Anita Rubin

Uimataitoa ajan virrassa: Tulevaisuuskasvatus ja opettajan haasteet murrosajan koulussa

Yksi tärkeimmistä löydöksistä suomalaisten nuorten tulevaisuudenkuvia koskevassa tutkimuksessa (Rubin 1998, 2000) oli se, että siinä, missä nuoren käsitys ja kuva omasta tulevaisuudesta on optimistinen ja positiivinen, Suomea ja maailmaa koskeva tulevaisuus nähdään kammottavan, tuhon, ympäristökatastrofien ja sotien uhkakuvana, joka lamaannuttaa ja estää toimimasta. Näillä tulevaisuudenkuvilla ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa, eivätkä ne tulkitse yhtenäistä todellisuutta tai maailmankuvaa – nuoren todellisuudenkuva on selvästi jakautunut kahtia. Oma tulevaisuudenkuva heijastaa vielä modernin teollisuusyhteiskunnan käsitystä hyvästä ja onnistuneesta elämästä ydinperheineen, omaisuuksineen, vakaine ammatteineen ja työpaikkoineen. Kuva maailmasta heijastaa jo tietoyhteiskunnan esille tuomia globaaleja uhkia. Nämä kuvat ovat molemmat epärealistisia eikä kumpikaan myöskään kerro mitään siitä todellisuudesta, jossa nuori aikuistuttuaan tulee elämään. Ongelmallisinta on, etteivät ne myöskään millään tavalla tue häntä niissä ratkaisuissa ja päätöksissä, joita hänen pitää omaa elämäänsä ajatellen tehdä – päin vastoin, kuvat ovat omiaan viemään pohjaa pois elämänhallinnalta ja järkevältä ja realistiselta suunnittelulta.

Yhtenä syynä tähän dilemmaan on opetus ja koulu, toinen syyllinen on tietysti media. Maailmasta kertoessaan molemmat – niin koulu kuin media – ovat liian usein ongelmakeskeisiä, ne syyllistävät ja luovat uhkakuvia, niin tärkeää kuin esim. ympäristötietoisuuden opetus onkin. Elämäntapaa, perhettä ja yhteiskuntaa kuvatessaan molemmat sen sijaan edelleen heijastavat modernin projektin tarpeita ja ihanteita. Missään ei ohjata nuorta tekemään itse, sitä miten ja millä edellytyksillä tulevaisuutta koskevia valintoja tehdään muuttuvassa ja yhä kompleksisemmaksi muodostuvassa todellisuudessa ja miten otetaan oman elämän ohjat omiin käsiin. Samanaikaisesti individualismin nousu siirtää vastuuta pois yhteiskunnalta, perheeltä, koululta yhä selvemmin yksilön omille harteille ja media syytää tietoa yhä uusista ja erilaisemmista arvomaailmoista, tavoista ja mahdollisuuksista olla ja elää.

Tämän hetken tilannetta ajatellen koulu sinänsä tuskin ennättää kovin nopeasti muuttua paljoakaan. Opettajien opetus ei ehdi tuottaa niin paljon uutta, että koulu ennättäisi muuttua samaa tahtia yhä kiihkeämmin mullistuvan yhteiskunnan myötä. Lainsäädännöllisin keinoin tuotetaan kuitenkin joitain muutoksia ja mm. opetussuunnitelmatyön todellinen muuttuminen on jo lähtenyt käyntiin. Todelliset ja syvältä koululaitosta organisaationa koskevat muutokset vaativat kuitenkin aikaa useita vuosia ja ehkä vuosikymmeniä. Eihän nykyinen modernin teollisuusyhteiskunnan tarpeisiin kehittynyt koululaitoskaan tullut valmiiksi muutamassa vuodessa, vaan sen kehittymiseen vaadittiin yli vuosisata.

