Filosofisista perusteista (2004)

Anita Rubin (2004)
Arvioitu lukuaika: 20 minuuttia

Huom! Tämä teksti on kokoelma Anita Rubinin kirjoittamista alkuperäisteksteistä TOPI-portaalia varten vuodelta 2004. Päivitetty sivu filosofisista perusteista löytyy tämän linkin takaa.

Tälle sivulle on kerätty seuraavat Anita Rubinin kirjoittamat tekstit:

Tulevaisuutta koskevien toimintapäätösten ja arvolauseiden legitimoiminen,
Flechtheimin futurologia ja homo humanus,
Tietoteoreettisesta ajattelusta,
Keekok Leen episteemisen implikaation malli, ja
Potentialia Praesentiae.

Tekstit tarkastelevat muun muassa tiedon luonnetta, arvolähtöisyyttä, päätöksenteon oikeutusta sekä tulevaisuuden käsitteellistämistä filosofisesta näkökulmasta.

Tulevaisuutta koskevien toimintapäätösten ja arvolauseiden legitimoiminen

Yksilön, yhden ihmisen tulevaisuus on aina riippuvainen hänen ympäristönsä tulevaisuudesta. Tulevaisuutta koskeva pohdiskelu ja päätöksenteko koskettaa meitä kaikkia ja sen vuoksi laajan ja vapaan keskustelun käynnistäminen tulevaisuuden vaihtoehdoista päätöksenteon tueksi on yksi tulevaisuudentutkimuksen perusajatuksista.

Myös menneen kehityksen tuntemus on tarpeen, jotta tulevaisuuden vaihtoehtojen pohdinnalla olisi syvyyttä, perspektiiviä, eivätkä tulevaa kehitystä koskevat ajatukset ja ideat rakennu tyhjän päälle. Tämä vaatii luovuutta, ennakkoluulotonta mieltä ja laajaa kiinnostusta ja tietämystä – yhdellä sanalla sanoen näkemyksellisyyttä (Godet 2000, 6).

Mutta ongelmaksi nousee, miten ihminen tai inhimillinen organisaatio osaa ja pystyy tekemään sellaisia tulevaisuutta koskevia päätöksiä, että niitä voidaan pitää oikeina ja hyvinä. Millaiset päätökset ovat hyviä, ja miten osaamme tehdä sellaisia, kun emme tiedä tulevaisuuden luonteesta vielä mitään? Tässä avuksi tulevat erilaiset päätöksenteon rationaalisuutta ja päätösten laatua koskevat arvioinnit, joista Keekok Leen episteemisen implikaation malli on käyttökelpoisin (Bell 1997).

Flechtheimin futurologia ja homo humanus

Ossip Flechtheim, jota pidetään nykyisen tulevaisuudentutkimuksen isänä ja perustajana, ehdotti 1940-luvulla, että tulevaisuutta alettaisiin vakavasti ja tieteellisesti tutkia. Flechtheimin (1966) ajatuksia leimasi voimakkaan eettinen ja normatiivinen näkökulma. Hän oletti ja edellytti, että tulevaisuus on erilainen ja olennaisesti parempi kuin menneisyys.

Tämän tulevaisuuden kartoittamiseksi hän kehitti termin ”futurologia”, joka on hänen mukaansa tulevaisuutta koskevien kysymysten kriittistä ja systemaattista käsittelyä. Flechtheim uskoi, että futurologian tehtävänä on estää sodat, poistaa nälkä ja kurjuus, kamppailla riistoa vastaan, demokratisoida yhteiskunta, lopettaa luonnon riistokäyttö ja taistella vieraantumista vastaan. Näin ihmiskunnassa kehittyy lopulta parempi ihminen, jota hän kutsui nimellä Homo Humanus.

Flechtheimin perusoivallukset

Flechtheimin futurologian neljä perusoivallusta olivat

(1) ongelmien ymmärtäminen maailmanlaajuisiksi,
(2) kompleksisuus, sen ymmärtäminen, ettei mitään ongelmaa voida ratkaista vain yhtä osa-aluetta korjaamalla,
(3) tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa ymmärtämällä nykyhetkeä,
(4) moraalinen ja eettinen näkemys; maailmanparannus.

