Filosofiset perusteet

Veli Virmajoki (2026)
Arvioitu lukuaika: 35 minuuttia

Peruskohdat

Nykyhetki ei ole itsestään selvä, kaikille samoin näyttäytyvä lähtöpiste, vaan itsessään tulkinnan kohde. Se, mitä pidetään totena ja olennaisena nyt, ratkaisee, millaisia tulevaisuuksia ylipäätään nähdään – ja jos nykyhetki nähdään kapeasti, myös tulevaisuus kapenee.
Tulevaisuutta ei voi havaita, mutta siitä voidaan saada perusteltuja käsityksiä. Tulevaisuudentutkimuksen perusjännite on siinä, että tulevaisuudesta ei ole jälkiä eikä havaintoja, mutta tulevaisuudesta voidaan esittää paremmin ja huonommin perusteltuja näkemyksiä.
Tulevaisuus on avoin, mutta avoimuudella on rajansa. Kenties ei ole ennalta määrättyä, mutta mahdollisuuksilla on ehtonsa – ja juuri tämä välitila tekee tulevaisuuden tutkimisesta sekä mahdollista että tarpeellista.
Tulevaisuuksista puhutaan monikossa syystä. Nykyhetkestä avautuu useita kehityskulkuja. Jos yksi tulevaisuuskuva hallitsee ajatteluamme, se alkaa näyttää luonnolliselta, vaikka kyseinen tulevaisuus juontuisi tietyistä peloista ja toiveista.
Mahdollinen, uskottava, todennäköinen ja toivottava on erotettava. Sama tulevaisuus voi olla mahdollinen mutta epäuskottava tai todennäköinen muttei toivottava – ja näiden erojen näkyväksi tekeminen on alan ydinosaamista.

Psst! Myös Anita Rubin on kirjoittanut aiheesta täällä.

Johdanto

Tulevaisuudentutkimuksen filosofiset perusteet koskevat sitä, miten tulevaisuuksia voidaan tutkia, vaikka tulevaisuus ei ole havaittavissa samalla tavalla kuin nykyhetki tai menneisyys. Tässä on alan kannalta perustava jännite. Menneisyydestä on jälkiä, dokumentteja, tilastoja, muistoja, artefakteja. Ylipäätään menneisyyden tapahtumilla on ollut monenlaisia vaikutuksia, jotka voimme havaita. Nykyhetkeä voidaan myös havaita, mitata, kuvata, tulkita ja kiistääkin havaintojen pohjalta. Tulevaisuus sen sijaan ei ole vielä tapahtunut eikä siten ole mahdollinen tarkastelun kohde samalla tavalla kuin pöydällä oleva esine, tilastoon kirjattu mennyt muutos tai parhaillaan käynnissä oleva poliittinen päätöksenteko.

Silti tulevaisuudesta puhutaan koko ajan, eikä tämä puhe ole vain arjen puhetta, vaikka se alkaa usein arjesta. Joku muuttaa toiseen kaupunkiin työn perässä, joku pohtii yrityksen lakkauttamista, joku pyrkii hillitsemään valtion menoja. Kaikissa näissä tilanteissa toimitaan jonkin tulevaisuutta koskevan käsityksen varassa. Tulevaisuus ei siis ole havaittavissa, mutta se on jo mukana nykyhetken toiminnassa. Tästä seuraa tulevaisuudentutkimuksen ensimmäinen filosofinen ongelma: on ymmärrettävä, millä tavalla voidaan muodostaa perusteltuja käsityksiä jostakin, jonka varassa elämme mutta jota emme voi havainnoida.

Tulevaisuudentutkimuksen vastaus ei ole, että tulevaisuus nähtäisiin ennalta tietyistä merkeistä – ei ole kaavaa laskea, millainen tulevaisuus on (ellei kyse ole yhdestä hyvin rajatusta ilmiöstä) tai miten tulevaisuus tullaan kokemaan. Vastaus ei myöskään ole, että tulevaisuus olisi vapaasti kuviteltavissa ja mikä tahansa fantasia on yhtä hyvä kuin metodisesti saavutettu näkemys. Pikemminkin tulevaisuudentutkimus lähtee siitä, että tulevaisuudesta voidaan esittää paremmin ja huonommin perusteltuja näkemyksiä. Voidaan tarkastella mm. nykyhetken kehityskulkuja, historiallisia jatkuvuuksia, epävarmuuksia, mahdollisia murroksia, toimijoiden valintoja, teknologisia ja yhteiskunnallisia ehtoja sekä arvoja, joiden perusteella joitakin tulevaisuuksia pidetään parempina kuin toisia. Nämä kaikki vaikuttavat tulevaisuuteen. Mikään tarkastelu ei anna varmuutta, mutta varmuuden puuttuminen ei ole sama asia kuin perustelujen puuttuminen.

Ala toimii näiden kahden näkökulman välissä. Emme ennusta mutta emme myöskään salli rajattomasti tulevaisuuksia vain, koska joku yhdistää epävarmuuden epävakauteen. Tulevaisuudentutkimus on järjestelmällistä tulevaisuuksia koskevaa ajattelua, jossa tiedon, epävarmuuden, arvojen ja toiminnan kysymykset kietoutuvat toisiinsa. Tämä kietoutuminen on juuri se syy, miksi alan filosofisia perusteita on puhuttava: käsitteiden väliset yhteydet on ymmärrettävä, jottemme sotke asioita toisiinsa.

Tässä yhteydessä filosofia ei tarkoita tutkimuksen tekemisestä irrallista pohdintaa. Se tarkoittaa pikemminkin ajattelun tarkkuutta osana tulevaisuudentutkimusta sinänsä. Filosofia antaa työkaluja kysyä ja vastata, mitä tulevaisuudesta itse asiassa väitetään, millä perusteella, millä käsitteillä, kenen näkökulmasta ja mitä tarkoitusta varten. Se auttaa huomaamaan esimerkiksi, milloin jokin tulevaisuutta koskeva neutraalisti muotoiltu väite onkin osittain arvoväite (esimerkiksi puhe tulevien sukupolvien toiveista), milloin jokin menetelmä tuottaa vain tietynlaista tietoa (esimerkiksi narratiivien pohdinta ja Delfoi ovat erilaisia menetelmiä tuottaa erilaista tietoa; toinen avaa ja toinen pyrkii löytämään systemaattisia kaavoja eri ajattelijoiden näkemyksissä) ja milloin jokin käsite näyttää tutulta mutta tekee tutkimuksessa aivan erityistä työtä (esimerkiksi kriittinen kerrosanalyysi, CLA, puhuu myyteistä, mutta tässä ei viitata siihen, että tulevaisuus itsessään olisi jotenkin myyttinen vaan syvien käsitysten vaikutuksesta siihen, miten näemme maailman).

On hyödyllistä erottaa kaksi asiaa, vaikka ne käytännön työssä usein yhdistyvätkin, tiedostaen ja tiedostamatta (Virmajoki 2026a):

Ensinnäkin tulevaisuudentutkimuksen filosofia tarkastelee itse alaa: sen käsitteitä, menetelmiä, miten se tuottaa tietoa ylipäätään, oletuksia, joita alalla on, ja perusteluja alan käytännöille tutkimuksen kohdalla. Se kysyy esimerkiksi, minkälainen kuvaus skenaario on, millaista tietoa Delfoi-menetelmä tuottaa, mitä eroa on mahdollisella ja todennäköisellä tulevaisuudella ja miksi tulevaisuudentutkimuksessa tarvitaan menetelmällistä moninaisuutta tai ainakin nojataan siihen.

Toisaalta filosofia tulevaisuudentutkimuksessa taas tarkoittaa sitä, että filosofisia käsitteitä ja teorioita, kuten oikeudenmukaisuutta, moraalia tai tiedon muotoja käytetään tulevaisuuden ymmärtämiseen – mikä on toivottavaa, millaista tietoa tekoäly voi tuottaa ja niin edelleen (ks. esimerkiksi teksti arvoista tulevaisuudentutkimuksessa).

Ensimmäinen tarkastelee alan omaa ajattelutapaa, toinen tuo filosofisia välineitä tulevaisuuksien itsensä käsitteellistämiseen ja arvioimiseen.

Näitä ei kuitenkaan kannata erottaa liian jyrkästi. Esimerkiksi kun kysytään, millaista tietoa skenaario tuottaa, ollaan tulevaisuudentutkimuksen filosofian alueella. Kun kysytään, onko skenaariossa kuvattu yhteiskunta oikeudenmukainen, ollaan puolestaan filosofian tulevaisuudentutkimuksessa alueella. Kuitenkin käytännön tutkimuksessa nämä kysymykset voivat tulla vastaan samassa vaikkapa työpajassa, samassa raportissa tai jopa samassa lauseessa. Voidaan esimerkiksi kysyä, mistä seurasi skenaario ”työnteon muodot muuttuvat, koska ihmisten saamat resurssit on jaettu tasan, eikä työtä tarvitse automaation seurauksena tehdä palkan vuoksi”. Tässä on tietoteoreettinen ja arvoihin liittyvä kysymys. Tulevaisuudentutkimuksen filosofia kysyy, mistä perusteluista skenaario kumpusi ja miten se tulisi ymmärtää muiden skenaarioiden joukossa. Filosofia tulevaisuudentutkimuksessa taas kysyy, onko tasan jaetut resurssit toivottava ja oikeudenmukainen tulevaisuus.