Nopeimmin näkyvät muutokset ovat paljolti teknisiä, kun tietoteknologia lisääntyy ja Internetin ja verkkojen käyttö opetuksessa kasvaa. Se mikä voimistuu samalla on ymmärrys siitä, että konkreettisella tasolla asioiden ja käytäntöjen pitäisi olla toisenlaisia. Tämä johtuu siitä, että se todellisuus, mihin oppilaita olisi tarkoitus evästää ja jossa he joutuvat elämään, onkin jotain ihan muuta kuin mihin käytännön rahkeet, taloudelliset edellytykset, piintyneet uskomukset ja ennakkokäsitykset sekä osaamista koskevat olemassa olevat valmiudet opetustyössä riittävät. Opettajien ahdistus saattaa tästä syystä lisääntyä ja heijastua sitten oppilaisiin. Samalla kurssimuotoisuus aiheuttaa sen, että opettajan ja yksittäisen oppilaan välinen suhde käy yhä etäisemmäksi. Tämä toisaalta lisää esimerkiksi OPOjen ja kuraattorien sekä kouluterveydenhuollon merkitystä, vaikka samalla näitä resursseja on vähennetty ja ollaan yhä voimakkaasti vähentämässä kunnallisella tasolla. Samoin kouluterveydenhuollon pitäisi pystyä ottamaan oppilas huomioon yksilönä.

Opettaja tarvitsee yhä herkempää kykyä nähdä yksittäisen oppilaan hätä. Kun oppilaan ja opettajan välinen suhde etääntyy, tarvittaisiin järjestelmää, jossa jokaiselle oppilaalle kuitenkin olisi tarjolla joku oma aikuinen, joku, joka tuntee hänet, on hänestä ja hänen menestyksestään, suruistaan, elämästään henkilökohtaisesti kiinnostunut. Nykyinen järjestelmä ei riitä – näin vain luodaan lisäpaineita OPOille. Vertaisryhmien merkitys luultavasti kasvaa oppilaiden joukossa, kun opettajat etääntyvät emotionaalisella tasolla. Tämä voi aiheuttaa monenlaisia ongelmia – koulukiusaamista, hylätyksi tulemisen tunteita, yksin jäämistä ja toisaalta ryhmäytymistä jonkin kyseenalaisen tai vahingollisen ajatuksen tai liikkeen taakse (esim. skinheadit, rasistiset liikkeet, väkivaltainen ympäristöaktivismi, uususkonnot tms.) Nuori voi jäädä ongelmineen yhä useammin yksin.

Lisäksi opettajalta vaaditaan tulevaisuusvalmiutta ja murroksen ja muutoksen syvällistä ymmärtämistä, mutta sillä tavalla, että se ei lannista tai masenna.

Olisi tärkeää, että ensinnäkin opetuksessa korostettaisiin sitä, että tulevaisuus, se millaisena se toteutuu, on viime kädessä kiinni meistä itsestämme. Nyt monasti tuntuu, että tietoyhteiskunta lukuisine vaatimuksineen ja menestymisen ja selviämisen edellytyksineen ymmärretään jollain lailla deterministisesti. Se nähdään jonain monipäisenä hydrana, joka vain tulee ja jonka tuloa emme voi välttää, mutta joka aiheuttaa sen, että meidän itsemme täytyy muuttua. Yksi tärkeimpiä asioita olisi kuitenkin proaktiivisuus – kyky (ja halu) olla mukana tulevaisuuden tekemisessä ja suunnittelemisessa ja taju siitä, että se, millaiseksi tulevaisuus muodostuu on viime kädessä meistä itsestämme, valinnoistamme ja päätöksistämme kiinni.