Tämä Flechtheimin normatiivinen ajattelutapa – olemme luomassa yhdessä parempaa maailmaa – heijastuu edelleen tulevaisuudentutkimukseen: Tulevaisuudentutkimuksen perimmäinen tehtävä on vaikuttaa siihen, että kaikista mahdollisista tulevaisuuksista toteutuu lopulta sellainen, että tulevaisuus on hyvä ja onnellinen kaikille ihmisille. Yksi tiedonalan periaatteista on pyrkimys tietoa ja tulevaisuusajattelua lisäämällä vaikuttaa valtaapitäviin ja päätöksentekoon siten, että tehtävien päätösten seuraukset olisivat selvillä myös pitkällä tähtäyksellä ja että kun seuraukset tunnetaan, tehtävät päätökset olisivat mahdollisimman hyviä. Tämän vuoksi tulevaisuudentutkimuksen tulosten oikeellisuutta ei voida arvioida suoraan sen perusteella, toteutuvatko ennusteet vai eivät (mm. Mannermaa 1991, 1993, Masini 1993 ym.).

Miten sitten pystymme arvioimaan valintojemme laatua ja kuinka kykenemme tekemään sellaisia päätöksiä, että voimme pitää niitä oikeina ja hyvinä?

Tietoteoreettisesta ajattelusta

Popper ja teorioiden falsifioitavuus

Karl Popper (1995) lähti ajattelussaan siitä, että teorian yhtenä perusominaisuutena on pidettävä sitä, että se voidaan falsifioida, siis osoittaa vääräksi tai peräti kumota, kun tietoa tulee tutkittavasta asiasta lisää tai siitä tehdään uusia havaintoja. Hänen mielestään sellainen teoria, jota ei voida kumota millään ajateltavissa olevalla ilmiöllä, ei ole enää tieteellinen vaan kuuluu lähinnä uskon piiriin. Jos siis testauksella tai muulla menetelmällisellä keinolla yritetään pelkästään etsiä jo tiedetylle teorialle vahvistusta, voidaankin päätyä tilanteeseen, jossa mikä tahansa teoria voidaan verifioida eli todistaa oikeaksi.

Niinpä hän päätteli, että tällaiset uusiin havaintoihin perustuvat vahvistukset pitäisi ottaa huomioon vain silloin, jos ne ovat selvästi vastakkaisia tai ristiriitaisia ennen tarkastelua oletetun asiantilan kanssa – Popperin omin sanoin, jos ne siis sisältävät riskin ennusteen tuloksesta. Sen vuoksi hänen mielestään jokainen todella pätevä tieteellinen teoria on luonteeltaan kielto, joka kieltää joidenkin asioiden tapahtumisen. Sen vuoksi kunnollisen testin tai tieteellisen kokeen lähtökohtana pitäisi Popperin mielestä olla aito yritys kumota teoria tai osoittaa se vääräksi. Jotkut teoriat ovat kuitenkin helpommin kumottavissa kuin jotkut toiset.

Popper menee jopa niin pitkälle, että hänen mielestään aikaisempaa tulosta vahvistavaa todistetta ei tulisi lainkaan ottaa huomioon, ellei se ole sellaisen vakavasti tehdyn tieteellisen testin tulos, jolla alun perin pyrittiin kumoamaan tai falsifioimaan teoria. Tässä tapauksessa falsifiointi siis epäonnistuu. Popper pyrkii voimakkaasti vastustamaan sellaista tieteellistä ajattelua, jolla yritetään pitää kauan voimassa olleita ja arvostettuja, mutta vanhentuneita teorioita keinotekoisesti elossa esittelemällä erilaisia lisäoletuksia tai uudelleentulkintoja. Tällaisesta todistelusta hän käyttää nimeä ”konventionaalinen vääristys” tai ”konventionalistinen juoni”. (Popper 1995, 34-37.)

Positivismi, relativismi ja kriittinen realismi

Positivismissa ymmärretään todeksi kaikki sellainen tieto, joka voidaan havaita. Relativismi (eli post-positivismi) on tavallaan positivismin vastakohta. Siinä tieto ymmärretään muuntuvaksi ja suhteelliseksi. Tiedon totuusarvo olisi näin riippuvainen sellaisista muuttuvista tekijöistä kuin esimerkiksi tilanne, aika, ympäristö, kulttuuri, arvot, perinteet jne. Post-positivistisen käsityksen mukaan tieto ja siten myös moraalitieto on siis riippuvaista kokemusmaailmasta ja siten aina suhteellista. Niinpä relativistisen moraalikäsityksen mukaan esimerkiksi kulttuurisia käytäntöjä ei voida arvostella millään yleisillä hyvän ja pahan tai oikean ja väärän mittareilla, koska mittarien on niidenkin kuuluttava saman kulttuurin piiriin, jossa käytäntö on kehittynyt. Siten emme voisi esimerkiksi kritisoida naisten ympärileikkausta tai vaikkapa valaanpyyntiä.

