvan kenties hetkenä tulevaisuudessa. Yksi näkee tällöin mahdollisuuden, toinen riskin, kolmas viiveen ja neljäs liian nopean muutoksen. Aika ei siis ole vain kysymys mitoista (ajan mittaamisesta), vaan myös tulkinnan, kokemuksen ja vallan kysymys (ks. esim. Bussey, 2017; Virmajoki & Laakkonen, 2024b).

Ihmiset ja yhteisöt myös suuntautuvat aikaan eri tavoin. Tätä voidaan kutsua aikaorientoitumiseksi. Tulevaisuudentutkimuksessa tämä tarkoittaa sitä, että menneisyyteen suuntautunut ajattelu etsii jatkuvuutta, kokemuksia, perinteitä ja aiempien ratkaisujen opetuksia. Nykyhetkeen suuntautunut ajattelu keskittyy käsillä olevaan tilanteeseen: mikä on kiireellistä, mitä on tehtävä nyt, mikä nykyinen tilanne on – ja tästä voi olla eri näkemyksiä; nykyhetki on aina kiistelty. Tulevaisuuteen suuntautunut ajattelu taas kysyy, mitä voi tapahtua, mitä kannattaa tavoitella ja mitä seurauksia nykyisillä valinnoilla voi olla. Olkaamme tarkkoja: tulevaisuuteen suuntautunut ajattelu ei ole yhtä kuin tulevaisuudentutkimuksen aikaorientaatio. Siinä voi olla monia eri aikaorientaatioita. Opimme menneestä, pohdimme nykyhetkeä, yritämme käsittää tulevaa.

Jokin organisaatiokin voi olla samanaikaisesti eri tavoin aikaorientoitunut. Se voi puhua strategiassaan vuodesta 2046, mutta käytännössä toimia seuraavan budjettivuoden ehdoilla. Se voi korostaa uudistumista, mutta arvottaa henkilöstöä menneisyyden perusteella, olipa tämä oikein tai ei. Se voi pitää kriisikokouksen kesken päivän. Tällaiset tietyssä mielessä ristiriitaiset aikaorientaatiot ovat tulevaisuudentutkimukselle kiinnostavia, koska ne vaikuttavat siihen, millaiset tulevaisuudet muuttuvat uskottaviksi tai toiminnan kannalta mahdollisiksi (ks. esim. Brier, 2005; Nordlund, 2012). Aikaorientoituminen näkyy myös tunteissa – yksilön tai kollektiivin. Jos menneisyys nähdään menetettynä kulta-aikana, tulevaisuus voi tuntua uhkaavalta. Jos nykyhetki koetaan kriisinä, tulevaisuus voi kaventua kysymykseksi selviytymisestä. Jos nykyhetki nähdään resurssirikkaana ja avoimena, tuleva muutos voi tuntua lähinnä päätökseltä suunnata toimintaa. Tunteet ja toimijuus liittyvät ajallisuuden kautta yhteen.

Aikajänteet pitkästä lyhyeen tulevaisuudentutkimuksessa

Aikajänne tai aikahorisontti tarkoittaa sitä, kuinka pitkälle tulevaisuuteen jonkin aihepiirin tai kysymyksen tarkastelu ulotetaan. Tulevaisuudentutkimuksessa tavallisia aikajänteitä ovat esimerkiksi viisi, kymmenen, viisitoista, kaksikymmentä tai viisikymmentä vuotta (Brier, 2005; Nordlund, 2012).

Tällaiset rajaukset eivät ole sattumanvaraisia. Jos asetamme kysymyksen tulevaisuudesta liian lähelle, sitä on vaikea pohtia (miten mikään ehtisi muuttua?), mutta jos kysymys on liian kaukana, pohdinta voi muuttua epäselväksi, jopa scifimäiseksi. Mistä tiedämme mikä kaikki on muuttunut asian ympärillä, jos aikajänne on 50 vuotta? Kuka tiesi, mitä vuonna 2026 voisi sisältää, vaikka Apple julkaisi tietyn tietokoneen 1976?