Toinen tärkeä asia on kyky hahmottaa kokonaisuuksia, loogisia jatkumoja, ymmärtää syyn ja seurauksen laki kaikesta sisään tulvivasta tiedosta. (Tietoähkyn yhtenä ongelmanahan on se, että kun ihmisen fysiologia ja kognitiivinen tiedonkäsittely edellyttää, että hän pyrkii hahmottamaan kokonaisuuksia peräkkäisestä tiedosta, tietoa tulvii nyt yhä enemmän rinnakkaisuuksina pirstaleisina palasina samanaikaisesti reaaliaikaisesti monesta eri kanavasta. Luo siinä sitten kokonaisuuksia… Hahmotuskyky kärsii – seurauksena on todellisuudentajun heikentyminen, sitä kautta alttius manipulaatiolle, ahdistus ja ehkä fiktiivisten kokonaisuuksien luominen, kun todellisuutta ei enää pysty koostamaan eikä hallitsemaan.)

Koko tulevaisuusteemaisessa koulutuksessa läpikäyvänä  periaatteena pitäisi olla vaikkapa YVA:n kaltainen, mutta laajempi lähtökohta, TUVA, tulevaisuusvaikutusten arviointi. Tulevaisuusvaikutusten arvioinnin sisällyttäminen yleisenä läpäisyperiaatteena opetukseen ja kasvatukseen auttaisi ottamaan huomioon murroksen ja muutoksen haasteet siitä näkökulmasta, ettemme ole ajopuita emmekä avuttomia tulevaisuuden uhkakuvien edessä. TUVA:n eettinen perusta rakentuu ennen muuta arvopohdinnoille – ilman tällaisia pohdintoja on mahdotonta tietää, mikä olisi eri tilanteissa, päätöksissä ja asioissa paras ja oikeudenmukaisin mahdollinen ratkaisu. Samalla tuleva todellisuus ymmärrettäisiin vaihtoehtoina, jotka ovat meidän valittavissamme.

Toinen TUVA:n tärkeä piirre on aikaperspektiivin merkitys edellytyksenä sille, että pystymme ymmärtämään ja hahmottamaan niin päätöstemme ja toimiemme motiiveja, nähtävissä olevien tapahtumien ja yhteiskunnallisen todellisuuden perinnettä, historiaa ja syitä kuin niiden vaikutuksia ja seurauksia. Tärkeämpää kuin sopeutuminen murrokseen on siis aktiivinen tulevaisuusorientoitunut toiminta ja omien ja yhteiskunnan toimintojen merkitysten, taustan ja seuraamusten pohtiminen ja kokonaisuuksien hahmottaminen sitä hyväksi käyttäen.

Kolmas TUVA:n piirre on asioiden yllättävien yhteisvaikutusten taju – tapahtumisen lopputulema saattaakin olla toisenlainen kuin olimme ajatelleet ja suunnitelleet, koska siihen vaikuttavat myös sellaiset tekijät, joita emme olleet osanneet ottaa huomioon. Tämä yllättävyys ei kuitenkaan saisi olla ahdistavaa tai pelottavaa, vaan siihenkin voidaan varautua jälleen ymmärtämällä tulevaisuus vaihtoehtoisena, monina mahdollisina, todennäköisinä ja toivottavina tai pelottavina tulevaisuuksina, joista toivottavimman toteutumiseksi voimme tehdä työtä.