Bell (1997) kuitenkin esittää ”post-kuhnilaisessa” hengessä kolmannen vaihtoehdon, jota hän kutsuu kriittiseksi realismiksi. Tässä ajattelussa hyväksytään se, että tieto ja moraalitieto muuttuvat ajan ja ympäristön mukana ja tieteen kehittyessä, mutta reaalimaailmaa on kuitenkin pidettävä jonkinlaisena totuuden ja objektiivisuuden mittana.

Viime vuosina arvojen ja etiikan tutkijat ovat kääntyneet etsimään niitä arvoja ja käsityksiä, jotka ovat kaikissa kulttuureissa tavalla tai toisella yhteisiä ja voidaan siten käsittää yleisiksi arvoiksi, ja pohtivat sitten sitä, millaisia sisältöjä eri kulttuurit näille arvoille antavat. Samalla on käynnissä selvä suuntaus arvojen yhdenmukaistumiseen ja globalisoitumiseen. Puhutaankin yhtenäisen kansainvälisen moraalisen järjestyksen tai säännöstön tarpeesta ja sellaiset käsitteet kuin esimerkiksi demokratia, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vapaus ymmärretään maailmanlaajuisiksi. Universaalit tai lähes universaalit arvot voidaan käsittää ihmissuvun kehityskaareen kuuluviksi prosesseiksi, jotka ovat hitaasti kehittymässä ja muuttumassa koko ajan. Ongelmia ei tällöin tuota niinkään yhteisten arvojen hyväksyminen kuin niiden soveltamisen erilaiset tulkinnat ja käytännöt eri kulttuureissa. (Rubin 1995.)

Kriittiset realistit ajattelevat siis toisin kuin positivistit. Esimerkiksi mitä tieteelliseltä tiedolta voidaan totuutena edellyttää, on uskottavuus, ei varmuus. Kuitenkaan he eivät usko relativistien mukaan, että mitään objektiivisena totuutena pidettävää ei oikeastaan voi olla olemassa. Vaikka kriittisen realismin mallissa ulkoinen todellisuus viime kädessä määrittää totuuden olemusta vaikuttamalla meidän uskomuksiimme ja käsityksiimme siitä, mutta tämä ulkoinen todellisuus sellaisenaan sisältää myös pysyviä, muuttumattomia ja objektiivisia elementtejä. Todellisuudessa siis on syitä ja seurauksia, jotka ovat olemassa meistä riippumatta, ja niistä on mahdollista saada objektiivista tietoa. Niinpä on olemassa todellisuutta koskevia väittämiä, olettamuksia ja uskomuksia, jotka ovat selvinneet läpi vakavista yrityksistä niiden kumoamiseksi, ja sen tähden niitä voidaan pitää tosina. (Ks. Bell 1997, 318.)

Keekok Leen episteemisen implikaation malli

Keekok Leen episteemisen implikaation mallin avulla voidaan tutkia ennusteiden pohjalla olevien arvolauseiden perusteita. Bell (1997) liittää Leen mallin kriittiseen realismiin ja ennen kaikkea ajatukseen, että vaikka täydellistä varmuutta jonkin arvolauseen paikkansapitävyydestä kaikissa olosuhteissa ei voi olla, sitä voidaan silti pitää uskottavana, jos sitä on määrätietoisesti ja perinteisen länsimaisen tieteen kriteereihin vedoten pyritty falsifioimaan – todistamaan vääräksi – siinä kuitenkaan onnistumatta.

Malli on lähellä Popperin epistemologian falsifiointiperiaatetta (1995), jossa jokin tieto voidaan olettaa uskottavaksi, mikäli sitä ei voida todistaa vääräksi ”vakavalla yritykselläkään”. Popperin mukaanhan kaikki tietoteoreettiset perustelut ja väitteet ovat viime kädessä arvauksia, joita ei vielä ole voitu kumota, kun otetaan huomioon ihmisen älyllinen kapasiteetti ja rajallinen havaintokyky.

