Anita Rubin

Arkemme rajat muuttuvat jatkuvasti. Muuttuva maailma on kautta aikojen pakottanut ihmiset mukaansa reagoimaan muutokseen tavalla tai toisella. Kuitenkin oman aikamme muutoksen perusongelma on siinä, että itse muutos on muuttunut. Päivittäin kantautuu median välityksellä tietoa uuden teknologian saavutuksista, jotka ovat toinen toistaan kiehtovampia ja jännittävämpiä. Uusia maailmoja avautuu eteemme jokaisen uuden keksinnön myötä ja se, mikä vielä tänään tuntuu mahdottomalta, onkin jo huomenna mahdollista. Todellisuuttamme leimaavat yhä voimakkaammin sellaiset haasteet kuin globaali markkinatalous, verkostoituminen, tiedon, tiedonkulun, median ja elektronisen kanssakäymisen reaaliaikaistuminen, virtuaalitodellisuus. Näitä ilmiöitä kutsutaan tulevaisuudentutkimuksessa megatrendeiksi. Tällä tavalla mahdollisen rajat piirtyvät jatkuvasti uudelleen kumoutuakseen taas uuden tiedon edestä hetken kuluttua.

Luonnollisesti tällainen myllerrys vaikuttaa myös koulutukseen ja opettamiseen. eOppiminen esitetään usein yleislääkkeenä, jonka avulla voimme parantaa tietoyhteiskunnan ja sen mukanaan tuomien yhä uusien haasteiden aiheuttamat oppimisen ongelmat. eOppiminen ymmärretään sellaisena oppimiseen liittyvänä näkökulmana, joka heijastaa itsessään tietoyhteiskuntakehitykseen kohdistuvia reaktioitamme ja niihin kehittämiämme vastauksia. Mutta voiko eOppiminen kuitenkaan sellaisenaan ratkaista mitään?

Voimme ajatella, että todellisen kansalaisyhteiskunnan kehittäminen tietoyhteiskunta-strategioissa ja -ohjelmissa on jäänyt vain kauniiksi ajatukseksi, kun teknistaloudellinen sektori vie yhä enemmän tilaa niin kulttuuriselta, sosiaaliselta kuin poliittiseltakin sektorilta. Yhteiskunnan erityishuomiota tarvitsevat ryhmät, niin vanhukset, vammaiset, etniset vähemmistöt kuin nuoretkin jäävät tällaisessa rumbassa jalkoihin.

Samanaikaisesti ihmisen hybris paisuu: samassa todellisuudessa, jossa emme edes kykene yksilötasolla tietämään, onko meillä töitä ja toimeentuloa ensi kuussa tai yhteiskunnan tasolla arvioimaan luotettavasti ensi vuoden kansantalouden kasvulukuja, meidän on kuitenkin tehtävä nyt päätöksiä, jotka saattavat vaikuttaa tulevaisuuteen jopa useiden sukupolvien päähän. Eräänlainen yletön kaikkivoipuuden tunne valtaa alaa, fiktio ja fakta menevät yhä pahemmin sekaisin emmekä enää löydä päätöksenteon yhteydessä todellisen analyyttisen tietämisen ja tunnepohjaisen normatiivisen tietämisen välistä eroa. Esimerkkeinä voidaan ottaa vaikkapa ydinjätteen loppusijoituspaikan valinta tai se, millaisin säätelymekanismein geeniteknologiaa voidaan edistää.