Aikajänteet eivät kuitenkaan ole tutkijan vapaasti valittavissa. Usein aikajänteet liittyvät niin oleellisesti suunnittelun käytäntöihin (kuten hallituskausiin, strategiakausiin, investointeihin, teknologian kehitykseen tai sukupolvien mittaisiin muutoksiin), että aikajänne on asetettava tulevaisuustiedon käyttäjän ehdoilla. Integriteetin vuoksi ei kuitenkaan voida luvata tyhjää: jos jokin aikajänne on tutkimuksen todellisuuden, esimerkiksi tutkijaryhmän kokoamisen ja datankeruun vuoksi, kannalta mahdoton.

Tässä on otettava huomioon aikajänteen valinta muuttaa sitä, mitä tulevaisuudesta voidaan nähdä. Jos katsomme vain seuraavaa vuotta, hitaat kehityskulut voivat jäädä piiloon. Ilmastonmuutos, väestön ikääntyminen, koulutustason muutos tai infrastruktuurin rapautuminen eivät välttämättä näytä dramaattisilta lyhyessä tarkastelussa. Jos taas katsomme vain hyvin kauas, nykyhetken ristiriidat, päätöksenteon paineet ja ihmisten arjen kokemukset voivat kadota näkyvistä. Emme halua hukata otetta kummastakaan tai luovuttaa kummankaan suhteen.

Aikajänteen valinta tulevaisuudentutkimuksessa ja tulevaisuusajatellussa on siksi myös vallankäyttöä. Se rajaa, millaiset tulevaisuudet pääsevät keskusteluun ja millaiset jäävät sen ulkopuolelle (Bauer, 2018). Kun organisaatio valitsee tarkasteluväliksi vain seuraavan kvartaalin, se näkee toisenlaisen maailman kuin organisaatio, joka kysyy, mitä sen toiminta merkitsee vuonna 2050. Organisaatioiden sisällä keskustellaan erilaisista asioista.

Tulevaisuudentutkimus yhdistetään usein suhteellisen pitkiin aikaväleihin, kuten yllä näimme. Tämä on ymmärrettävää. Monet tulevaisuuden kannalta tärkeät kysymykset vaativat vuosien tai vuosikymmenten päähän ulottuvaa tarkastelua: energiantuotanto, kaupunkirakenne, koulutus, väestönkehitys, ilmasto, demokratia ja teknologiset murrokset.

Silti tulevaisuus ei rakennu tai ole läsnä ja koettavissa vain pitkissä kaarissa.

Lyhyillä hetkillä voi olla suuri merkitys. Päätös, viive, virhetulkinta, reagoinnin nopeus tai käyttöliittymän ohjaama valinta voi vaikuttaa lähes välittömästi siihen, miten mahdollisuuksien kokonaisuus koetaan. Tutkimus on tuonut esiin, miten erityisesti digitaalisissa ja algoritmisissa järjestelmissä merkityksellisiä aikavälejä voivat olla minuutit, sekunnit tai vielä lyhyemmät aikajänteet (Virmajoki & Laakkonen, 2024a).

Pitkien ja lyhyiden aikavälien vaikutus tulevaisuutta koskeviin kokemuksiin ja tietoihin kertoo, miten eri kysymykset tarvitsevat eri aikajänteitä ja miten emme voi välttyä eri aikajänteiden eroilta edes tulevaisuudentutkimuksessa. Ilmastopolitiikka tarvitsee vuosikymmenien päähän ulottuvia arvioita. Kriisijohtaminen tarvitsee tuntien päähän ulottuvaa arviota. Liikennejärjestelmä tarvitsee usein minuutteja. Algoritminen päätöksenteko voi tarvita sekunteja tai vähemmän. Tulevaisuudentutkimuksessa tärkeää on kysyä, mikä aikajänne tekee ilmiön ymmärrettäväksi. Ei ole yhtä oikeaa aikajännettä, johon tulevaisuudentutkimus väistämättä kiinnittyy.