Bell arvostaa Leen mallia siitä näkökulmasta, että falsifikaation lisäksi siinä on mukana myös verifikaatio, oikeaksi todistaminen. Esimerkiksi means-ends-analyysi keskittyy lähinnä vain analysoimaan arvolauseen ja sen perustelun välistä suhdetta, mutta Leen mallissa yhdistyvät sekä arvolauseen ja sen perusteluina käytettyjen väitteiden välisen suhteen tarkastelu että arvolauseiden perusteiden oikeellisuuden testaus.

Samalla Leen – ja siten myös Bellin – argumentaation taustalla on naturalistinen filosofiakäsitys, jonka mukaan kaiken olevaisen taustalla lepää erehtymätön luonto. Tästä luonnosta kumpuavat myös inhimillisen toiminnan ja moraalin perustat.

Arvolauseiden arvioinnin kriteerit

Arvoja voidaan myös perustella empiirisellä todistusaineistolla, jos tämä aineisto täyttää tietyt kriteerit. Kuitenkaan Bell ei aseta todistamiselle ehdotonta vaatimusta täyttää totuudellisuuden kriteerit aina ja kaikissa olosuhteissa, koska arvot ovat sellaisia ilmiöitä, että nekin muuttuvat ajan myötä ja ovat kulttuurisidonnaisia. Samaten arvoja koskevissa ilmiöissä ja valinnoissa on usein mukana lieventäviä asianhaaroja ja poikkeuksia, jotka nekin voivat muuttaa arvolauseen totuudellisuutta sinänsä.

Leen mallissa falsifiointi perustuu viiteen askeleeseen, joissa kaikissa testataan arvoväittämän taustalla olevaa tietoa ja sen perusteluita.

Keekok Leen mukaan voimme arvioida arvolauseitamme (ns. ”pitäisi”-lauseita) objektiivisesti tarkastelemalla, täyttävätkö ne seuraavat kriteerit:

Arvolauseen tulee olla objektiivisesti varteenotettava;
Arvolauseen perustelujen tulee olla viittauksellisesti merkityksellisiä;
Arvolauseen tulee olla kausaalisesti relevantti;
Arvolauseen tulee olla kausaalisesti itsenäinen eli riippumaton todistuksesta, ja
Arvolauseen väittämä tulee voida testata tieteellisesti.

Objektiivinen varteenotettavuus

Arvolauselman tulee olla objektiivisesti varteenotettava eli sellainen, että ensinnäkin sitä tukee riittävän raskauttava – vakava – empiirinen todistus. Tämä tarkoittaa sitä, että arvoväitettä tukevien todisteiden pitää olla vakavia eikä pelkkä subjektiivinen mielipide riitä. Väitteelle on siis oltava ulkoista, riippumatonta näyttöä. Kun puhutaan vakavasti otettavista todisteista, tarkoitetaan sillä sitä, että todisteet ovat objektiivisten tarkkailijoiden tekemiä havaintoja, ne ovat tosia ja tieteellisesti tunnettuja faktoja tai vastaavia, ja ne ovat julkisia.

Toisaalta on muistettava, että vaikka väitteen on oltava sellainen, ettei se ole ristiriidassa jo todeksi tiedettyjen asioiden kanssa, emme voi olettaa, että vielä tiedämme kaikkea. Jos esimerkiksi ennen Galileita joku olisi väittänyt, että ”Maa kiertää aurinkoa”, se olisi ollut väärä väite Leen ensimmäisen oletuksen mukaan, koska sen hetkisen tiedon perusteella emme tätä vielä tienneet. Samoin on myös mietittävä, onko väitetty asia mahdollista fyysisesti, vaikka se olisikin sitä loogisesti.

Arvoväittämät perustuvat hyvin usein kulttuuri- ja perinnesidonnaisiin käsityksiin ja oletuksiin, jotka eivät sellaisenaan ole testattavissa. Esimerkkinä tällaisesta arvoväittämästä voidaan esittää vaikkapa ”Sisaren ja veljen välisiä avioliittoja ei pidä järjestää, koska se olisi sukurutsausta”. Arvolause on huono, koska se sisältää kehäpäätelmän. Objektiivisesti varteenotettava väittämä olisi tässä tapauksessa ”Sisaren ja veljen välisiä avioliittoja ei pidä järjestää, koska mahdollisuus että avioparille syntyvillä lapsilla on epämuodostumia tai he ovat vammaisia kasvaa liian läheisen sukulaisuuden aiheuttamien voimistuneiden geenivirheiden vuoksi.” Tässä arvolauseen totuudellisuuden perustelu voidaan myös testata tieteellisesti.