Mitä syvemmälle elämysten ja tarinoiden yhteiskuntaan siirrymme, sitä enemmän Internetistä tulee terapeuttinen kokemus. Haemme netistä virtuaalista lohtua yksinäisyyteen, eksyksissä olemisen tunteeseen, näköalattomuuteen ja muuttuvan todellisuuden pelkoon. Mikään ei tunnu enää sillä tavalla pysyvältä ja varmalta, että sen varaan voisi rakentaa elämänsä ja ripustaa oman todellisuutensa toiveineen ja tavoitteineen. Internet on täydellinen nyky-yhteiskunnan vuorovaikutuksen väline: ensinnäkin se on helppo sosiaalisen kanssakäymisen foorumi. Irkkaillessa keskustelukumppani on samanaikaisesti lähellä ja kaukana, todellinen ja fiktiivinen ”toinen”, joka ihmisenä kätkeytyy lopulta oman nickinsä taakse, kuten minäkin kätkeydyn häneltä, ja jonka mahdollinen uhkaavuus voidaan väistää vain painamalla nappia.

Toiseksi netin kautta saamme illuusion hallinnasta – olemmehan joka kerta surffaillessamme valtavan tietomäärän äärellä ja se on kaikki meille avoinna. Voidaan kuitenkin kysyä, millä perusteella yksilön onni, tasa-arvo, kansakuntien yleinen hyvinvointi tai ihmiskunnan viisaus oleellisesti lisääntyisi siitä, että yli 500 miljardia sivua tietoa on periaatteessa kaikkien saatavilla. Faktoja on yhä vaikeampi sitoa loogisesti yhteen, kun tietoa tulee sirpaleina ja tulvimalla samanaikaisesti. Olemme vasta niin uusia tulokkaita tässä rajattomassa tietoyhteiskunnassa, että meille ei ole vielä kehittynyt alkeellisimpiakaan välineitä kaiken netin kautta saavutettavissa olevan tiedon lajittelemiseksi ja arvottamiseksi. Kouluissa ei vielä opeteta oikean ja väärän, hyvän ja pahan, toden ja epätoden, oleellisen ja viihteellisen tiedon sisällöllistä erottelun menetelmiä eikä verkostakaan löydy tähän toimivia työkaluja. Toisaalta ryhmäytyminen jonkin yhden asian, ajatuksen tai liikkeen taakse lisääntyy.

Tunnepohjaisessa, reaaliaikaisessa elämysmaailmassa päätökset tehdään nopeuden ja tehokkuuden vaatimusten mittapuulla – loogisuus tai pitkäjännitteisyys eivät ole samalla tavalla merkityksellisiä. Länsimaisen ihmisen perususkomuksiin kuuluu, että kaikkea voidaan tutkia ja useimmille asioille voidaan tehdä jotain – hyvin harva asia tai ilmiö ymmärretään tai hyväksytään sellaiseksi, ettemme kykene siihen mitenkään vaikuttamaan. Todellisuuden hämärtyessä myös ihmisen suhteellisuudentaju hämärtyy ja valtavaa uutistarjontaa seuratessa tuntuu usein siltä, että menetämme vähitellen lopullisesti kyvyn ymmärtää, mihin asioihin voimme vaikuttaa ja mihin emme voi.

Esimerkiksi nuorten joukossa vertaisryhmien ja verkkoyhteisöjen merkitys kasvaa, kun aikuiset etääntyvät niin tiedon ja käytäntöjen kuin emotionaalisellakin tasolla siitä todellisuudesta, jossa nuoret arkeaan tänä päivänä elävät. Arjen tapahtumisen hahmottamista ja haltuunottoa vaikeuttaa uuden reaaliaikaisen tiedon tuomien rinnakkaisten maailmankuvien ja arvojen esteetön ja alati pysähtymätön liike.