Aikatarpeet ja tulevaisuudentutkimuksen menetelmät

Aikatarve (time-need) on hyödyllinen käsite, kun halutaan ymmärtää, miksi aika on erilainen kehys ja erilainen jopa lähes konkreettinen asia kaikille toimijoille, miten oudolta tämä aluksi kuulostaakaan. Aika konkretiana? On aloitettava siitä, että aikaa koskevat kysymykset eivät tyhjenny kestoon, eli kuinka paljon aikaa jokin tehtävä vie. Aikatarve käsite (Virmajoki & Laakkonen, 2024b) kuvaa, miten ihmiset, organisaatiot ja teknologiset järjestelmät

• tarvitsevat,
• mittaavat,
• esittävät,
• käyttävät ja
• hallitsevat aikaa.

Ensimmäinen aspekti aikatarpeessa on kesto. Kuinka kauan jokin prosessi vie? Metsä kasvaa hitaasti. Luottamus rakentuu hitaasti. Viesti kulkee nopeasti. Pörssikurssi voi muuttua hetkessä. Algoritmi päättää sekunnissa, mihin hissi vie.

Toinen aspekti on mittaaminen. Jossakin tilanteessa riittää karkea arvio: muutos tapahtuu joskus seuraavan vuosikymmenen aikana. Toisessa tilanteessa voidaan sopia sopiva päivä tapaamiselle – ”sopikaamme mihin kellonaikaan myöhemmin”. Tehohoidossa tai ohjelmistojärjestelmissä sekunneilla voi olla väliä.

Kolmas osa on ajan esittäminen. Aikaa kuvataan kalentereilla, aikatauluilla ja kelloilla, mutta, erityisesti tulevaisuudentutkimuksessa, tulevaisuuteen ulottuvilla ennusteilla, skenaarioilla ja visualisoinneilla. Nämä eivät pelkästään kuvaa aikaa. Ne myös ohjaavat sitä, miten ihmiset ymmärtävät ajan sekä tulevaisuuden etenemisen ja omat toimintamahdollisuutensa tässä kulussa,

Aikatarpeeseen kuuluvat myös ajoitus, koordinaatio, hallinta ja kokemus. Sama toimi voi olla oikea yhdessä ajankohdassa ja väärä toisessa. Eri toimijoiden rytmit pitää sovittaa yhteen. Joku määrittää määräajat. Joku odottaa, toinen odotuttaa. On esimerkiksi vältettävä pysähdysten avulla, etteivät junat törmää (koordinaatio ja ajoitus). Matkustajalle voidaan viestiä viiveestä monin eri tavoin – tai joskus ei ollenkaan tai täysin harhaanjohtavasti (hallinta – siis muiden ajan hallinta). Odottaminen ilmastoimattomassa junassa voi tuntua loputtomalta (kokemus). (Ks. lisää aikakäsitteestä esim. Virmajoki & Laakkonen, 2024b).

Myös tulevaisuudentutkimuksen menetelmät suhtautuvat aikaan eri tavoin – niillä on erilaiset aikatarpeet (Virmajoki & Laakkonen, 2024b). Ennuste pyrkii usein arvioimaan, mitä tietyllä suhteellisen lyhyellä aikavälillä todennäköisesti tapahtuu. Skenaario-kimppu taas kuvaa vaihtoehtoisia kehityskulkuja: mitä voisi tapahtua, jos jotkin asiat muuttuvat. Delfoi-menetelmässä asiantuntijoiden näkemyksiä kerätään ja tarkennetaan vaiheittain; usein sen mukaan kuka ehtii vastaamaan milloin ja kuka analysoi vastauksia ja milloin.

Tästä seuraa, että menetelmän valinta on samalla ajallinen valinta. Kun sitoutuu menetelmään, sitoutuu tietyn ajan päästä (mahdollisesti) tapahtuvien asioiden tarkasteluun sekä tietyn kestoiseen tutkimusprojektiin. Esimerkiksi skenaariotyö vaatii aikaa keskustelulle, tulkinnalle ja vaihtoehtojen rakentamiselle. Trendien tarkastelu voi joskus tapahtua nopeammin ja jopa automatisoidusti, mutta se voi myös kaventaa katseen jo näkyvissä oleviin muutoksiin. Pitkän aikavälin ennakointi tarvitsee usein laajaa osallistumista ja sitoutumista, koska tulevaisuutta koskevat päätökset koskettavat monia toimijoita (ks. lisää mm. Bell, 2009; Bussey, 2017; Virmajoki & Laakkonen, 2024b).