Tulevaisuudentutkimuksen filosofiset perusteet voidaankin täten ymmärtää kokoelmana perusajatuksia, joiden varassa alan tutkimus ja käytännön ennakointi toimivat. Näitä ovat erityisesti tulevaisuuden avoimuus, tulevaisuuksien monikollisuus, mahdollisuuden eri lajien erottaminen, tulevaisuutta koskevan tiedon ehdollisuus, arvojen merkitys sekä reflektiivisyys, (eli se, että tulevaisuutta koskevat kuvat voivat vaikuttaa nykyhetken toimintaan). Kyseiset perusajatukset ja niiden suhteiden ymmärtäminen muodostavat sen kehyksen, jonka varassa tulevaisuudentutkimus voi olla yhtä aikaa avoin vaihtoehdoille ja silti tutkimuksellisesti kurinalainen tutkimusala.

Tulevaisuus on avoin, mutta ei mielivaltainen

Tulevaisuudentutkimuksen lähtökohtana on ajatus, että tulevaisuus ei ole valmiiksi määrätty – se mitä tämä tarkoittaa, onkin sitten vaikeampi kysymys. Roy Amaran tunnetun muotoilun mukaan tulevaisuus ei ole ennalta määrätty, sitä ei voida ennustaa täydellisesti ja siihen voidaan vaikuttaa nykyisillä valinnoilla (ks. Amara 1981). Tästä on tullut yksi tulevaisuudentutkimuksen perusajatuksista, koska se määrittää, miksi tulevaisuutta kannattaa tutkia. Voimme luoda erilaisia kuvauksia tulevaisuudesta, jotta voimme pyrkiä sitä kohti ja ymmärtää, millä ehdoin jokin voi tapahtua

Tulevaisuuden avoimuus ei kuitenkaan tarkoita, että mikä tahansa olisi yhtä mahdollista, yhtä uskottavaa tai yhtä eettisesti relevanttia. Tulevaisuutta rajaavat luonnonolot, teknologiset mahdollisuudet, taloudelliset rakenteet, poliittiset päätökset, instituutiot, kulttuuriset käsitykset ja menneisyydessä tehdyt valinnat. Avoin tulevaisuus ei siis ole rajaton tulevaisuus. Kuitenkin voidaan kysyä, onko tulevaisuuden avoimuus tiedollista vai ontologista – onko tosiaan niin, että tulevaisuutta ei ole olemassa (tietenkään sitä ei ole nyt, kuten viereinen talo ei ole tässä) ollenkaan vai onko niin, ettemme vain tiedä edes periaatteessa, mikä se tarkalleen on.

Olkoot vastaus mikä tahansa, tiedollinen tai ontologinen, erottelu on suljetun ja yhteen tulevaisuuteen keskittyvän ajattelun ja rajattomien vaihtoehtojen seulomisen välillä on tärkeä, koska molemmat oletukset ovat tutkimuksen kannalta ongelmallisia. Jos tulevaisuus ymmärretään täysin suljetuksi, vaihtoehtoisten tulevaisuuksien tutkiminen menettää merkityksensä ainakin toimintaa ohjaavana ajatteluna. Jos tulevaisuus taas ymmärretään täysin rajattomaksi, erottelukyky tutkimuksessa katoaa: kaikki kuviteltavissa oleva näyttäisi olevan samalla viivalla. Vaikka kaikki kuviteltava olisikin yhtä mahdollista, on huomattava, että rajattomien mahdollisuuksien tutkiminen vaatii rajattomat resurssit. Tulevaisuudentutkimus toimii näiden ääripäiden välissä. Se olettaa tietyn määrän avoimuutta, mutta pyrkii tekemään jäsentyneen ja perustellun selonteon siitä, miten eri mahdollisuudet sijoittuvat tähän avoimuuteen.

Tuttu esimerkki kenties on shakki. Emme tiedä pelaako vastustaja sisilialaisen puolustuksen vai ei, mutta meidän on tiedettävä, mitä tehdä, jos hän näin pelaa. Teot vaikuttavat tekoihin ja luovat epävarmuutta. Toisaalta shakkiavauksia on kombinatorisesti valtava määrä, mutta vain osa näistä on mielekkäitä; iso osa johtaa melko varmasti huonoon peliin. Shakissa emme voi ennustaa, mutta voimme ymmärtää mielekkäät vaihtoehdot. Sitä ei turhaan kutsuta strategiapeliksi.

Myös suuremman luokan skenaariotyötä voidaan käyttää havainnollistamaan tätä. Esimerkiksi 1970-luvun alussa öljy-yhtiö Shellin suunnittelijat pohtivat mahdollista tulevaisuutta, skenaariota, jossa öljyä tuottavat maat rajoittaisivat öljyn saatavuutta. Tuohon aikaan moni öljyalalla piti tällaista kehitystä epätodennäköisenä, koska vallitsevat odotukset, taloudelliset rakenteet ja alan omat oletukset tukivat toisenlaista näkemystä. Shellin skenaariotyössä tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan sivuutettu tästä syystä; ei suljettu pois kyseistä skenaariota. Sen sijaan otettiin askel eteenpäin ja tarkasteltiin, mitä seuraisi, jos öljyn saatavuus äkisti rajoittuisi, ja miten yrityksen pitäisi varautua tällaiseen tilanteeseen.

Kun vuoden 1973 öljykriisi toteutui, Shell ei ollut valmistautunut siksi, että se olisi ennustanut tulevaisuuden täsmälleen oikein. Se oli valmistautunut siksi, että se oli harjoitellut ajattelemaan myös sellaista tulevaisuutta, joka ei ollut vallitsevan odotuksen mukainen (ks. Wack 1985a; 1985b). Skenaariotyön arvo ei välttämättä ole osuvassa ennustuksessa, joka löytää yhden suljetun tulevaisuuden, vaan siinä, että se muuttaa toimijan kykyä ajatella ja toimia epävarmuuden keskellä – oletetaan tietty avoimuus ja katsotaan, mitä eri vaihtoehdoista seuraisia.

Avoin tulevaisuus on siis käytännöllinen lähtökohta tutkimuksessa, ei maailmankatsomuksellinen sitoumus, jonka otamme annettuna jostain hämäristä metafyysisistä pohdinnoista aloittaen. Se tarkoittaa sitä, että nykyhetkessä tehtävillä valinnoilla, varautumisella ja mielikuvituksen kurinalaisella käytöllä voi olla merkitystä. Tulevaisuutta tutkitaan, jotta nykyhetkessä osattaisiin toimia paremmin epävarmuuden keskellä. Tämä ei tee tulevaisuudesta hallittua, mutta se tekee suhtautumisesta tulevaisuuteen harkitumpaa. Tämä on keskeinen filosofinen lähtökohta.

Tulevaisuuksia monikossa suhteessa alan tavoitteisiin

Tulevaisuudentutkimuksessa puhutaan usein tulevaisuuksista monikossa. Tämä ei ole pelkkä kielellinen tapa tai johdos sattumanvaraisesta englannin termistä (”futures studies”; ”futures research”). Tulevaisuuksien monikollisuus on alan perusajatus, koska se muistuttaa, ettei tulevaisuus näyttäydy yhtenä ennalta annettuna tapahtumien ketjuna. Kuten näimme, nykyhetkestä – joka sekin on epäselvä – voi avautua useita kehityskulkuja, ja niiden merkitys riippuu siitä, millaista tietoa, arvoja, toimijoita ja epävarmuuksia tarkasteluun otetaan mukaan. Tavallaan termin suomenkielinen käyttö ”tulevaisuudentutkimus” on jopa harhaanjohtavaa. Emme pelkästään ennusta.

Bellin (2009; ensimmäinen painos 1997) klassisen ja jo aiemmasta tutkimuksesta johdetun ajatuksen mukaan tulevaisuudentutkimus tarkastelee mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuuksia sekä pyrkii auttamaan ihmisiä toimimaan paremmin suhteessa niihin.

Olennainen osa tulevaisuuksien kartoittamista on niiden omien käsitystemme kriittinen tarkastelu, joihin erilaiset tulevaisuusskenaariot (tai muut tapamme esittää tulevaisuus) perustuvat (ks. Bell, 2009; Inayatullah, 1998). Kuten Bell toteaa[1], ”mahdollisten tulevaisuuksien tarkasteluun kuuluu pyrkimys nähdä nykyhetki uusilla ja erilaisilla tavoilla, usein tietoisesti irtautumalla tavanomaisen, oikeaoppisen tai perinteisen ajattelun pakkopaidasta ja omaksumalla epätavallisia, jopa epäsuosittuja näkökulmia” (2009, s. 76–77).

[1] Oma suomennokseni.