Vaikka mediassa toisaalta päivitellään arvojen katoamisesta, yhtä usein esitetään kuitenkin, että arvoja on ehkä liikaa emmekä sen tähden enää kykene päättämään, minkälaisia arvoja valitsisimme elämämme ohjenuoraksi. Oletetaan, että kun tietoyhteiskuntaprosessien myötä vanhat arvot luhistuvat tai menettävät arvottamisvoimansa, yhteiskunnan arvoautomaatti pullauttaa uusia tilalle sitä mukaa. Samalla kuitenkin haikaillaan julkisuudessa paluuta jonnekin taaksepäin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin elämä oli vielä selkeää, Suomi homogeeninen ja talvisodan hengellä, designilla ja joulupukilla auki selitettävissä, kun kaikki vielä jakoivat samat, helposti nimettävät ja kyseenalaistamattomat arvot ja elämänmallit. Kaiken kaikkiaan keskustelusta paistaa läpi tunne siitä, että jokin on pahasti vialla suomalaisessa arvomaailmassa – olemme menettäneet jotain oleellista, puhtaasti suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvaa emmekä ole saaneet mitään vastaavaa tilalle.

Suomalaista elämää on kauan leimannut onnistumisen, sisun ja kovalla työllä pärjäämisen malli, joka puolestaan on modernin projektin ja hyvinvointiyhteiskunnan ideaali. Kuitenkaan näitä arvoja ei enää kyetä liittämään selvästi mihinkään laajempaan arvojärjestelmään. Yksilöllisyys ja luovuus ovat nyt yhä tärkeämpiä perusarvoja ja esimerkiksi nuoret tekevät ammatinvalintojen sijasta pikemminkin elämäntapavalintoja.

Myös vuorovaikutuksesta sinänsä on yhä enemmän tullut arvo. Samalla yhteiskunnallinen solidaarisuus on muodostumassa uudenlaiseksi uskollisuudeksi kulloistakin mikroryhmää kohtaan aina tilanteen mukaan. Nämä mikroryhmät muodostuvat yhä useammin virtuaalisesti, esimerkiksi Internetin keskustelukanavilla – monelle nuorelle läheisin sosiaalinen viiteryhmä on se porukka, jonka kanssa hän eniten irkkaa ja jonka kanavalla hän on muiden keskuudessa nickinsä kautta tunnettu. Tämä uskollisuus on ominaislaadultaan yhä spesifimpää: se on paremminkin uskollisuutta omia elämäntapavalintoja kohtaan ja virtuaaliyhteisöä käytetään oman itsetoteutuksen näyttämönä.

Sosiologiassa nykyihmisistä puhutaan joskus karrikoiden olentoina, jotka välttävät pitkälle vietyjä sitoumuksia, pitkän aikavälin suunnitelmia, pitkäkestoisia liittoutumia ja identiteettejä. Niinpä kanavien muodostamat mikroryhmät eivät nekään ole pysyviä vaan ne antavat itse toteutuksen näyttämön, jonka puitteissa valitut roolit muodostavat yhä useammin jatkuvasti muuttuvan ja muokkautuvan identiteetin peruselementin.

Itsestä ja omasta ruumiista tulee uusien elämäntyylien kokeilukenttä. Samalla omaan itseen liitetyistä erilaisista projekteista muodostuu se ainoa alue, jota voimme täysin kontrolloida. Netin kautta omaksutuilla rooleilla on yhä tärkeämpi merkitys identiteetin rakentumisen työkaluna. Niinpä eri kanavien irkkailijat saattavat tunnistaa toisensa kadulla jostain määrätystä tavasta pukeutua, värjätä hiukset tai vaikkapa kuunnellun musiikin perusteella. Toinen ihminen onkin merkityksellinen ensisijaisesti siksi, että hän antaa minulle peilin, jonka kautta voin paremmin nähdä, millainen minä olen sen sijaan, että ymmärtäisin toisen ihmisen sinä lähimmäisenä, johon minun valintani ja päätökseni vaikuttavat.