Siksi tulevaisuudentutkimuksessa ei ole vain kysymys siitä, mitä menetelmää käytetään. On kysyttävä myös, millaista aikaa menetelmä tarvitsee ja millaista aikaa se tuottaa.

Aika, tieto, kertomukset ja valta

Tulevaisuutta koskeva tieto on aina ajallista, kuten näimme yllä. Tiedämme jotakin menneistä kehityskuluista, jotakin nykyhetken rakenteista ja jotakin mahdollisista suunnista. Mutta mitä kauemmas katsomme, sitä enemmän epävarmuus yleensä kasvaa.

Tämä ei tee tulevaisuudentutkimuksesta tai tulevaisuusajattelusta hyödytöntä. Päinvastoin, koska epävarmuus on yksi syy siihen, miksi vaihtoehtoisia tulevaisuuksia kannattaa tutkia. Jos tulevaisuus olisi valmis ja varmasti tiedettävissä, tulevaisuudentutkimusta ei tarvittaisi samalla tavalla kuin nyt. Tulevaisuudentutkimuksen arvo on yleensä siinä, että se auttaa tunnistamaan vaihtoehtoja, oletuksia, seurauksia ja valinnan paikkoja (Bell, 2009; Inayatullah, 1993), vaikka olemme käyneet läpi myös poikkeuksia.

Aika vaikuttaa myös siihen, millaista tietoa pidetään uskottavana – aika on episteeminen, tiedollinen, tekijä. Se vaikuttaa käsityksiimme siitä, mitä tiedämme ja miksi. Lyhyellä aikavälillä tilastollinen ennuste voi näyttää vahvalta, koska se perustuu aiempaan vankkaan tilastoon. Pitkällä aikavälillä voivat korostua epäjatkuvuudet, yllätykset ja yhteiskunnalliset murrokset, joista voivat kertoa esimerkiksi heikot signaalit. Toisaalta hyvin lyhyessä ajassa ihmisten tulkinnat, reaktiot ja väärinymmärrykset, ehtimättömyys tietää, voivat ohjata tapahtumien kulkua tavoilla, joita pitkä aikajänne helposti tasoittaa näkymättömiin. (Virmajoki & Laakkonen, 2024a).

Tieto tulevaisuudesta ei siis ole vain kysymys siitä, mitä tiedetään. Se on myös kysymys siitä, missä ajassa tiedetään. Mielenkiintoista on huomata, miten tarinat ovat ajallisesti rakentuvia esityksiä, jotka vaikuttavat myös käsityksiimme tulevasta.

Tulevaisuudentutkimuksessa kertomuksilla on usein merkitystä ja ne on ainakin huomioitava. Ihmiset hahmottavat tulevaisuutta tarinoiden avulla: jatkaako kehitys nykyistä suuntaa, onko edessä romahdus, tapahtuuko suuri murros vai löydetäänkö uusi tasapaino? (Ks. esim. Dator 2009 tällaisista arkkityypeistä, joita kertomuksemme sisältävät). Kertomukset ovat aina ajallisia. Niissä on alkuja, käänteitä, jatkuvuuksia, katkoksia ja mahdollisia loppuja. Siksi tulevaisuuskuvat eivät ole vain luetteloita tapahtumista, vaan ajallisia järjestyksiä, joissa jotkin asiat näyttävät seuraavan toisista.

Tulevaisuudentutkijat työskentelevät ajallisten mallien ja narratiivien kanssa: he voivat tehdä näkyväksi, millaiset aikakäsitykset rajaavat ihmisten ja organisaatioiden mielikuvitusta (Bussey, 2017). Tämä ei tarkoita, että kaikki ”tarinat” olisivat yhtä hyviä tai että faktoilla ei olisi väliä. Kyse on siitä, että tulevaisuutta koskevat tiedot ja tulkinnat järjestyvät usein jonkinlaiseen ajalliseen kertomukseen.