Mahdollisten tulevaisuuksien ymmärtämisen ja tulevaisuutta koskevien käsitystemme kriittisen tarkastelun välistä vuorovaikutusta kuvaa parhaiten kenties vaihtoehtoisten tulevaisuuksien käsite, joka on ollut yksi tulevaisuudentutkimusta ohjaava keskeinen käsite (ks. Slaughter, 2020).

Perusoletusten lisäksi tulevaisuudentutkimuksella on ”2+1” keskeistä tavoitetta (Wright et al., 2013, 631 [suora käännös]):

A) Ymmärryksen lisääminen tapahtumien taustalla vaikuttavista syyprosesseista, yhteyksistä ja loogisista tapahtumaketjuista – ja siten sen hahmottaminen, miten jokin tulevaisuuden tila maailmassa voi muodostua.
B) Vallitsevien ajattelutapojen haastaminen, jotta näkökulmia voidaan kehystää uudelleen ja organisaatioissa toimivien henkilöiden ajattelumalleja muuttaa.

Tavoitteiden A ja B pohjalta voidaan tarjota tietoa, ajatuksia ja virikkeitä kolmannen tavoitteen tukemiseksi:

C) Paremman päätöksenteon ja strategisen suunnittelun mahdollistaminen.

Virmajoki (2023) on tiivistänyt tulevaisuudentutkimuksen monikollisuuden, tavoitteiden ja itsekriittisyyden suhteen kolmeen termiin seuraavasti:

(i) tulevaisuutta on vaikea arvioida luotettavasti (epävarmuus),
(ii) päätökset vaikuttavat tulevaisuuteen (vastuullisuus),
(iii) kaikkein toivottavimmat tulevaisuudet eivät välttämättä ole syy–seuraussuhteiden takia saavutettavissa (nöyryys).

Yllä esitetty on käyttökelpoinen tapa täsmentää tulevaisuudentutkimuksen monikkomuotoista kohdetta. Tulevaisuuksien monikollisuus ei tarkoita, että kaikki tulevaisuuskuvat olisivat samanarvoisia. Tulevaisuuksia koskeva ajattelu ei siis kysy vain, ”mitä tapahtuu”. Se tarkastelee, mitä voi tapahtua, mitä nykyiset asioiden ketjut ja yhteenliitokset mahdollistavat, mitä voisi tapahtua toisin ja mitä olisi perusteltua tavoitella. Tulevaisuudentutkimus laajentaa ajattelua mahdollisuuksistamme, mutta ei tee sitä ilman perusteita. Monikollisuus ei taaskaan ole lupa toiveajatteluun tai hallitsemattomiin kauhuskenaarioihin vaan vaatimus pitää avoinna useampi kuin yksi perusteltu suunta.

Ajatus ei tietenkään ole hiljattain keksitty. Fred Polakin klassinen ajatus tulevaisuuskuvista vie tämän pidemmälle. Polakin (ks. 1973) mukaan yhteiskuntien kyky tuottaa tulevaisuuskuvia vaikuttaa siihen, mihin ne suuntautuvat ja mitä ne pitävät mahdollisena. Perusajatus on seuraava: jos yhteiskunnalla ei ole uskottavia kuvia paremmasta tulevaisuudesta, sen on vaikeampi toimia pitkäjänteisesti. Tulevaisuuskuvat eivät siis ole vain unelmia tai tarinoita. Ne voivat vaikuttaa siihen, millaisia tavoitteita ihmiset, yhteisöt ja instituutiot pitävät mahdollisina. Uskoa paremmasta ei tietenkään tule, edelleenkään käyttää tekosyynä toiveajatellulle.

Polakin ajattelua voidaan käyttää ymmärtämään tulevaisuuksien monikollisuutta uudesta filosofisesta kulmasta: Jos yhteiskunnassa hallitsee vain yksi kuva tulevasta, muut vaihtoehdot voivat kadota näkyvistä. Esimerkiksi jos työn tulevaisuus kuvataan aina vain automaation aiheuttamana kilpailuna, jää helposti vähemmälle huomiolle se, miten työtä voitaisiin järjestää oikeudenmukaisemmin, mielekkäämmin tai ekologisesti kestävämmin. Sama koskee koulutusta, demokratiaa, teknologiaa, kaupunkeja tai vaikka rock-musiikin tulevaisuutta. Jos yksi tulevaisuuskuva hallitsee, se alkaa näyttää luonnolliselta, vaikka se olisikin vain yksi tapa järjestää odotukset ja pelot.

Toki myös kriittinen näkökulma on esitetty. Slaughterin (2020) kysymys on kirjaimellisesti, olisiko syytä jättää jäähyväiset vaihtoehtoisille tulevaisuuksille kriisiemme keskellä. Onko kaikki paitsi varautuminen pahimpaan toiveajattelua – onko kynnys jo ylitetty? Tämä on esimerkki kysymyksestä, jossa empiria ja filosofia kohtaavat: Onko maailma sellainen, ettei ole filosofisesti mielekästä tehdä tiettyä oletusta, kuten oletusta vaihtoehtoisista tulevaisuuksista? Tämä itsessään on perustava filosofinen kysymys tulevaisuudentutkimuksessa: Mitä voimme ajatella, kun maailma on mitä on?

Olipa asia miten hyvänsä, yleinen ajatus, kuten näimme, on, että tulevaisuudentutkimus auttaa avaamaan erilaisia vaihtoehtoja. Tämä perustuu siihen, että nykyhetken hallitsevat tulevaisuuskuvat vaikuttavat siihen, mitä pidämme mahdollisena, järkevänä ja tavoittelemisen arvoisena ja tuota moninaisuutta on tutkittava kriittisesti. Monikollisuus on myös sekä tiedollinen että eettis-poliittinen asia. Se koskee paitsi tietämistä tulevaisuudentutkimuksessa myös sitä, millaiset tulevaisuudet pääsevät näkyviin ja millaiset jäävät jo lähtökohtaisesti ajattelun ulkopuolelle – tähän vaikuttaa ihmisten poliittiset ja eettiset kannat ja mahdollisuudet (ks. artikkeli arvoista).

Mahdollisuuksien avaruus

Tulevaisuudentutkimuksen kohdetta voidaan jäsentää mahdollisuuksien avaruuden käsitteellä. Mahdollisuuksien avaruus tarkoittaa tulevaisuuksien jäsentynyttä kokonaisuutta: sitä, miten erilaiset mahdollisuudet, epävarmuudet, arvot, toimijat, nykyhetken tulkinnat ja kehityspolut suhteutuvat toisiinsa (ks. Virmajoki 2026b). Käsite on hyödyllinen koska se ei ohjaa ajattelemaan tulevaisuutta yksittäisenä ennustettavana pisteenä. Se ohjaa ajattelemaan kokonaisuutta, jossa vaihtoehdot muodostuvat suhteessa toisiinsa. Suunnistamme avaruudessa, emme etsi pistettä.

Tulevaisuudentutkimus tutkii sitä, millaisia tulevaisuuksia nykyhetkestä voidaan hahmottaa, millaisilla perusteilla niitä pidetään mahdollisina, uskottavina, todennäköisinä tai toivottavina ja miten nämä tulevaisuudet liittyvät toisiinsa. Mahdollisuuksien avaruus ei ole pelkkä lista vaihtoehtoja vaan koostuu alueista, joiden välisiä kohtia voimme tarkastella. Voimme esimerkiksi pohtia toivottavia tulevaisuuksia ja sitä, mitkä niistä ovat toiveajattelu-osiossa avaruudessa ja mitkä lähellä uskottavia tulevaisuuksia. Lista vaihtoehdoista voi toki olla hyödyllinen aloitus, mutta se ei vielä kerro, miten vaihtoehdot rakentuvat: mitkä ehdot ajavat niitä kohti, mitkä ehdot niitä ajavat pois niistä ja millaiset arvot tekevät niistä merkityksellisiä.

Ajatellaan esimerkiksi kaupungin liikenteen tulevaisuutta. Yksi tieteenala voi tutkia päästöjä, toinen ihmisten liikkumistottumuksia, kolmas kaupunkitaloutta, neljäs teknologioita ja viides päätöksentekoa. Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta olennaista on, miten näiden tutkimusalojen tuottamat tiedot ja esille nostamat epävarmuudet liittyvät toisiinsa. On tarkasteltava, millainen liikenteen tulevaisuus on teknisesti mahdollinen, millainen taloudellisesti uskottava, millainen sosiaalisesti hyväksyttävä ja millainen ekologisesti toivottava. Samalla on huomattava, että koko tarkastelu voi muuttua, jos nykyhetken oletus, kuten usein tehtävä oletus yksityisautoilun välttämättömyydestä, kyseenalaistetaan. Jos joukkoliikenne on taloudellisesti ja ekologisesti mielekästä, voidaan kysyä, suunnataanko linjoja sinne, missä ihmisillä ei ole varaa omaan autoon. Mutta voidaan kysyä myös, tukeeko tämä vain oletusta siitä, että auton omistus on odotusarvo. Tulevaisuudentutkimus käyttää ja syntetisoi näin muiden alojen tietoja omalla reflektiollaan.