Selviytymiskyvyn puute ja tunne elämänhallinnan katoamisesta voivat sysätä käyntiin syrjäytymiseen ja sosiaaliseen huono-osaisuuteen johtavan prosessin. Kansalaisella on vaara muuttua aktiivisesta, toimivasta subjektista oman elämänsä objektiksi. Ihmisestä tulee osa tapahtumaa, kappale elämysten kirjoa, roolihenkilö kertomuksessa, jonka kirjoittajaa ei kukaan tiedä ja jonka juonikin on hämärä. Kasvuprosessista kohti riippumatonta ja vahvaa identiteettiä tulee yhä turhauttavampi ja kipeämpi kokemus, kun kenellekään ei enää ole selvää, millainen on aidosti onnellinen ihminen ja miten saavutetaan hyvä elämä.

Kun muutos kiihtyy, syyn ja seurauksen loogisen suhteen merkitys todellisuuden läpi elämisessä vähenee. Joudumme kertomaan todellisuutemme ja tulevaisuutemme sekä itsellemme että yhteiskunnalle uusilla käsitteillä, sanoilla ja kielikuvilla. Elämyksellisyyden ja hetkellisyyden merkitys kasvaessa syvyyssuuntainen aikakäsitys vähitellen rapautuu. Tulevan ennakoiminen vaikeutuu, kun kokonaisuuksien logiikan ymmärtäminen käy yhä vaikeammaksi. Tapahtumisen kiihkeys laventaa sosiaalisen todellisuuden rajoja oleellisesti, vaikka oma inhimillinen kapasiteettimme vastaanottaa ja käsitellä tietoa ja kokea elämyksiä ei ole muuttunut miksikään. Olemme yhä aivojemme vastaanottokyvyn alueella samanlaisia kuin kivikirveitä vuolleet esi-isämme riippumatta siitä, miten tehokkaita tietokoneemme ovat, miten kehitymme geenimanipulaation alueella tai miten laaja Internet on.

Paisuva ja pullistuva nykyhetki valtaa yhä enemmän alaa menneeltä ja tulevalta: Menneisyys on jo merkityksetöntä historiaa eikä tulevaisuutta vielä ole ja näin ainoaksi mahdollisuudeksi jää pyrkimys elää jatkuvassa nyt-hetkessä, jossa tunne-elämysten hakemisesta ja elämäntyylien kokeilemisesta ja kokemisesta tulee elämän tärkein sisältö.

Voidaankin sanoa, että vaikka Internetin halkomassa tarinayhteiskunnassa tiedon kasvu tuottaa eteemme yhä enemmän erilaisia arvosisältöjä valittavaksemme, tämä valinta on aika näennäistä. Perinteisillä normeilla, toimintamalleilla, tavoilla ja asenteilla emme enää selviä uudenlaisessa todellisuudessa. Elämme reaaliaikaisessa ja tarinoiden lumoamassa tunnepohjaisessa elämysyhteiskunnassa, jossa päätökset pitää tehdä nopeasti, tehokkaasti ja lyhytjännitteisesti. Emme voi harkita vapaasti arvoja, kun meidän on selviytyäksemme pakko yrittää käyttäytyä mahdollisimman tavoiterationaalisesti, vaikka rationaalisuutta kehittäviä työkaluja ja apuvälineitä on yhä tarjolla hyvin vähän. Joudumme siis punnitsemaan keinojen tehokkuutta suhteessa tavoitteeseen sellaisissakin asioissa, joissa kysymyksessä on puhtaasti arvovalinta.

Vaikka hakukoneet kehittyvät yhä paremmiksi, Internetissä ei löydy tänä päivänä menetelmiä ja työkaluja toden ja epätoden, oleellisen ja viihteellisen tiedon sisällölliseen erotteluun. Vanhat kunnon logiikan ja argumentoinnin perussäännöt ovat liian hankalia arkikäyttöön, kun netistä pitäisi löytää vaikkapa oikea mannavellin keitto-ohje tai tietoa tiikerin levinneisyydestä kouluesitelmää varten eikä äitikään ole aina paikalla. Mistäpä 13-vuotias kouluesitelmän tekijä voisi tietää, että National Geographicin tiikeriä käsittelevät sivut ovat ehkä luotettavampia kuin moni muu luonnontieteelliseksi itseään väittävä verkkoesitys, kun hakusana tiikeri tuotti hakukoneella yhtä lailla tiikerin elintapojen kanssa kalenterin tiikerin vuodesta, Tiikeri-nimisen bändin keikka-arvostelun kuin tiikeripalsamin käyttöohjeet. Vielä ei ole siis olemassa välineitä tai normistoa siihen, miten saatavilla olevaa rajatonta tietoa käytetään oikein tai väärin, hyvän tai pahan, kauniin tai ruman, hyödyllisen tai tarpeettoman, merkityksellisen tai epäoleellisen edistämiseen maailmassa.