Olisi tärkeätä muistaa, että tämän hetkinen yhteiskunnallinen tilanne – murros – on vain välivaihe modernin teollisuusyhteiskunnan kypsyttyä niiden tarpeiden, edellytysten, ideaalien ja toimintamallien ohi ja yli, jotka sen aikoinaan loivat. Olemme matkalla kohti jotain uutta vakaata yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystilaa, mutta vasta siis matkalla – emme ole vielä siellä, samoin kuin emme ole enää edellisessä vakaassa vaiheessakaan. Tätä murros- tai välivaihetta voimme nimittää tietoyhteiskunnaksi. Siinä missä vielä parikymmentä vuotta sitten oli helppo rakentaa ennusteita aikasarjoista, tämän nykyisen välivaiheen ominaisuudet ja tapahtuminen ovat yhä vaikeammin ennakoitavissa. Kehitys on eri lohkoiltaan epätahtinen. Olisi siis muistettava, kun laaditaan tulevaisuusstrategioita, että niiden kantavuus yltää vain siihen asti, kunnes olemme saavuttaneet uuden tasaisen vaiheen. Jos kaikki erilliset kehityksen osa-alueet otetaan huomioon, voidaan sanoa, että edellinen murros maatalous-yhteiskunnasta teolliseen kesti Suomessa yli sata vuotta. Toisaalta vaikka ajan intensiivisyys ja tapahtumisen tiheys on kasvanut, emme voi kuitenkaan olettaa tämänkään murroksen olevan kovin nopeasti – muutamassa vuodessa – ohi. Siis ne päätökset ja suunnitelmat, joita nyt laadimme, on laadittava murrosajan tarpeita silmällä pitäen, mutta ne eivät kanna sen yli, koska meidän kykymme nähdä sinne asti on hyvin vähäinen.

Toinen muistettava seikka on se, että olemme usealla yhteiskunnan alueella – myös opetuksen ja koulutuksen alalla – joutumassa tilanteeseen, jossa yhteiskunnan perinteiset instituutiot ja organisaatiot ovat joutumassa kriisiin. Siinä missä markkinavoimat, maapalloistuminen, tehokkuus ja pätevyys ja muut ulkopuolelta tulevat vaatimukset sekä toimintaa tehostava teknologia ja verkottuminen ovat muokkaamassa toimintoja myöhäismodernin tietoyhteiskunnan vaatimusten mukaisiksi, sisäiset olosuhteet, asenteet, odotukset, vuorovaikutuksen muodot ja hierarkiat heijastavat pitkälti yhä teollisuusyhteiskunnan tarpeita. Samalla kun toimintojen sisällöt muuttuvat ulkoisista vaatimuksista vastaamaan tietoyhteiskunnan tarpeita yhä enemmän, instituutioiden rakenteet ovat yhä pitkälti vanhoja. Kuitenkin kun sisällöt ja rakenteet erkaantuvat tarpeeksi kauas toisistaan, organisaation toimintaedellytykset vähenevät ja lopulta se murtuu omaan mahdottomuuteensa. Olisi siis tärkeää myös kyetä kehittämään koululaitoksen ja järjestelmän rakenteellisia edellytyksiä (valtasuhteita, organisaation hallintojärjestelmää niin yksittäisen oppilaitoksen sisällä, kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla, ammattiyhdistysliikkeen tarpeita, tehtäväkuvauksia, jne. jne.) vastaamaan paremmin sisällöllisiin ja vuorovaikutuksen vaatimuksia ennen kuin on liian myöhäistä.

Ei siis ole niin tärkeää laatia listoja ja luetteloita tulevaisuudessa vaadittavista kyvyistä, taidoista, ominaisuuksista, joita olisi nyt pyrittävä kiireen vilkkaa opettamaan. Tärkeää on sen sijaan se, että niin opettaja kuin oppilaskin kykenee elämään murroksessa, olemaan kotonaan muuttuvassa maailmassa, hallitsemaan omaa elämäänsä ja suunnittelemaan sen käänteitä, ja ennen kaikkea olemaan pelkäämättä globaaleja katastrofeja ja muutosta ja olemaan onnellinen ja tasapainoinen yllättävienkin muutosten edessä. Jos tällainen uimataito ajan virrassa olisi opetettavissa, muuta ei sitten tarvittaisikaan.

Lähteet:

Rubin, A. 1998. The Images of the Future of Young Finnish People. Turku School of Economics and Business Administration, Publication Series D:2, Turku.

Rubin, A 2000. Growing up in Social Transition: In Search of a Late-modern Identity. Annales Universitatis Turkuensis, Series B, Tom. 234, Humaniora. Turun yliopisto, Turku.