Mahdollisuuksien avaruudessa on muutamia tärkeitä piirteitä, mutta niitä ei kannata ymmärtää mekaanisena luettelona. Ensinnäkin siinä on kyse mahdollisuuden eri lajeista: kaikki mahdollinen ei ole samalla tavalla mahdollista – jokin mahdollisuus voi olla todennäköinen, toinen kaukainen kuvitelma. On todennäköistä, että bussin linjaa voidaan muuttaa hieman; on haihattelua pohtia teleportteja; hieman kärjistäen. Toiseksi se on monialainen, koska tulevaisuudet muodostuvat talouden, teknologian, ympäristön, kulttuurin, politiikan, arjen käytäntöjen jne. risteyksissä. Yllä esitetty esimerkki kaupunkiliikenteestä demonstroi tätä. Kolmanneksi se rakentuu aina jonkin nykyhetken tulkinnan varaan. Meillä on tulkintoja siitä, miten liikenne toimii ja miten ihmiset haluavat liikkua. Neljänneksi se on reflektiivinen, koska tulevaisuutta koskevat kuvat ja odotukset voivat vaikuttaa siihen, mitä ihmiset ja instituutiot tekevät. Autoton visio voi viedä kohti autotonta tulevaisuutta. Mutta vain jos nykyhetken tulkinta on se, että ihmiset ovat valmiita luopumaan yksityisautoilusta tuosta tai tästä syystä.

Tämä ajatus tulevaisuudentutkimuksesta mahdollisuuksien avaruuden, jolla on tietyt piirteet, tutkimisena auttaa ymmärtämään, miksi tulevaisuudentutkimusta tarvitaan erityistieteiden rinnalla. Taloustiede tutkii taloudellisia ilmiöitä, ilmastotiede ilmastoa, sosiologia yhteiskuntaa, kasvatustiede koulutusta ja teknologian tutkimus teknologioita. Kaikki nämä alat voivat tarkastella omien kohteidensa tulevaisuuksia. Silti mikään niistä ei yksin tarkastele sitä kokonaisuutta, jossa eri alojen tiedot, oletukset, epävarmuudet ja arvot kohtaavat. Juuri tässä kokonaisuudessa tulevaisuudentutkimus tekee oman työnsä.

Tulevaisuudentutkimus ei kilpaile erityistieteiden kanssa, vaan tarvitsee niitä. Ilmaston tulevaisuuksia ei voida tutkia vakavasti ilman ilmastontutkimusta, väestön tulevaisuuksia ilman demografiaa, työn tulevaisuutta ei ilman psykologiaa eikä teknologian tulevaisuuksia ilman teknologiaa koskevaa tutkimusta. Tulevaisuudentutkimuksen erityinen tehtävä on kuitenkin koota ja jäsentää näitä tietoja ja antaa niille aikaulottuvuus. Se kysyy, mitä tiedämme ja mitä tästä kenties seuraa, kun katsotaan vaikkapa 15 vuoden päähän.

Tulevaisuutta koskeva tieto

Tulevaisuutta koskeva tieto on ehdollista. Se ei yleensä kerro, mitä varmasti tapahtuu. Se kertoo, mitä voi tapahtua tietyillä oletuksilla, tietyissä olosuhteissa ja tiettyjen valintojen seurauksena. Tämä tekee tulevaisuustiedosta erilaista kuin tieto jo tapahtuneista asioista periaatteellisella tasolla. Voimme periaatteessa tietää mitä menneisyydessä tapahtui – menneisyys on jo tapahtuneiden tapahtumien sarja. Sitä voi olla vaikea tutkia, mutta vastaus voidaan periaatteessa löytää.

Tulevaisuutta ei kenties ole samalla tavoin olemassa, tai ainakaan siitä ei ole jälkiä nykyhetkessä (vaikka tulevaisuus olisi ikään kuin ontologisesti todellinen ajattomasta perspektiivistä). Ero ei kuitenkaan ole aivan niin jyrkkä tulevaisuuden ja nykyhetken sekä menneisyyden välillä, kuin voidaan periaatteen tasolla argumentoida. On eri asia sanoa, että jokin asia on epävarmaa, kuin sanoa, ettei siitä voida muodostaa perusteltua käsitystä. Tämä on totta niin menneestä kuin tulevastakin.

Tulevaisuutta koskevat näkemykset voivat olla paremmin tai huonommin perusteltuja (ks. artikkeli tietokäsityksestä). Ne voivat nojata havaittuihin kehityskulkuihin, malleihin, asiantuntija-arvioihin, historiallisiin vertailuihin, heikkoihin signaaleihin, osallistujien kokemuksiin tai arvojen analyysiin. Jokainen näistä tuottaa erilaista tietoa. Tilastollinen aikasarja voi auttaa havaitsemaan jatkuvuuksia, mutta ei välttämättä tavoita murroksia. Malli voi näyttää, mitä tietyistä oletuksista seuraa, mutta tulokset riippuvat mallin rakenteesta – mitä siinä on mukana, mitä jätetty pois. Asiantuntija-arvio voi koota hajallaan olevaa tietoa, mutta asiantuntijoiden ymmärrys ja heidän valitseminen on aina harkittava, kun tietoa yritetään kerätä.

Siksi tulevaisuudentutkimuksessa on kysyttävä, millaista tietoa jokin menetelmä tuottaa. Tämä on filosofista, käsitteellistä, työtä. Ensimmäinen askel onkin erotella erilaiset tietämisen tavat ja muodot ja kysyä, yksi kerrallaan, mikä niiden luonne on – kysymys ”miten tulevaisuus selvitetään” ilman jatkokysymystä ”tuon tai tämän menetelmän avulla” on täysin mieletön. Ei ole yhtä ja varmaa menetelmää. Erottelu menetelmien kohdalla on tärkeää, koska tulevaisuutta koskevia esityksiä tulkitaan usein väärin. Skenaario voidaan tulkita ennusteeksi, vaikka sen tarkoitus on avata vaihtoehtoja – tällöin on epäonnistuttu tekemään ymmärrettäväksi, mikä skenaario on ja miten se kyseisessä tapauksessa luotiin. Visio puolestaan voidaan tulkita neutraaliksi kuvaukseksi, vaikka se ilmaisee arvoja ja tavoitteita. Kaikkiin esityksiin tulevaisuudesta sisältyy sama seikka: Jos esityksen tiedollinen luonne ymmärretään väärin, myös sen käytännöllinen merkitys vääristyy.

Delfoi-menetelmä ja kausaalinen kerrosanalyysi havainnollistavat menetelmien eroja. Delfoi-menetelmässä (klassikkona menetelmästä on Linstone & Turoff 1975) asiantuntijat arvioivat tulevaisuutta vaiheittain ja iteroiden; usein niin, että he näkevät toistensa arvioiden yhteenvedon ja voivat tarkentaa omia näkemyksiään. Menetelmän tarkoituksena ei ole löytää tulevaisuutta, johon on uskottava, vaan pikemminkin jäsentää asiantuntijatiedon hajontaa, perusteluja ja mahdollisia lähentymisiä epävarmassa asiassa. Tiedon ajatellaan tällöin olevan löydettävissä asiantuntijoiden harkinnasta. Kuitenkin menetelmän anti, filosofisesti analysoituna, on myös siinä, että se kertoo miten erimielisyydet, perustelut ja mahdolliset lähentymiset tehdään näkyviksi.

Kriittinen kerrosanalyysi (CLA) taas toimii eri tavalla. Se ei kysy vain, mitä asiantuntijuuden pinnalla ajatellaan, vaan myös sitä, millaiset järjestelmät, maailmankuvat ja syvät kertomukset vaikuttavat siihen, mitä pidämme mahdollisena. Esimerkiksi ruokajärjestelmän tulevaisuutta voidaan tarkastella pintatasolla hintojen ja kulutustottumusten muutoksena; järjestelmätasolla tuotannon ja kaupan rakenteina; maailmankuvien tasolla käsityksinä luonnosta ja hyvinvoinnista; sekä syvemmällä tasolla kulttuurisina kertomuksina kasvusta, niukkuudesta tai huolenpidosta itseä ja muita eläviä kohtaan (ks. Inayatullah 1998). Menetelmä ei siis tuota samanlaista tietoa kuin Delfoi, mutta se voi tehdä näkyväksi oletuksia, joita asiantuntijakeskustelu ei tavoita. Molemmat ovat hyödyllisiä, mutta eri tavoin. Niillä on eri tavoitteet ja siksi ne toimivat eri tavoin. Mitään mysteeriä tai kitkaa asiassa ei ole.

Tulevaisuutta koskevan tiedon arviointi edellyttääkin menetelmän ja tarkoituksen yhteenkuuluvuuden ymmärtämistä. Tämä on yksi tulevaisuudentutkimuksen filosofisista perusasioista (ks. Virmajoki 2026a). Menetelmä ei ole vain tekninen vaihe tutkimusprosessissa. Se sisältää käsityksen siitä, missä tulevaisuutta koskeva tieto sijaitsee, kenellä sitä on, miten se saadaan esiin, miten epävarmuutta käsitellään ja millaista tulevaisuutta ylipäätään voidaan tutkia. Jos tätä ei huomata, menetelmä alkaa helposti näyttää neutraalilta välineeltä, vaikka se olisi täynnä oletuksia ja käsityksiä, jotka voidaan kyseenalaistaa. Ennen kuin valitaan menetelmä, on kysyttävä mitä tiedolla tarkoitetaan, mitä sillä on ajatus tehdä, ja miten menetelmä palvelee tiedon ulospuristusta.

