Anita Rubin

Suomalainen hyvinvointivaltio on muuttumassa. Turvaverkot repeilevät, hallinnon instituutiot ja organisaatiot ovat ahtaalla ja yksittäiset kansalaiset saavat tuntea nahoissaan murroksen teollisuusyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi. Olemme saavuttaneet tilanteen, jossa tv:stä ja uutisista tutut globaalit uhat tuntuvat pelottavasti suuremmilta ja samalla todellisemmilta kuin paikalliset mahdollisuudet. Tulevaisuus avaa uusia maailmoja ja tuoreita mahdollisuuksia eteemme jokaisen uuden keksinnön myötä, sillä se, mikä vielä tänään tuntuu mahdottomalta, onkin jo huomenna mahdollista. Tapahtumisen kiihkeys laventaa todellisuutemme rajoja ja sitä leimaavat yhä voimakkaammin sellaiset haasteet kuin globaali markkinatalous, verkostoituminen, väestön ikääntyminen ja tiedonkulun, median ja elektronisen kanssakäymisen reaaliaikaistuminen.

Näiden globaalien haasteiden ohessa löytyy useita niitä pulmakohtia, jotka voivat olla erityisesti Suomen huomisen ennakoinnissa tärkeitä ja joiden edessä niin yhteiskuntapolitiikka kuin kunnallinen päätöksentekokin joutuvat lähivuosien aikana tekemisiin. Tällaisten haasteiden edessä yksilön ja julkisen tason tulevaisuudet ovat sidoksissa toisiinsa.

Muuttoliike

Uusia haasteita seuraavien parinkymmenen vuoden aikana eteemme tuo ainakin muuttoliike maalta kaupunkeihin ja nopeasti kehittyviin taajamiin samalla, kun maaseudun pienet kuntakeskukset ja taantuvat teollisuuskaupungit kamppailevat kiihtyvän väestöpaon ja yhä rajumpien taloudellisten vaikeuksien kierteessä. Ongelmana on, että kun joku suomalainen kaupunki tai kunta onnistuu keksimään toimivan ratkaisun kehityksen ongelmiin, samaa mallia kopioidaan sitten surutta ja kritiikittä joka puolelle. Olemme nähneet, kuinka tietoteknologiakyliä ja biolaaksoja kohosi kuntaan kuin kuntaan ja seuraavaksi joka niemeen ja notkoon rakennetaan toinen toistaan uljaampien lasipalatsien tiedepuistoja. Lopulta kuitenkaan kukaan ei enää hyödy, vaan verissä päin käyty keskinäinen kilpailu ajaa kaikki osapuolet uusiin vaikeuksiin, vaikka ratkaisuna olisi kilpailun sijasta laajempi yhteistyö.

Arki ja työ

Puhutaan myös arjen ja työn murroksesta, jonka alkusyynä oli suhteellisen nopeasti maassamme tapahtunut siirtyminen modernista teollisuusyhteiskunnasta jälkimoderniin tietoyhteiskuntaan – tai toiseen moderniin, kuten yhteiskuntatieteilijät tapaavat sanoa. Yhteiskunnan tasolla tähän liittyy hyvinvointivaltion rakenteiden murentuminen ja turvaverkkojen repeily. Yksilöntasolla tietoyhteiskuntakehitykseen liittyy teollisuusyhteiskunnan työvoiman uusintamisen perinteestä kumpuava osaamisen jatkuvan uudistamisen oletus, nyt delegoituna yksilöntasolle.

Hyvinvoinnin edellytykset

Hyvinvoinnin edellytyksenä nähdään elinikäinen ja elämänlaajuinen oppiminen. Meistä kaikista pitäisi tulla joustavia ja jatkuvasti uuden edessä reagointikykyisiä moniosaajia, jolle lyhytaikaiset työrupeamat ja jatkuva kouluttautuminen ovat tärkein elämänsisältö. Ongelmana on kuitenkin se, ettei juurikaan pohdita sitä, mitä tällainen keskeytymättömän ja kokonaisvaltainen oppimisen vaatimus ihmiselle tarkoittaa. Seurauksena on arjen raadollistuminen ja koko elämän alistaminen oppimisen välineeksi, mutta kuka meistä todella jaksaa sellaista todellisuutta loppuelämänsä? Olemmeko tuomitut uudistumaan koko ajan, ja miten jaksamme sellaisessa arjessa, jossa näin on?

Puhutaan palveluyhteiskunnasta, mutta varsinaisesti sitä, mitä olemme ymmärtäneet palvelulla, on tarjolla yhä vähemmän ja itsepalvelua vaaditaan yhä useammin. Itsepalvelu automaatteineen, tietokoneineen ja verkkoineen vaatii kuitenkin osaamista ja jatkuvaa osaamisen päivittämistä.

Julkinen sektori

Myös julkisen sektorin roolin ja vallan väheneminen luo uudenlaisia paineita yksilön ja perheen tasolle. Jo omien perusoikeuksien valvonta yhä etäisemmäksi käyvissä vallan koneistoissa edellyttää aivan uusia taitoja ja valmiuksia, joita ei kuitenkaan esimerkiksi peruskoulussa juurikaan opeteta. Kuitenkin tätä etääntymistä koetetaan vähentää puhumalla läpinäkyvyydestä ja avoimuudesta, mutta kyse ei olekaan näkyvyyden puutteesta tai asioiden tietoisesta pimittämisestä.