Samalla tavoin voidaan falsifioida arvolause ”Aerobic on terveellistä, koska se on minusta kivaa.” Tässä on perusteluna mielipide, jota ei kuitenkaan voida yleistää totuudeksi. Parempi perustelu olisi vaikkapa ”…koska se parantaa lihasten suorituskykyä ja hapenottokykyä”.

Viittauksellinen merkityksellisyys

Toiseksi arvolauseen perustelujen tulee olla viittauksellisesti merkityksellisiä. Tällä tarkoitetaan sitä, että väite ja todistus viittaavat samaan subjektiin – väite siis käsittelee samaa asiaa ja aihetta kuin arvolause. Esimerkiksi jos yritetään todistella väitettä ”Autoilua keskikaupungilla tulisi vähentää” perustelulla ”koska maassamme lentoyhteydet toimivat eri kaupunkien välillä”, tämä ei ole viittauksellisesti merkityksellinen väite, vaikka molemmat väittämät ovat sinänsä tosia. Toisaalta väite ”Autoilua keskikaupungilla tulisi vähentää” voidaan todistaa viittauksellisesti merkittävästi väitteen ”koska autojen pakokaasupäästöt lisäävät keskikaupungin asukkaiden hengitystieoireilua” avulla.

Mietitäänpä sitten väitettä ”Autoilua keskikaupungilla tulisi vähentää” sellaisen perustelun kautta, jossa sanotaan, että ”koska öljyn hintakehitys on riippuvainen kansainvälisistä suhdanteista”. Kun näkökulma on ympäristöasioissa, väite ei täytä viittauksellisen merkittävyyden kriteeriä, koska öljyn maailmanmarkkinahinnalla ja kaupunkiympäristön tärveltymisellä ei ole suoraa yhteyttä. Jos näkökulma on kansantaloudellinen, silloin väite osittain täyttää viittauksellisen merkittävyyden kriteerin, mutta väite jäisi myös toisaalta irrationaaliseksi – miksi autoilua pitäisi siis vähentää juuri keskikaupungilla? Tästä tullaankin selkeästi Leen kolmanteen kriteeriin:

Kausaalinen merkityksellisyys

Arvolauseen tulee olla kausaalisesti relevantti, asianmukainen. Tämä tarkoittaa sitä, että sen lisäksi, että väitteen ja syyn tulee koskea samaa asiaa, todistavan väitteen täytyy käsitellä syytä arvoväitteen ilmaisemalle asiantilalle. Esimerkiksi väitettä ”Ihmiset tarvitsevat happea” ei voida todistaa kausaalisesti relevantilla tavalla lauseella ”koska happi on väritöntä”, vaikka väitteet täyttävät edellä esitetyt kaksi vaatimusta, ne ovat molemmat empiirisesti totta ja viittauksellisesti niissä puhutaan samasta asiasta. Kuitenkaan hapen värittömyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että ihmiset tarvitsevat sitä.

Kausaalisesti relevantti väite olisi siis vaikkapa ”koska happisolut ovat välttämättömiä ihmisen aivojen ja muiden elinten toiminnalle”. Samoin kausaalisesti relevantti väite on ”Tupakointi on vaarallista, koska se lisää keuhkosyöpäriskiä.” Edellä ollut esimerkki keskikaupungilla autoilun ja öljyn hintakehityksen välisestä riippuvuudesta täyttää kolmannen kriteerin, mutta ei toista.

Riippumattomuus todistuksesta

Neljänneksi arvolauseen tulee olla kausaalisesti itsenäinen eli riippumaton todistuksesta. Tämä tarkoittaa sitä, että todisteiden tulee olla ajallisesti alkuperäisen väitteen jälkeen eli niillä pitää olla selkeä syy- ja seuraussuhde. Siis sen lisäksi, että väitteen ja syyn tulee koskea samaa asiaa ja todistavan väitteen täytyy käsitellä syytä arvoväitteen ilmaisemalle asiantilalle, niiden täytyy myös olla tietyssä suhteessa toisiinsa, jotta ei päädyttäisi kehäpäätelmiin. Esimerkkinä vaikka voimme väittää, että ”Tupakanpoltto lisää keuhkosyöpäriskiä”, emme kuitenkaan voi sanoa, että ”Lisääntynyt keuhkosyöpäriski aiheuttaa tupakointia”.