Mahdollinen, uskottava, todennäköinen ja toivottava

Tulevaisuudentutkimuksen keskeiset käsitteet liittyvät mahdollisuuden eri lajeihin. Arkikielessä sanat mahdollinen, uskottava, todennäköinen ja toivottava voivat ja usein saavatkin sekaantua. Tutkimuksessa niiden erottaminen on kuitenkin välttämätöntä, koska jokainen niistä kertoo erilaisesta suhteesta tulevaisuuteen. Sama tulevaisuus voi olla mahdollinen mutta epäuskottava, uskottava mutta epätoivottava tai toivottava mutta vaikeasti saavutettava. Juuri tällaiset erot tekevät tulevaisuudentutkimuksesta käsitteellisesti kiinnostavaa. Yritetään hieman selventää näitä käsitteitä, jotta on edes jokin määritelmä kullekin käsitteelle

Mahdollinen tulevaisuus on tulevaisuus, jota ei voida sulkea pois. Tämä jättää toki auki monta tapaa tulkita ”sulkea pois”. Jokin voi olla ajateltavissa ilman sisäistä ristiriitaa, mutta silti käytännössä hyvin kaukainen. Jokin voi olla luonnonlakien puitteissa mahdollista, mutta poliittisesti tai taloudellisesti vaikeaa. Jokin voi olla käytännössä mahdollinen nykyisten yhteiskunnallisten ja teknologisten reunaehtojen puitteissa mutta niin ei-toivottavaa, ettei sitä tavoitella. Siksi tulevaisuudentutkimuksessa on tärkeää sanoa, millaisesta mahdollisuudesta puhutaan. Ajateltava, luonnon- tai yhteiskunnan lakien mukainen, käytännössä saavutettava mutta ei visio? Oli miten oli, mahdollinen tulevaisuus on eräänlainen kattokäsite – emme ainakaan halua mahdottomuuksia kuten sisäisesti ristiriitaisia tulevaisuusskenaarioita.

Uskottava tulevaisuus vaatii enemmän kuin pelkän mahdollisuuden. Uskottavalle tulevaisuudelle voidaan esittää jonkinlainen perusteltu kehityspolku nykyhetkestä eteenpäin. Hyvä skenaario, kun puhutaan uskottavasta tulevaisuudesta, ei vain kuvaa lopputilaa, vaan auttaa ymmärtämään, miten siihen voitaisiin päätyä. Tämän vuoksi uskottavuus liittyy usein syy-seuraussuhteiden hahmottamiseen. Jos sanotaan, että jokin kehityskulku on uskottava, pitäisi pystyä kertomaan, millaiset päätökset, teknologiat, kriisit, instituutiot tai kulttuuriset muutokset voisivat tehdä siitä uskottavan. Tässä mielessä uskottavuus on läheistä sukua tietyille selittämisen teorioiden kriteereille hyvälle selitykselle: hyvä selitys kertoo, mikä tekijä muuttaa mitäkin ja millaisissa olosuhteissa (ks. esim. Woodward 2003).

Esimerkiksi väite ”kaupunki voi olla autoton vuonna 2040” on mahdollinen hyvin laajassa mielessä. Uskottavaksi se muuttuu vasta, jos voidaan kuvata reitti tähän tulevaisuuteen: joukkoliikenteen parantaminen, kaavoituksen muutokset, kävelyn ja pyöräilyn infrastruktuurin parantaminen, poliittinen yksimielisyys sekä tietysti asukkaiden hyväksyntä. Ilman tällaista kuvausta reitistä väite voi olla kiinnostava ajatus, mutta sen uskottavuus jää ohueksi. Myöhemmin voimme selittää ”kaupunki on autoton, koska saavutimme toimivan reitityksen, asukkaiden tyytyväisyyden; jos emme olisi onnistuneet, kaupunki ei olisi autoton”.

Todennäköinen tulevaisuus puolestaan liittyy arvioon siitä, kuinka vahva tuki jonkin kehityskulun toteuttamiselle on. Todennäköisyys on kuitenkin tulevaisuudentutkimuksessa hankala käsite – monet filosofian teoriat todennäköisyydestä eivät sovellu tulevaisuuteen. Esimerkiksi kiinnostavia tulevaisuuden ilmiöitä ei voida käsitellä ikään kuin toistuvia kokeita kuten nopan heittoa, mikä on eräs yritys määritellä todennäköisyyden luonne – mitä tapahtuisi, jos tietty toistettaisi. Maailmanhistoriaa ei voida ajaa monta kertaa uudelleen ja laskea, kuinka usein tietty murros tapahtuu, emmekä siksi voi ymmärtää todennäköisyytenä toistuvuuden (kuinka usein tapahtuma toistuu kaikkien relevanttien tapausten joukossa) kauttakaan. Siksi todennäköisyysarviot perustuvat usein malleihin, asiantuntija-arvioihin tai harkittuihin oletuksiin. Ne voivat olla hyödyllisiä, mutta niiden epävarmuus on tuotava näkyviin. On ratkaisematon kysymys, mitä todennäköisyys viime kädessä edes tarkoittaa. Tämä ei kuitenkaan ole yksinomaan tulevaisuudentutkimuksen ongelma. Ongelmaksi se muodostuu, kun ehdotamme intuition varassa, että jokin on todennäköistä ja jokin ei.

Vaihtoehtoinen tulevaisuus on käsite, jossa esitetty tulevaisuus haastaa nykyisiä oletuksia. Se tarkastelee, mitä voisi tapahtua, jos nykyinen kehityssuunta ei jatku, jokin itsestäänselvyys murtuu tai jokin nyt marginaalinen ilmiö vahvistuu. Jim Datorin neljä arkkityyppistä tulevaisuutta – jatkuva kasvu, romahdus, kurinalainen yhteiskunta ja transformaatio – ovat tunnettu tapa jäsentää tällaisia vaihtoehtoja (ks. Dator 2009). Transformaation tai romahduksen kuvausten tarkoitus ei ole väittää, että maailma toteuttaa juuri tämän kuvauksen, vaan auttaa irrottautumaan yhdestä hallitsevasta tulevaisuuskuvasta. Käsittelimme ajattelun avaamisen aihepiiriä yllä.

Toivottava tulevaisuus tuo mukaan arvot. Se ei vastaa siihen, mitä tapahtuu, vaan siihen, mitä pidämme hyvänä, oikeudenmukaisena, kestävänä tai tavoittelemisen arvoisena (ks. artikkeli arvoista). Toivottava tulevaisuus ei kuitenkaan ole automaattisesti uskottava, eikä todennäköinen tulevaisuus ole välttämättä toivottava. Juuri siksi käsitteiden erottaminen on tärkeää. Ilman tätä erottelua tulevaisuudesta puhuminen alkaa helposti sumentua: se, mitä pidetään todennäköisenä, alkaa näyttää väistämättömältä, ja se, mitä pidetään toivottavana, alkaa näyttää ikään kuin sen toteutuminen olisi jo perusteltu.

Joseph Vorosin (2003) tulevaisuuskartio (”futures cone”) on tunnettu tapa havainnollistaa mahdollisten, uskottavien, todennäköisten ja toivottavien tulevaisuuksien eroja. Kartio on pedagogisesti hyödyllinen, koska se näyttää nopeasti, ettei tulevaisuusajattelu ole vain ennustamista. Sitä ei kuitenkaan pidä tulkita liian mekaanisesti. Esimerkiksi ydinsodan myötä kartion eri alueet (toivottava, uskottava, todennäköinen) eivät kasva (kuten kartion leikkauksen pinta-ala kasvaa juuresta ylös) vaan kuihtuvat hyvin pieniksi. Ylipäätään jokin voi olla epätodennäköistä mutta vaikutuksiltaan suurta, uskottavaa mutta epätoivottavaa tai toivottavaa mutta vaikeasti saavutettavaa. Tulevaisuudentutkimuksen tehtävä on tehdä juuri tällaiset erot näkyviksi (ks. esim. Ramírez & Selin 2014; Virmajoki 2026b).

Esimerkki: skenaariot ja kurinalainen mielikuvitus

Tarkastellaan skenaarioita esimerkkinä siitä, miten käsitteitä ja niiden roolia ajattelussa voidaan täsmentää. Skenaariot ovat yksi tulevaisuudentutkimuksen tunnetuimmista välineistä. Skenaario ei ole ennuste, vaan kuvaus mahdollisesta tai uskottavasta kehityskulusta. Sen tarkoituksena on auttaa ymmärtämään vaihtoehtoja, epävarmuuksia ja toiminnan seurauksia. Tästä syystä skenaariota ei pidä arvioida vain sen perusteella, toteutuuko se myöhemmin. Jos niin tehdään, se on käsitetty väärin, yksiselitteisenä ennusteena.