Ongelman ydin on pikemminkin siinä, että vallan muodot käyvät yhä abstraktimmiksi samalla, kun päätöksiä vaativat asiat muuttuvat yhä monimutkaisemmiksi. Tietoa ei useinkaan ole asioista tarjolla liian vähän vaan pikemminkin liian paljon. On yhä vaikeampi muodostaa mielipiteitä yhteisistä asioista ja ottaa kantaa päätöstä vaativiin ilmiöihin, kun kokonaisuudet jäävät epämääräisiksi, tietoa tulee reaaliaikaisesti tulvimalla joka suunnasta, ja asioiden ja tapahtumien kompleksiset yhteisvaikutukset tekevät tulevaisuuden vaihtoehtojen hahmottamisen yhä työläämmäksi.

Vaarana on sekä kulttuurinen että sosiaalinen syrjäytyminen tietyissä ikä- ja sosiaaliryhmissä. Aina on myös niitä, jotka eivät halua mukaan tähän oravanpyörään vaan valitsevat yksinkertaisemman elämän ilman vempaimia ja osaamisen terroria. Ovatko he siis syrjäytyneitä?

Markkinarako ääriliikkeille

Myös uususkonnollisten ääriliikkeiden ja muiden ääriryhmien nousulle on kehittymässä sosiaalinen tilaus. Tietoyhteiskunnassa pärjääminen vaatii meiltä erilaisia asioita ilman, että meille on vielä kehittynyt vankkoja käytäntöjä ja turvallisia instituutioita, joiden avulla tämä olisi helpompaa. Vanhat instituutiot tarjoavat vanhoja ratkaisuja, jotka eivät enää välttämättä toimi muuttuneissa olosuhteissa.

Tässä tilanteessa on markkinarako sellaiselle järjestölle tai liikkeelle, joka osaa ja uskaltaa kertoa ihmisille, mikä on oikein ja mikä väärin, mikä hyvää ja mikä pahaa – mitä pitäisi tehdä, jotta selviäisi tai tulisi hyväksytyksi. Kun nopea murros kulttuurien, tapojen ja uskontojen yhteentörmäyksineen on vienyt pohjan perinteiseltä moraalilta ja arvojärjestelmiltä, ei ole mitään kummallista siinä, että uuden jäsentyneen mallin tarjoajalla on aina kysyntää, olipa malli itsessään kuinka järjenvastainen tai yhteiskuntaa repivä tahansa.

Mielikuvamarkkinointi

Tarinoiden yhteiskunnassa brändistä on muodostumassa tärkeämpi tekijä tuotteen markkinoinnissa kuin laadusta tai sisällöstä ja kansainväliset viihdekanavat muokkaavat hyväksyttävyyden kriteerejä ja kulutuskäyttäytymisen normeja. Perinteisen rahatalouden asemesta yhä tuotteliaammaksi muuttuva symbolitalous tuottaa konkreettista ja reaaliaikaista hyvinvointia hyvinkin virtuaalisilla ilmiöillä. Yhdysvalloissa on jo nyt mielikuvamarkkinointiin erikoistuneita tutkimuslaitoksia, joissa seurataan erityisesti nuorten valintoja ja kulutuskäyttäytymistä – uusinta uutta ovat aivojen mielihyväkeskusten toimintaa tarkkailevat laitteet.

Turvallisuushakuisuus

Turvallisuuden hakemisesta on tulossa länsimaista ja siis myös suomalaista todellisuutta, päätöksentekoa ja valintoja yhä voimakkaammin leimaava ilmiö. Jo pitkään on hyvinvoinnin edellytyksenä korostettu ihmisen hyvää elinympäristöä ja ekologista turvallisuutta. Nyt tähän on liittynyt toisenlaisen tuvattomuuden kokemus, globaalin terrorismin ja väkivallan pelko.

Vastauksena saatetaan nähdä rasismin ja ääriliikkeiden nousu Euroopassa ja kansallinen, uskonnollinen tai etninen eristäytyminen. Ilmiön piirteitä ovat esimerkiksi ehkä jo lähitulevaisuudessa suomalaisiinkin taloihin rakennettavat ns. turvahuoneet, jo nyt arkea olevat ratsiat ja tarkastukset julkisissa kulkuvälineissä ja lentokentillä sekä erilaisen kulttuurin, erityisesti islamilaisen kulttuurin yhä lisääntyvä torjuminen tuhoisine lieveilmiöineen.

Kuitenkaan hyvinvointivaltion muutosta ja tietoyhteiskuntaa ei pitäisi ymmärtää jonain päälle väistämättä kaatuvana oliona, jonka tulemiselle emme mahda yhtään mitään ja joka vaatii meitä hankkimaan aina vain uusia ominaisuuksia ja taitoja, jotta selviäisimme siitä. Sen sijaan voisimme miettiä proaktiivisesti ja yhdessä sitä, millaista hyvinvointia ja millaista yhteiskuntaa todella oikeastaan haluamme. Se millaisena tulevaisuus toteutuu on kuitenkin viime kädessä kiinni meistä itsestämme.