Sen sijaan Internetin välityksellä mobilisoidaan nyt ennen kaikkea kollektiivisia tunteita ja pyritään vaikuttamaan maailmaan. Samalla kuitenkin tunnepohjaisuus johtaa väistämättä kummallisuuksiin: ympäristöstä ja eläinten oikeuksista huolta kantavia voidaan pyytää kiertävillä viesteillä yhtä lailla protestoimaan liiallisia metsähakkuita vastaan Amazoniassa, vastustamaan turkishuutokauppoja kuin lähettämään tuohtuneita viestejä USA:n kongressiedustajille hillopurkissa kasvatettujen bonsai-kissanpentujen puolesta. Mediakokemusten voima onkin juuri siinä, että ne ovat niin universaaleja ja niillä voidaan tavoittaa niin paljon ihmisiä. Emotionaalisesta universaaliudesta tulee siten myös yhä useammin vallan väline ja Internet on yksi niitä vahvistimia, jonka kautta emotionaalinen kokeminen välittyy ja vahvistuu universaaliksi. Näin yksilöllisesti koetut inhimilliset tunteet ja mielenliikkeet tulevat hyväksytyiksi ja tavoitelluiksi erityisesti sen perusteella, että voidaan tiedostaa että tuhannet ja kymmenet tuhannet muut ihmiset kokevat juuri noita samoja tunteita juuri tuona samana hetkenä.

Tietoyhteiskunnasta on tullut ikään kuin itsellinen olio, eräänlainen entiteetti, jonka tuloon pitää varustautua kuin luonnonmullistukseen. Meidän edellytetään niin tiedotusvälineissä kuin valtionhallinnon ja ministeriöiden toimintastrategioissa muuttumaan kelvollisemmiksi tietoyhteiskunnan kansalaisiksi hankkimalla niitä ominaisuuksia ja kykyjä, joita tämä nimetön tietoyhteiskunta-olio meiltä edellyttää.

Taustalla on ajatus, että muuten emme selviä, syrjäydymme ja jäämme Äiti-Euroopan aikamiespojiksi nyhertämään pieniä paikallisia nyherryksiämme jonnekin maanosan takimmaiseen peräkammariin.

Niinpä sitten olemme neuvokkaana kansana itse keksineet keinot ottaa ainakin joiltain osin haltuun tätä muuttuvaa todellisuutta ja tietoyhteiskuntaa: irkkailemme, chattailemme, lähetämme tekstiviestejä, ropellamme, olemme etäläsnä turvallisesti piilossa, voimme valita roolin ja sukupuolen ja hallita keskustelun kenttää ilman, että asetumme itse todella alttiiksi. Suomalainen ei pelkää mitään niin paljon kuin pilkkaa, naurunalaiseksi joutumista. Internet antaa viihteen, välineen ja keinon olla mukana tapahtumisessa, mutta siten, että emme ole henkilökohtaisesti vaarassa nolata itseämme. Siellä saamme rauhassa mokata, sekoilla, puhua pehmoisia. Samalla kuitenkin saamme omilla ja oman suomalaisuutemme ehdoilla opetella kansainvälisiksi, sosiaalisiksi ja markkinakelpoisiksi eurooppalaisiksi.