Siksi tulevaisuudentutkimuksessa voidaan kysyä, mikä on hallitseva tarina tulevaisuudesta tai  kuka sitä kertoo. Voidaan kysyä, mitä tarinan olemassaolo tai kertominen tekee mahdolliseksi tai mitä se sulkee pois?

Tästä päästään kysymykseen ajan ja vallan suhteesta, jota tapailimme yllä aikatarpeen yhteydessä (kontrollin aspekti).

Ajalla on historia, siis sillä, miten usein käsitämme ajan. Teollistumisen historiassa kellonaika, työaika ja tuotannon rytmi muuttivat ihmisten arkea ja työtä perusteellisesti. Voidaan sanoa, että aika alettiin nähdä resurssina, jota voitiin käyttää tehokkaasti tai tehottomasti (Thompson, 1967). Nyky-yhteiskunnassa sama kysymys toistuu toistumistaan. Työn luonteessa tämä näkyy selkeästi. Korostumassa ovat projektityö, alustatalous, jatkuva tavoitettavuus, reaaliaikainen seuranta ja digitaaliset palvelut. Voimme kysyä jokaisen näistä kohdalla, kenen aika säästyy, kenen aika pirstoutuu, kuka joutuu odottamaan tai kenen tulevaisuus on relevantti strategialle pitkässä juoksussa.

Nämä ovat tulevaisuudentutkimuksen kysymyksiä, eivät vain arjen tosiseikkoja, joihin aika kietoutuu yhä tiukemmin. Jos päätöksenteko tarkastelee vain lyhyen aikavälin tehokkuutta, se voi siirtää kustannuksia tuleville sukupolville. Jos taas puhutaan vain kaukaisesta tulevaisuudesta, nykyhetken eriarvoisuus voi jäädä sivuun. On toistettava, että tarkastelun kohteeksi valittu aikajänne ei ole viaton valinta (ks. esim. Bauer, 2018; Milojević, 2008; Virmajoki & Laakkonen, 2024b).

Menneisyys, nykyhetki ja vastuu ajassa

Tulevaisuudentutkimuksessa menneisyys ei ole vain taakse jäänyt aika. Se on aineistoa, muistoja, kokemusta ja kertomuksia, joiden avulla tulevaisuutta voidaan tehdä ymmärrettäväksi. Menneisyys voi avata mahdollisuuksia, se voi (ja sen tulee) esimerkiksi muistuttaa, että asiat ovat muuttuneet ennenkin. Se voi näyttää, että itsestään selvänä pidetty nykyisyys on syntynyt valintojen, konfliktien ja sattumien kautta. Voimme ehkä vaikuttaa näihin seurauksiin ymmärtämällä niiden kausaalinen historia.

Kuitenkin menneisyys voi myös sulkea pois tai tehdä näkymättömäksi mahdollisuuksia. Jos jokin ratkaisu on joskus epäonnistunut, sitä voidaan pitää mahdottomana myös uusissa olosuhteissa – kenties luovutimme helposti. Jos menneisyys kerrotaan vain yhtenä vääjäämättömänä tarinana, vaihtoehtoiset tulevaisuudet voivat kaventua. Nk. kriittinen tulevaisuusajattelu kiinnittääkin huomiota tämän vuoksi erityistä huomiota siihen, miten menneisyyttä käytetään. Inayatullahin (1993) mukaan ajan monia merkityksiä pitää pystyä käsittelemään, ei vain ottamaan annettuina. Aika, koska se ei ”vain ole” on asia, jota on tarkasteltava kriittisesti. Tulevaisuuskuvat rakentuvat aina suhteessa siihen, millaisena menneisyys ja nykyhetki ymmärretään. Tässä artikkelissa on pyritty antamaan summittainen kuva asiasta.

On myös huomattava, ettei nykyhetki ei ole vain ohut viiva menneisyyden ja tulevaisuuden välissä, pelkkä silmänräpäys ajanvirrassa. Se on aina eräänlainen risteys. Nykyhetkessä kohtaavat menneiden päätösten seuraukset, tämänhetkiset rakenteet ja tulevaa koskevat odotukset. Päätökset tehdään nykyhetkessä, mutta niiden perustelut tulevat usein eri ajoista: näin ”on aina tehty”, ”tällainen muutos on suunnitteilla”, ”tähän meidän on varauduttava entistä paremmin”.

Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta nykyhetki on kiinnostava hieman paradoksaalisesti, juuri siksi, että se ei ole valmis tai ainakaan yksiselitteinen ja samoin koettu. Nykyhetki sisältää vaihtoehtoja – mihin muuhun kuin nykyhetkeen vaihtoehdot voisivat perustua? Kaikki mahdolliset tulevaisuudet eivät ole yhtä todennäköisiä eikä kaikki ole valittavissa, mutta nykyhetki, jos jokin, on se, mihin voimme vaikuttaa ja jonka kautta voimme rakentaa tulevaisuutta.

Monet nykyhetken päätökset vaikuttavat kauas päätöksentekijöiden oman elämän ulkopuolelle, sitä kauemmas ajassa. Ilmastonmuutos, luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen, infrastruktuuri, tekoälyn yhteiskunnalliset vaikutukset ja ydinjätteiden loppusijoitus ovat esimerkkejä kysymyksistä, joissa vastuumme nykyhetkessä ulottuu pitkälle tulevaisuuteen. Tulevat sukupolvet eivät voi osallistua tämän päivän päätöksiin, mutta tämän päivän päätökset vaikuttavat heidän elämäänsä ja mahdollisuuksiinsa.

Tämän vuoksi aikajänteen valinta on myös eettinen kysymys. Jos katsomme vain lähelle, voimme siirtää kustannuksia ja taakkaa niille, jotka eivät ole mukana katsomassa kanssamme. Jos katsomme kauemmas, voimme havaita vastuun, jotka eivät muuten kenties mahdu päätöksenteon piiriin (Bussey, 2017).

Vastuu ajassa ei kuitenkaan tarkoita vain vastuuta kaukaisesta tulevaisuudesta. Se tarkoittaa myös nykyhetken ihmisten erilaisten aikakokemusten huomioon ottamista ja heidän eettisen asemansa punnintaa nyt ja lähitulevaisuudessa. Hitaat kriisit, nopeat kriisit, arjen kiire, pitkittynyt epävarmuus ja odottaminen ovat kaikki ajallisia kokemuksia, joilla on merkitystä tulevaisuuksien rakentumisen eettisessä puolessa.

Lopuksi: aika on kysymisen väline

Aika ei ole tulevaisuudentutkimuksessa vain vuosiluku raportin otsikossa, kuten “Suomi 2050”. Aika, ajallisuus, aikatarpeet, valta ajassa ja niin edelleen ovat tapoja ymmärtää todellisuutta syvällisellä tasolla. Tulevaisuudentutkimus on etuoikeutetussa asemassa, mikäli se ottaa aidosti huomioon sen itsensä rakentaman ymmärryksen ajasta ja siihen liittyvistä seikoista kestosta eettisyyteen asti.

Siksi tulevaisuudentutkimuksessa on kysyttävä, mikä muuttuu nopeasti ja mikä hitaasti; millä aikajänteellä ilmiö tulee näkyväksi; kenen aika määrittä käsityksen todellisuudesta ja sen ”oikea-aikaisuudesta – milloin on oikea hetki toimia; millaiset menneisyyden tulkinnat rajaavat tulevaisuutta. Jos haluaa ajatella tulevaisuutta tosissaan, on kysyttävä näitä kysymyksiä. Tämä koskee meistä jokaista, myös tulevaisuudentutkimusta ammatikseen harjoittavia.

Lopulta on todettava, että kysymys siitä, mitä jää näkemättä, jos valitsemme väärän ajan, väärän mittarin, väärän määrääjän ajallisuudelle ja niin edelleen. Emme halua sokeutua, koska astuimme väärään aikaan.

Kun ihminen kohtaa tulevaisuudentutkimuksen ensimmäistä kertaa, on käsitettävä, ettei tulevaisuus ole vain jotakin, joka tapahtuu myöhemmin. Se on jatkuvasti rakentuva ajallinen suhde menneisyyden, nykyhetken ja mahdollisten tulevien maailmojen välillä.