Toinen esimerkki todistuksen riippumattomuudesta löytyy seksivalistuksesta. Joissain maissa kouluissa ei anneta sukupuolivalistusta, koska seksistä ja ehkäisystä tietämisen uskotaan lisäävän nuorten vapaata seksikäyttäytymistä ja sitä kautta tyttöjen ei-toivottuja raskauksia. Aina on tietenkin muistettava, että vaikka voimme sanoa, että ”Tieto lisää tuskaa”, niin voimmeko samalla väittää, että ”tuska lisää tietoa”?

Arvolauseeksi ei siis riitä se, että sama asia sanotaan väittämän perusteluna vain toisin sanoin. Tästä voidaan käyttää esimerkkinä hiukan soveltaen Bellin (1997, 90) omaa mallilausetta ”Mustaihoisia ei kannata kouluttaa, koska he eivät kuitenkaan saa töitä”.

Tieteellinen testattavuus

Viidenneksi arvolauseen väittämä tulee voida testata tieteellisesti. Tässä vaiheessa tehdään vakava yritys kumota väittämä tieteellisten testein avulla. Tätä vaihetta on kritisoitu mm. siksi, että ensinnäkin on vaikea määritellä, mikä on tarpeeksi ”objektiivisesti varteenotettava” yritys. Jos kuitenkin oletamme, että tutkimushetkellä olevan tiedon pohjalta on tehty kaikki mahdollinen väitteen kumoamiseksi eikä sitä kuitenkaan ole saatu kumottua, voidaan katsoa, että väite ja siten myös sen taustalla vaikuttava arvo ovat objektiivisesti parempia kuin ne, jotka eivät läpäise testiä.

Leen mallin ongelmat

Tieteellisyyden mittaamisen riski

Erityisesti viidennen kriteerin kohdalla Leen malli osoittautuu ongelmalliseksi, jos tarkasteltavana on hyvin laajoja tai monimutkaisia asioita. Bellin mukaan arvon hyväksyttävyyden kriteeri ovat sellaiset todisteet, joita voidaan arvioida julkisesti ja jotka voidaan hyväksyä tieteellisesti. Ensimmäinen ongelma on yhteydessä kriittisen realismin perusongelmaan: on vaikeaa yksiselitteisesti määritellä, milloin jokin yleinen uskomus tai käsitys on savuttanut sellaisen vaiheen, että sitä voidaan pitää totena. Mitään ulkoisia määritelmiä tämän vaiheen saavuttamisesta ei voida nimetä – milloin voidaan todella tietää, jokin asia on totta sillä perusteella, että esimerkiksi miljoonat ihmiset uskovat niin.

Tieteellisyyskään arvon hyväksyttävyyden kriteerinä ei ole itsestäänselvyys eikä sellaisenaan yksiselitteinen asia. Vaarana on kehäpäätelmä: arvojen objektiivisuuden osoittamisessa käytetään samoja kriteerejä kuin tieteellisen tiedon hankkimisessa, ja kuitenkin arvoilla pitäisi arvioida juuri tätä tieteellistä tietoa. Olisi myös päätettävä, mikä tutkimustraditio hyväksytään todistusaineistoksi – sosiaalitieteiden vai luonnontieteiden todistus vai ehkä molemmat.

Malli soveltuu hyvin tapauksiin, joissa seuraukset ovat kohtuullisessa määrin ennakoitavissa, mutta esimerkiksi globaalin tason ilmiöissä näin ei useinkaan ole. Kun mallia käytetään esimerkiksi laajojen ympäristöä koskevien väittämien arviointeihin, usein noudatetaan myös kyseenalaistamatta varovaisuusperiaatetta eikä toisaalta arvioida riskejä suhteessa niiden välttämiseksi tehtävien sijoitusten määrään.

Objektiivisuus ja riskit

Ongelmana Keekok Leen arvolauseissa on myös se, mitä tapahtuu, jos todistusaineisto muuttuu ratkaisevasti. Kuinka käy tässä tapauksessa arvon objektiivisuudelle? Nimittäin jos arvo tällaisessa tapauksessa myös muuttuu, kuten sen kriteerien mukaan täytyisi tehdä, arvohan on silloin myös suhteellinen eikä objektiivinen.