Skenaariotyö voidaan ymmärtää kurinalaisena mielikuvituksena. Ilmaus on hyödyllinen, koska se kantaa mukanaan kaksi asiaa, jotka helposti erotetaan liikaa toisistaan. Skenaariotyö tarvitsee mielikuvitusta, koska tulevaisuus ei ole vielä havaittavissa. Se tarvitsee kuitenkin myös kurinalaisuutta, koska kaikki kuviteltu ei ole yhtä perusteltua tai hyödyllistä. Hyvä skenaario ei ole vain kiinnostava tarina. Sen pitäisi tehdä näkyväksi oletuksia, kehityskulkuja, epävarmuuksia ja valinnan paikkoja.

Tämä voidaan ymmärtää arkisen esimerkin kautta. Jos koulu pohtii koulutuksen tulevaisuutta, se voi ennustaa oppilasmäärien kehitystä väestötilastojen avulla. Se voi myös laatia skenaarioita siitä, miten oppiminen muuttuu, jos tekoäly arkipäiväistyy, jos opettajapula pahenee, jos etäopetus yleistyy tai jos koulun rooli yhteisön tukikohtana vahvistuu. Nämä skenaariot eivät ole ennusteita. Niiden arvo on siinä, että ne auttavat koulua, kuntaa tai päättäjiä tarkastelemaan, millaisiin vaihtoehtoihin pitäisi varautua ja millaista tulevaisuutta halutaan rakentaa. Skenaarioita ei pidäkään arvioida vain sen mukaan, toteutuvatko ne. Usein hyvä skenaario on hyödyllinen juuri siksi, että se auttaa toimimaan paremmin ennen kuin tiedetään, mikä toteutuu.

Tämä ei tarkoita, että skenaarioksi käy mikä hyvänsä. Onnistuneen skenaarion on oltava sisäisesti johdonmukainen, perusteltu suhteessa tarkasteltavaan ilmiöön ja riittävän selkeä, jotta sen varassa voidaan ajatella ja toimia. Jos skenaario vain yhdistää näyttäviä tai näkyvimpiä elementtejä ilman ymmärrettävää kuvausta kehityspolusta, se voi olla kiinnostava kertomus mutta huono skenaario. Kurinalaisuus ei siis poista mielikuvituksen roolia. Se antaa sille mielikuvitukselle tutkimukselliset raamit – ja skenaarion käsite ja skenaarioiden laatiminen on hyvä esimerkki tästä.

Menetelmällinen pluralismi

Tulevaisuudentutkimuksessa käytetään monia menetelmiä, koska erilaiset tulevaisuudet ovat erilaisia tutkimuskohteita – kuten yllä näimme. Yksi menetelmä ei voi vastata kaikkiin tulevaisuutta koskeviin kysymyksiin. Tällainen menetelmällinen pluralismi ei siis ole merkki alan epämääräisyydestä, vaan seurausta alan tutkimuskohteen luonteesta. Tulevaisuutta voidaan tarkastella tilastollisena jatkumona, mahdollisina murroksina, toimijoiden odotuksina, arvojen kiistana, teknologisena kehityksenä, poliittisena valintana tai kulttuurisena mielikuvituksena. Näihin pureutumiseen ei ole yhtä ainoaa välinettä, menetelmää.

Lyhyesti voidaan mainita joitain menetelmiä demonstroimaan, miksi menetelmällinen pluralismi on osa tulevaisuudentutkimusta. Trendianalyysi auttaa tunnistamaan jatkuvuuksia ja muutoksen suuntia. Ennustaminen sopii rajattuihin tilanteisiin, joissa ilmiön rakenne tunnetaan kohtuullisen hyvin. Delfoi-menetelmä kokoaa asiantuntijoiden näkemyksiä epävarmoissa kysymyksissä. Skenaariotyö avaa vaihtoehtoisia ja uskottavia kehityskulkuja. Nk. backcasting lähtee tavoiteltavasta tulevaisuudesta ja tarkastelee, millaiset askeleet voisivat johtaa siihen. Kriittinen kerrosanalyysi tarkastelee ilmiöiden syvempiä merkityksiä, maailmankuvia ja metaforia (ks. Inayatullah 1998). Horisontintarkastelu ja heikot signaalit auttavat havaitsemaan nousevia ilmiöitä ennen kuin ne ovat vakiintuneet ja näkyviä.

Tulevaisuudentutkimusta ei kuitenkaan tule ajatella menetelmävalikkona, josta poimitaan tilanteeseen sopivan tuntuinen työkalu ilman suurempaa pohdintaa. Menetelmällinen pluralismi ei tarkoita, että voidaan valita mikä menetelmä huvittaa. Päinvastoin se lisää tarvetta tarkkuuteen ja pohdintaan. Jokaisen menetelmän kohdalla on kysyttävä, mitä menetelmä pyrkii tuottamaan, millaiseen aineistoon se perustuu, millaisia oletuksia se sisältää ja mihin sitä ei pidä käyttää. Menetelmä ei ole vain tekninen väline. Se sisältää käsityksen siitä, millaisena tietty tulevaisuus ymmärretään tutkimuskohteena. Jos esimerkiksi sitoutuu kriittiseen kerrosanalyysiin (CLA), sitoutuu myyttien ja metaforien merkitykseen tulevaisuuden käsittämisestä. Tällöin ei enää voi kieltää vaihtoehtoisten tulevaisuuksien merkitystä ja tarjota yhtä ennustetta kohderyhmälle ”näin tulee tapahtumaan, muu on vain hälyä”.

Tämä tarkoittaa myös sitä, että samaan kysymykseen voidaan tarvita useita menetelmiä. Jos organisaatio pohtii työn tulevaisuutta, trendianalyysi voi kertoa väestörakenteesta ja osaamistarpeista. Delfoi voi auttaa kokoamaan asiantuntijoiden arvioita teknologian kehityksestä ja sen vaikutuksesta työntekoon. Osallistavat menetelmät voivat tuoda esiin työntekijöiden kokemuksia ja huolia. Kriittinen kerrosanalyysi voi paljastaa, millaisia syviä oletuksia työhön, tehokkuuteen tai hyvään elämään liittyy. Mikään näistä ei yksin ratkaise kysymystä, mutta yhdessä ne voivat antaa rikkaamman kuvan. Ongelma toki on, ettei kaikkiin kysymyksiin voida käyttää kaikkia mahdollisia menetelmiä resurssien puitteissa.

Tulevaisuudentutkimuksen filosofia auttaa ymmärtämään näitä eroja menetelmien välillä (ks. Virmajoki 2026a). Tämä filosofia ei määrää yhtä oikeaa menetelmää, vaan selventää, mitä eri menetelmät tekevät ja milloin niiden käyttö on perusteltua. Tämä on tärkeää myös käytännön ennakointityössä. Jos menetelmää käytetään väärään tarkoitukseen, tulokset voivat näyttää varmemmilta, kattavammilta tai neutraalimmilta kuin ne todellisuudessa ovat. Väärin valittu ja käytetty menetelmä ei ole vain tekninen virhe, vaan johtaa huonoon tulevaisuusajatteluun.

Käsitteet tutkimuksen välineinä

Tulevaisuudentutkimuksessa käsitteillä on suuri merkitys. Alan keskeiset termit ovat tuttuja arkipuheesta, mutta tutkimuksessa niillä on täsmällisempi tehtävä. Tällaisia käsitteitä ovat esimerkiksi tulevaisuuskuva, skenaario, mahdollinen tulevaisuus, uskottava tulevaisuus, todennäköinen tulevaisuus, toivottava tulevaisuus, vaihtoehtoinen tulevaisuus, heikko signaali, trendi, murros, resilienssi, ennakointi ja tulevaisuuslukutaito. Juuri tuttuus – tai tuttuuden tunne – tekee näistä käsitteistä sekä hyödyllisiä että vaarallisia. Ne tuntuvat ymmärrettäviltä jo ennen kuin on selvitetty, mitä niillä tehdään.

Käsitteellinen epäselvyys voi johtaa tutkimukselliseen epäselvyyteen. Kuten sanottu, jos skenaario ymmärretään ennusteena, sen käyttötarkoitus on sumennettu. Yleisemmin voimme sanoa esimerkiksi, että mikäli toivottava tulevaisuus sekoitetaan todennäköiseen tulevaisuuteen, arvoväite alkaa näyttää tiedolliselta väitteeltä. Jos mahdollinen ja uskottava tarkoittavat samaa, menetetään tärkeä ero sen välillä, mitä voidaan ajatella ja mitä voidaan perustellusti pitää vakavasti otettavana.

Käsitteet eivät ole vain sanoja. Ne ovat tutkimuksen välineitä. Hyvä käsiteellinen systeemi auttaa tekemään erotteluja, vähentää väärinkäsityksiä ja tekee oletuksia näkyviksi. Se kertoo, mistä milloinkin on kyse ja miksi käytämme tätä emmekä tuota termiä. Huono käsitteellinen järjestelmä peittää eroja ja antaa helposti näennäisen tarkkuuden vaikutelman – se voi jopa tahallisesti sotkea ymmärrystä siitä, mistä milloinkin on kyse. Tulevaisuudentutkimuksessa tämä seikka on erityisen tärkeä, koska käsitteet eivät jää vain tutkimusartikkeleihin. Ne siirtyvät strategioihin, työpajoihin, poliittisiin puheisiin, opetukseen ja julkiseen keskusteluun. Tulevaisuudentutkimuksen filosofisiin perusteisiin voidaankin siksi sanoa kuuluvan käsitteiden huoltaminen (”conceptual engineering”). Tämä tarkoittaa, että alan keskeisiä käsitteitä täsmennetään suhteessa siihen, mitä niillä tutkimuksessa ja käytännössä tehdään (ks. Virmajoki 2026a).

Käsitteiden on oltava sekä täsmällisiä että ymmärrettäviä. Täsmällisyys palvelee tutkimusta. Ymmärrettävyys palvelee yhteistä keskustelua. Tulevaisuudentutkimukseen tutustuessa ensi kertaa tämä on erityisen tärkeää, koska ei ole niin, että alan käsitteet ovat vain asiantuntijakieltä, jargonia. Ne ovat välineitä, joiden avulla kuka tahansa voi oppia kysymään tulevaisuutta koskevia kysymyksiä tarkemmin ja ymmärtämään jo ennestään annettuja vastauksia. Jos ymmärtää eron ”väestötrendi vie siihen, että työntekijöitä on tulevaisuudessa vähemmän” ja ”yhdessä skenaariossa automatiikka korvaa työntekijät tällä tai tuolla alalla” välillä, ymmärtää jo paljon mm. skenaarion ja trendin käsitteistä. Yleistajuisuus ei siis tarkoita käsitteistä tai niiden tarkkuudesta luopumista, vaan niiden käyttämistä niin, että ne auttavat ajattelua.

Nykyhetki ei ole itsestään selvä lähtökohta

Tulevaisuudentutkimus lähtee tietysti nykyhetkestä käsin, mutta nykyhetki ei ole yksiselitteinen. Usein jo nykyhetken kuvaus on kiistanalainen. Onko yhteiskunta murroksessa vai jatkuvuuden tilassa? Onko jokin teknologia läpimurron kynnyksellä vai yliarvioitu? Onko demokratia kriisissä vai sopeutumassa uusiin olosuhteisiin? Onko ekologinen kriisi hallittavissa nykyisillä instituutioilla vai edellyttääkö se syvempää muutosta? Tällaisia kysymyksiä ei esitetä vain tulevaisuudesta, vaan myös siitä hetkestä, josta tulevaisuutta katsotaan.

Eri vastaukset tällaisiin kysymyksiin avaavat erilaisia tulevaisuuksia. Tulevaisuudentutkimuksessa nykyhetki ei ole vain lähtöpiste, josta vedetään viiva eteenpäin tai edes useita viivoja eri suuntiin. Se on myös tulkinnan kohde. Se, mitä pidetään olennaisena nykyhetkessä, vaikuttaa siihen, millaisia tulevaisuuksia pidetään mahdollisina, uskottavina tai toivottavina (ks. Virmajoki 2026b). Nykyhetki ei siis ole neutraali ja jaettu piste, vaan valikoitu ja kiistelty kuva vallitsevasta tilanteesta.

Tämä näkyy erityisesti monimutkaisissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Eri toimijat voivat elää samassa ajassa mutta erilaisissa nykyhetken tulkinnoissa. Yritys, tutkija, kansalaisjärjestö, nuori, poliitikko ja paikallinen yhteisö voivat nähdä saman tilanteen eri tavoin. Siksi tulevaisuudentutkimuksessa on kysyttävä, kenen nykyhetkestä tulevaisuutta tarkastellaan, mitkä nykyhetken ilmiöt määritellään olennaisiksi, mitä pidetään ongelmana ja millaiset nykyhetken tulkinnat jäävät näkymättömiin.

Esimerkiksi tekoälyn tulevaisuutta koskevassa keskustelussa nykyhetki voidaan tulkita monella tavalla. Yhdelle toimijalle nykyhetki on teknologisen läpimurron alku, odotus tuotannon tehostumisesta. Toiselle se on työelämän epävarmuuden lähde – korvaako tekoäly tuon henkilön. Kolmannelle se on sääntelyhaaste – miten hallitaan tekoälyn kehitystä poliittisilla päätöksillä ja sopimuksilla. Neljännelle se on kysymys vallasta, datasta ja oikeudenmukaisuudesta – on rakennettu systeemi, mutta kenen datasta, luvalla ja miten näistä kerätään taloudellinen hyöty ja kenelle. Näistä eri nykyhetken tulkinnoista avautuu erilaisia tulevaisuuksien kokonaisuuksia. Esimerkiksi organisaatio voi tehdä tiekartan tekoälyn käytöstä työntekijän tilalla, kun taas työntekijä voi miettiä skenaarioita – voidaanko hänet korvata; mitä hän tekee, jos työtä ei ole ja millä rahoilla; miten voi kouluttautua uudestaan. Tulevaisuudentutkimuksen tehtävä onkin tehdä näkyväksi, miten tulkinta nykyhetkestä ja sen tekijä ohjaavat tulevaisuusajattelua.

Tämä tekee tulevaisuudentutkimuksesta myös kriittistä. Tutkimus kysyy, miten nykyhetki ymmärretään ja miten tuo ymmärrys rajaa tulevaisuuksia. Jos nykyhetki nähdään kapeasti, myös tulevaisuus kapenee. Jos nykyhetki ymmärretään kiistanalaisena, kerroksellisena ja toimijoiden eri tavoin kokemana, tulevaisuuskin voidaan nähdä monipuolisemmin. Monipuolisuus ei kuitenkaan helpota tutkimusta. Pikemminkin siitä tulee vaikeampaa. Kapea kuja on helpompi hahmottaa kuin kaupunki eri rakennuksineen.

Refleksiivisyys ja tulevaisuuskuvien vaikutus

Tulevaisuudentutkimus on reflektiivistä. Reflektiivisyys tarkoittaa, että tulevaisuutta koskevat kuvaukset voivat vaikuttaa siihen, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Skenaario, ennuste tai visio ei välttämättä jää pelkäksi kuvaukseksi – eikä esimerkiksi visiota ole edes tarkoitettu kuvaukseksi; tarkoin käsittein, kuten yllä näimme, voimme tämän todeta. Kuvaus tulevaisuudesta, oli se millainen tahansa voi muuttaa odotuksia, päätöksiä ja toimintaa. Tässä mielessä tulevaisuudesta puhuminen on osa nykyhetkeä, eikä katsoa sitä vain ulkoa tai tulevaisuudesta käsin.

Esimerkiksi energiaskenaariot voivat ohjata investointeja. Väestöennusteet voivat vaikuttaa sosiaalipolitiikkaan. Teknologiavisiot voivat houkutella rahoitusta ja osaajia. Koulutuksen tulevaisuuskuvat voivat muuttaa käsityksiä siitä, millaisia taitoja pidetään tärkeinä. Tulevaisuutta koskevat kuvat voivat avata uusia toimintamahdollisuuksia, mutta ne voivat myös kaventaa sitä, mitä pidetään realistisena. Siksi niiden vaikutusta ei pidä aliarvioida.

Tätä aihetta on käsitelty myös yhteiskuntatieteissä sekä tieteen- ja teknologiantutkimuksessa. Sosioteknisten kuvitelmien tutkimus osoittaa, että yhteiskunnat eivät kehitä teknologioita vain teknisten mahdollisuuksien perusteella, vaan myös sen mukaan, millaisia tulevaisuuksia ne kuvittelevat ja pitävät tavoiteltavina (ks. Jasanoff & Kim 2015). Aihe on tuttu myös tulevaisuudentutkimuksessa tai sen lähellä. Nk. futures literacy -ajattelussa puolestaan korostetaan, että ihmiset voivat oppia käyttämään tulevaisuutta nykyhetken ajattelun välineenä (ks. Miller 2018). Oomenin ja kollegoiden tarkastelemat nk. futuring-tekniikat korostavat samaa perusajatusta: kuvitellut tulevaisuudet voivat tulla yhteiskunnallisesti vaikuttaviksi, kun ne ohjaavat toimintaa, keskustelua ja päätöksiä (ks. Oomen ym. 2022).

Reflektiivisyys tuo mukanaan vastuun. Tulevaisuudentutkijan, ennakoijan tai fasilitaattorin on tarkasteltava, millaisia tulevaisuuden kuvauksia tuotetaan siitä perspektiivistä, millaisia vaikutuksia niillä voi olla. On huomioitava, ketkä osallistuvat tulevaisuuden kuvausten rakentamiseen, kenen näkökulmat jäävät ulkopuolelle, millaisia arvoja tulevaisuuden kuvaukset vahvistavat sekä mitä vaihtoehtoja ne tekevät näkyviksi ja mitä ne sulkevat pois. Nämä eivät ole ulkoisia kysymyksiä, joita kysytään, kun tutkimus on jo tehty. Ne liittyvät siihen, mitä tulevaisuudentutkimus tekee, kun se käyttää jotain menetelmää tai vastaa johonkin kysymykseen.