Arvojen objektiivisuuden määrittäminen on ongelma jo sellaisenaan: on esimerkiksi vaikea arvioida inhimillisten kärsimysten arvoa. Toisaalta yksinkertaisessakin tapauksessa saattaa tulla ongelmia, kun yritetään määrittää sitä, mikä vaihtoehdoista on objektiivisesti toisia parempi. Episteemisen implikaation malli omaa sisäänrakennettuna eräänlaisen subjektiivisen elementin. Sen avulla kuitenkin vain pyritään objektiivisuuteen – ei välttämättä väitetäkään, että sitä koskaan täysin voidaan saavuttaa.

Lisäksi esimerkiksi Bellin tupakointiesimerkissä on täysin arvovalinta, haluaako toimija riskeerata oman elämänsä pituuden tupakoinnin tuoman hetkellisen nautinnon vuoksi vai valitseeko hän vähemmän riskejä sisältävän, mutta ehkä kieltäymyksellisemmän vaihtoehdon. On myös tieteellisesti todistettu, että tupakoinnilla on vahva laihduttava vaikutus. Voikin olla niin, että toimija valitsee tupakoinnin juuri tämän terveyttä edistävän ominaisuuden vuoksi, vaikka tupakoinnin vaarallisuus olisikin hänellä tiedossa. Arvolauseen ”objektiiviselle varteenotettavuudelle” voi siten olla keskenään ristiriitaisia todistuksia. Valintaan tietysti vaikuttavat myös ko. toimijan elämän muut arjen riskit. Bell siis ottaa esimerkissään pitkän elämän annettuna arvona, jota hän ei kyseenalaista, kuten hän ei tee myöskään monille muille naturalistiseen filosofiakäsitykseen ja luonnolliseen todellisuuteen liittyville oletuksilleen. Toisaalta toisen toimijan valintojen arvosteleminen ja arvottaminen on sekin ongelmallista.

Toimintaohjeet ja niiden tausta-arvot

Kolmas ongelma Leen mallissa on se, että siinä sekoitetaan toisiinsa arvo ja sen pohjalta tehty toimintaohje. Esimerkeissään Bell (1997) keskittyy todistamaan Leen mallin pohjalta tietyn toimintaohjeen taustalla olevan arvoarvostelman ja sitä kautta perustelee tai kiistää ohjeen moraalisen oikeutuksen. Varsinaisiin arvoihin Leen mallin avulla on aika hankalaa ottaa kantaa, vaikka Bell sanookin Leen ohjeiden soveltuvan hyvin myös arvojen arviointiin.

Kun saman toimintamallin taustalla on erilainen perusarvo, myös silloin Leen malli muodostuu ongelmalliseksi. Ajatellaan, että Bellin esimerkkinään pitämässä tupakanpoltossa loppupäätelmänä ei olisikaan ajatus ”siispä ei kannata tupakoida” vaan ”siispä tupakointi tulee kieltää”: Tällaisessa tapauksessa kaikki viisi Leen todistusta kyllä pitävät paikkansa, mutta toimintamallin valinnassa päädytään vastakkain toisten arvojen kanssa (esimerkiksi yksilön oikeudet ja valinnanvapaus, oikeus määrätä omasta elämästä ja terveydestä, oikeus nautintoon, oikeus riskinottoon jne.). Leen episteemisen implikaation malli ei ratkaise arvojen oikeellisuutta suhteessa toisiin arvoihin. Samalla voidaan kysyä, ratkaiseeko malli arvolauseiden oikeellisuutta tai paremmuutta sellaisessa tapauksessa, jossa vastakkain ovat arvolauseen taustalla olevat erilaiset arvot. Tällaisessa tapauksessa valittu toiminta perustuu sille, mikä taustalla oleva arvo painottuu tilanteessa.

Potentialia Praesentiae

Bell sanoo kirjassaan myös, että yksi tulevaisuudentutkimuksen tulevaisuutta koskeva perusoletus on se, että myös sellaisia asioita tai ilmiöitä, joita ei ole ollut aikaisemmin tai ei ole nyt, voi kuitenkin olla olemassa tulevaisuudessa. Tästä postpositivistisesta argumentista puhuu myös Popper (ks. Tietoteoreettisesta ajattelusta). Bell hyväksyy postpositivismista tiedon suhteellisuuden: teoriat ovat siis vaihtoehtoisia malleja, joita voi olla useita. Tämä on totta erityisesti tulevaisuutta koskevan tiedon kohdalla – puhutaanhan tulevaisuudentutkimuksessa monista vaihtoehtoisista tulevaisuuksista. Myös tieto sinänsä muuttuu ja tämä muutos tapahtuu sekä hitaasti uuden tiedon kertymisen kautta että nopeilla hypyillä eli evolutiivisesti.

Kuitenkin Bellin mielestä kuhnilainen käsitys siitä, ettei inhimillisen tietoisuuden ulkopuolella voi olla tosiasioita, ei voi olla tosi tulevaisuustiedon kohdalla. Tulevaisuuteen liittyvä tieto on luonteeltaan aina epävarmaa, se on visionääristä tietoa, oletuksiin perustuvaa tietoa ja arviota mahdollisista ja vaihtoehtoisista tulevaisuuden tiloista. Tulevaisuutta koskevissa arvioissa ja tiedossa on sen vuoksi aina pohdittava niiden toteutumisen todennäköisyyden tasoa: mitä lähempänä ilmiö tai mahdollinen tapahtuma on luonnonlakeja, sitä todennäköisempi sen toteutuminen tulevaisuudessa on. Mitä enemmän asia on kiinni ihmisen tai ihmisen muodostamien yhteisöjen tms. vaikutuksesta, sitä epävarmemmaksi sen toteutuminen muodostuu.

Tämä tarkoittaa viime kädessä sitä, että tulevaisuus ja siten myös tulevaisuutta koskeva tieto on olemassa nykyhetkessä potentiaaleina, ”potentialia praesentiae” (Malaska, Kamppinen & Wilenius 1999, 180). Vasta toteutuminen määrittää tulevaisuustiedon ”arvon” ja todellisen laadun. Tavallaan tällainen tiedonkäsitys lisää siis uuden ulottuvuuden tiedon määritykseen.

Arvoristiriidat

Myös arvoristiriidat Leen mallin kuvauksessa ohitetaan aika kevyesti. Vaikka Bell kuvailee huumepolitiikan vaihtoehtoja Leen mallin avulla, hänen perusväittämänsä on, että huonon mallin valinnassa on tavallisesti kyse vain tiedon puutteesta. Kuitenkin vaikka arvot eri toimijaryhmillä olisivatkin samat, näillä voi kuitenkin olla hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä, miten ne parhaiten turvataan. Tässä joudutaan kokonaan uudenlaiselle alueelle, jolla Leen mallin perusteella on ehkä hyvinkin hankalaa suunnistaa. Ajatellaan vaikka oikeudenmukaisuutta arvona: ääri-islamilainen käsitys oikeudenmukaisuuden toteuttamisesta maailmassa voi olla hyvin erilainen kuin vaikka newyorkilaisten, ja eri toteutusmenetelmät saattavat johtaa traagisiin seurauksiin, kuten olemme saaneet kokea. (Bell 1997.)

Lähteet

B
Bell, Wendell (1997) Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume II: Values, Objectivity and the Good Society. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

F
Flechtheim, Ossip K. (1966) History and Futurology. Meisenheim am Glan.
Flechtheim, Ossip K. (1972) Futurologie in Historisches Wörterbuch der Philosophie. Basel.

G
Godet, Michel (2000) How to be rigorous with scenario planning. Foresight, 2(1), 5–9.

M
Malaska, Pentti – Kamppinen, Matti – Wilenius, Markku (1999) Tulevaisuudentutkimuksen tieto ja Futu-hanke. Teoksessa Pantzar, E. (toim.) Tiedosta ja tiedon tutkimuksesta. Tampereen yliopisto, Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus, 175–190.
Mannermaa, Mika (1991) Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus [Evolutionary futures research]. Acta Futura Fennica No. 2, Painatuskeskus, Helsinki.
Mannermaa, Mika (1993) Tulevaisuus – murroksesta mosaiikkiin. WSOY, Helsinki.
Masini, Eleonora (1993) Why Futures Studies? Grey Seal, London.

P
Popper, Karl (1995) Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu [Conjectures and Refutations, 1963, translated by Eero Eerola]. Tammer-Paino, Tampere.

R
Rubin, Anita (1995) Ote huomiseen. Tulevaisuussarja No. 5, Painatuskeskus, Helsinki.