Tulevaisuudentutkimus ei tietenkään hallitse tulevaisuutta, eikä sen pidä antaakaan sellaista vaikutelmaa. Mutta tulevaisuudesta puhuminen on osa nykyhetken toimintaa, ja siksi sillä on merkitystä, olkoot päätösvalta lopulta missä hyvänsä. On myös muistettava, että tulevaisuuden kuvaukset voivat olla vapauttavia, jos ne avaavat vaihtoehtoja ja tekevät näkyväksi toiminnan mahdollisuuksia. Kuvaukset voivat olla myös kaventavia, jos ne esittävät yhden suunnan väistämättömänä tai yhden toimijaryhmän näkökulman yleisenä totuutena. Reflektiivisyys on juuri tämän vaikutussuhteen tunnistamista.

Lopuksi: miksi välttää suuret kysymykset?

Kuten alussa totesimme tulevaisuudentutkimuksen filosofia tarkastelee itse alaa: sen käsitteitä, menetelmiä, miten se tuottaa tietoa ylipäätään, oletuksia, joita alalla on, ja perusteluja alan käytännöille tutkimuksen kohdalla. Olemme keskittyneet tähän tässä artikkelissa.

Jos lukija pohtii, eikö filosofian tulisi mennä syvemmälle, vastaus on tässä tapauksessa ”ei – ainakaan heti”.

Tulevaisuuden tutkiminen voi herättää ihmisen filosofiset perusvaistot ja houkuttelee pohtimaan suuria kysymyksiä: ”Ovatko nykyhetken ulkopuoliset ajanhetket olemassa?”, ”Mitä voimme ylipäätään tietää?”, ”Tapahtuvatko asiat vääjäämättömästi?” ja ”Eroavatko ihmisen teot luonnontapahtumista?”. Tällaiset kysymykset voivat tarjota virikkeitä tulevaisuusajattelun terävöittämiseen, mutta niiden suhde tulevaisuudentutkimukseen tieteenalana on vähintäänkin epäselvä. Kyse ei ole siitä, että suuret kysymykset olisivat merkityksettömiä, vaan siitä, että filosofinen huomio kannattaa suunnata sinne, missä se auttaa ymmärtämään ja kehittämään alaa sellaisena kuin se todella toimii.

Ensinnäkin suuret kysymykset koskevat kaikkia tutkimusaloja, eivätkä ne siten ole tulevaisuudentutkimuksen erityiskysymyksiä. Tulevaisuudentutkimuksen filosofian tehtävänä on selventää, miten ala tosiasiassa toimii ja mitä erityisiä ongelmia ja jännitteitä siinä esiintyy – esimerkiksi sitä, että päätöksentekijät odottavat usein yhtä luotettavaa ennustetta, kun taas alan menetelmät rakentuvat monien vaihtoehtoisten tulevaisuuksien ja epävarmuuden varaan. Jokainen menetelmä sisältää oletuksia esimerkiksi syistä ja seurauksista sekä yhteiskunnan rakenteista, ja näiden käytäntöihin sisäänrakennettujen oletusten analysointi kuuluu alan filosofian ytimeen. Syrjään jää vain pohdiskelu, joka etenee tutkimuskäytännöistä riippumatta – kysymys siitä, onko tulevaisuus ”todella olemassa”, ei muuta sitä, miten yksikään tutkimus tehdään.

Toiseksi suuriin kysymyksiin vastaaminen on osoittautunut hyvin vaikeaksi, ellei mahdottomaksi. Jos alan ymmärtäminen tai tekeminen riippuisi oikeista vastauksista, emme voisi ajatella tulevaisuutta – emmekä ymmärtää mitään muutakaan tutkimusalaa, mikä ei selvästikään pidä paikkaansa. Menetelmiä voidaan kehittää ja soveltaa, vaikka perimmäiset kysymykset jäävät avoimiksi. Voimme siis kysyä nöyrempiä kysymyksiä – miten menetelmät toimivat, mihin niiden väitteet perustuvat, sopivatko alan käsitteet yhteen – ja juuri siten syventää ymmärrystämme alan luonteesta.

Kolmanneksi suuriin kysymyksiin ei voida vastata tieteen tuloksista riippumatta. Esimerkiksi tieteiden menestys osoittaa, että pystymme tietämään kaikenlaista, ja tämän havainnon on vaikutettava vastaukseen kysymykseen ”Mitä voimme tietää?”. Tiedämme siis, mitä tulevaisuudesta voidaan tietää, vain tarkastelemalla sitä, miten tulevaisuutta tutkitaan – ei niin, että päätämme nojatuolista käsin tiedon rajat. Esimerkiksi yhteiskuntatieteiden kehitys viittaa siihen, ettei ihmisen toimintaa voida kuvata joukolla yksinkertaisia peruslakeja. Tämä käsitys on tulosta lukuisista tutkimuksista, ei tuosta nojatuolista käsin annettu filosofinen analyysi.

Neljänneksi vaara ei koske vain alan ulkopuolelta tuotuja suuria kysymyksiä. Myös tulevaisuudentutkimuksen sisällä on käyty kiistoja siitä, mikä laaja teoreettinen kokonaisnäkemys tarjoaa ”oikeimman” tai kattavimman perustan tulevaisuuden tutkimiselle (ks. Virmajoki 2026a). Tällaiset kiistat jäävät yleensä irralleen käytännön tutkimustyöstä: ne tuottavat helposti kiivasta keskustelua mutta vähän menetelmällistä hyötyä. Vähintään suurista kysymyksistä kiistelevien tulisi selventää, mitä heidän keskeiset väitteet käytännössä tarkoittavat ja miten ne kytkeytyvät alan menetelmiin ja käsitteisiin – tämä jää usein epäselväksi.

Hedelmällinen tulevaisuudentutkimuksen filosofia ei siis kilpailuta perimmäisen todellisuuden teorioita keskenään, vaan jatkaa siitä, mihin alan oma itsereflektio yltää. Se tarjoaa järjestelmällisiä välineitä menetelmien, käsitteiden ja niihin kätkeytyvien oletusten tarkasteluun. Tällainen huolellinen, käytäntöön suuntautunut filosofinen työ vie alaa eteenpäin. Filosofiaa on ymmärrettävä, jotta voidaan ymmärtää tulevaisuutta. Kuten Heinonen ja Virmajoki (2025) toteavat, tulevaisuus on ihmismielen temmellyskenttä, alusta suurille pohdinnoille. Silti se on heidän mukaansa hallittava kysymys kerrallaan.

Lähteet

A
Amara, R. (1981). The futures field: Searching for definitions and boundaries. The Futurist, 15(1), 25–29.

B
Bell, W. (2009). Foundations of futures studies: Human science for a new era (5th ed.). Transaction Publishers.

D
Dator, J. (2009). Alternative futures at the Manoa School. Journal of Futures Studies, 14(2), 1–18.

H
Heinonen, S., & Virmajoki, V. (2025, October). Future is philosophy! Human Futures, October 2025, 26–32. https://issuu.com/wfsf.president/docs/human_futures_-_oct_2025_-_thriving_together_

I
Inayatullah, S. (1998). Causal layered analysis: Poststructuralism as method. Futures, 30(8), 815–829.

J
Jasanoff, S., & Kim, S.-H. (Eds.). (2015). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. University of Chicago Press.

L
Linstone, H. A., & Turoff, M. (Eds.). (1975). The Delphi method: Techniques and applications. Addison-Wesley.

M
Miller, R. (Ed.). (2018). Transforming the future: Anticipation in the 21st century. UNESCO/Routledge.

O
Oomen, J., Hoffman, J., & Hajer, M. A. (2022). Techniques of futuring: On how imagined futures become socially performative. European Journal of Social Theory, 25(2), 252–270.

P
Polak, F. L. (1973). The image of the future (E. Boulding, Trans. & abridg.). Elsevier Scientific Publishing Company.

R
Ramírez, R., & Selin, C. (2014). Plausibility and probability in scenario planning. Foresight, 16(1), 54–74.

S
Slaughter, R. A. (2020). Farewell alternative futures? Futures, 121, 102496.

V
Virmajoki, V. (2026a). The shining: Illuminating philosophy and futures studies. Futures, 179, Article 103812.
Virmajoki, V. (2026b). The greatest mystery of futures studies. Futures & Foresight Science, 8, Article e70046.
Virmajoki, V. (2023). Pursuitworthiness in the Scheme of Futures. European Journal for Philosophy of Science 13(7).
Voros, J. (2003). A generic foresight process framework. Foresight, 5(3), 10–21.

W
Wack, P. (1985a). Scenarios: Uncharted waters ahead. Harvard Business Review, 63(5), 72–89.
Wack, P. (1985b). Scenarios: Shooting the rapids. Harvard Business Review, 63(6), 139–150.
Wright, G., Bradfield, R., & Cairns, G. (2013). Does the intuitive logics method – and its recent enhancements – produce “effective” scenarios? Technological Forecasting and Social Change, 80(4), 631–642.
Woodward, J. (2003). Making things happen: A theory of causal explanation. Oxford University Press.