Alueellinen kulttuuristrategiatyö:
Kulttuuritoiminnalla kulttuurisesti kestävään kehitykseen – esimerkkinä osallistava alueellinen kulttuuristrategiatyö Varsinais-Suomessa

Katriina Siivonen (2004)
Arvioitu lukuaika: 30 minuuttia

KULTTUURI ALUEYHTEISTYÖSSÄ

Perimmältään kaikki inhimillinen toiminta ja sen tuotokset ovat kulttuuria. Sen eri ulottuvuuksia pyritään ottamaan haltuun vaihtelevista näkökulmista sekä tutkimuksissa että kulttuuri- ja aluepolitiikassa kulttuurin käsitteen erilaisten rajausten avulla.

Esa Pirnes osoittaa Zygmunt Baumaniin viitaten kulttuurin määritelmien yhden keskeisen jännitteen: kulttuuri nähdään toisaalta vapaana ja luovana itseilmaisuna, toisaalta vastuullisena hallintana ja järjestyksenä (Pirnes 2002, 19; Bauman 1999, x-xv). Tämä jännite on keskeinen myös silloin, kun tarkastellaan kulttuurin osuutta alueiden kehittämisessä ja pohditaan siinä yhteydessä kulttuurisen kestävyyden ulottuvuuksia.

Kulttuuripolitiikan kolme sykliä

Anita Kangas (2002) on etsinyt suomalaisesta kulttuuripolitiikasta ajan mukana muuttuvia painopisteitä ja niistä muodostuvia syklejä.

  • Ensimmäisessä kulttuurin alaksi on jäsennetty taiteellinen työ ja luovien taiteilijoiden toiminta. Tämä vaihe on kansallisuuden rakentamisen aikaa.
  • Toinen sykli liittyy hyvinvointivaltioideologiaan. Sen aikana kulttuuripolitiikan alaa laajennettiin taiteesta kulttuuritoiminnaksi, jonka tavoitteena oli tuottaa tasa-arvoisesti hyvinvointia maan eri alueille. Organisoitu kulttuuritoiminta ammattimaistui ja kolmannen sektorin merkitys oli suhteellisen vähäistä.
  • Kolmas sykli kytkeytyy kilpailutalouteen. Kulttuuripolitiikan keskustelussa nousee tällöin tärkeimmäksi alueiden kilpailukyvyn turvaaminen. Kolmas sektori ja yritykset otetaan julkisen sektorin rinnalle kysytyiksi yhteistyökumppaneiksi. (Kangas 2002.)

Neljäs sykli – innovatiivisuus

Opetusministeriön alaisuudessa tuotetussa ehdotuksessa valtioneuvoston taide- ja taitelijapoliittiseksi ohjelmaksi ”Taide on mahdollisuuksia”  nostetaan edellämainittujen kolmen kulttuuripoliittisen syklin lisäksi neljänneksi

  •  2000-luvulla esille tullut kulttuurin ja taiteen innovatiivinen rooli, jota leimaavat kulttuurin moninaisuus ja taloudellinen hyödyntäminen (Opetusministeriö 2002, 53). Kokonaisuuden linja kulkee yksittäisten luovien taiteilijoiden työstä laajoille kansalaisjoukoille suunnatun organisoidun toiminnan ja alueiden kilpailukyvyn keskitetyn vahvistamisen kautta kohti aluetta kehittävien toimijoiden verkostoa, missä yksittäisten luovien ihmisten osuus nousee uudelleen tärkeäksi.

Taide on mahdollisuuksia -teoksessa todetaan myös, että 2000-luvun uutuutena on antaa taiteelle ja kulttuuritoiminnalle luovuutta edistävä innovatiivinen rooli myös alueellisessa kehittämistyössä. Alueellinen ja paikallinen kulttuuri sinänsä sen sijaan nähdään siinä kollektiivisena, omanlaisenaan kokonaisuutena, jonka nykyisessä maailmantilanteessa esimerkiksi globalisaatio haastaa ja jota se voi myös vahvistaa. (Opetusministeriö 2002, 52-57; Kangas 2002.)

Tämän ehdotuksen mukaisesti Valtioneuvoston periaatepäätöksessä taide- ja taiteilijapolitiikasta (Opetusministeriö 2003a, 8) paikallista, kollektiivisena nähtyä kulttuuria pidetään arvokkaana kehittämisen voimavarana ”syrjästä esiin” -periaatteen mukaisesti (vrt. Euroopan neuvosto 1998).

Edellisten kanssa samankaltainen näkemys on havaittavissa myös esimerkiksi opetusministeriön kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan aluekehittämisen toimenpide-ehdotuksessa Alueiden vahvuudeksi (Opetusministeriö 2003b).

Luovuus kehityksen tukena

Suomessa on muutaman viime vuoden ajan keskusteltu vilkkaasti luovuudesta kansallisen ja alueellisen kehityksen edesauttajana. Vanhasen ensimmäisen hallituksen ohjelmassa asetettiin tehtäväksi koko maan kattavan luovuusstrategian tuottaminen luovan toiminnan edellytysten kehittämiseksi Suomessa (Valtioneuvoston kanslia 2003, 26). Hallitusohjelman vauhdittama keskustelu inhimillisen osaamisen, kulttuurin ja luovuuden vahvistamisesta on kytkeytynyt painokkaasti kulttuurin ja talouden vuorovaikutukseen (esim. Wilenius 2004; Himanen 2004).

Kansainvälisellä tasolla luovuuden ajatuksia on viitoitettu UNESCOn ja Yhdistyneiden kansakuntien aloitteesta vuonna 1993 käynnistetyssä Kulttuurin ja kehityksen maailmankomissiossa. Sen julkaisussa Moninaisuus luovuutemme lähteenä painotetaan sitä, että inhimillisellä, luovalla ja yksilöistä lähtevällä kulttuurisella vuorovaikutuksella on ensisijainen merkitys kehitykselle. Kulttuurilla on tässä itseisarvo, vaikka sillä nähdään olevan myös välineellistä arvoa talouden kehittäjänä. Julkaisussa yksittäisten ihmisten ajatellaan toimivan kollektiivisen alueellisen tai ryhmään sidotun, mutta globaalissa vuorovaikutuksessa muuntuvan kulttuurin puitteissa. (UNESCO 1998, 22–27, 262–267.)

Kulttuuri luovuusstrategioissa

Suomalaisen alueellisen kehittämisen ja kulttuurin kannalta hyvin kiinnostava puheenvuoro on tullut opetusministeriöstä luovuusstrategian työryhmien raportin muodossa. Siinä kulttuurin ymmärtäminen toisistaan eroavina, esimerkiksi alueellisina yhteisöinä tai kulttuuripiireinä, joiden omintakeiset luovuuden erot voitaisiin nostaa tarkasteltaviksi, mainitaan vaikeita arvostuskysymyksiä nostavana näkemyksenä.

Sen sijaan teoksessa arkielämälle annetaan suuri sija ”luovuuden toteutumisen päänäyttämönä”, vaikka samalla todetaan, että ”monimuotoisen arjen sekä sen ja institutionaalisen toiminnan uudelleen muotouttamisen tarpeelle ei ole kehittynyt vielä kunnolla kieltä”. Tulevia toimenpiteitä viitoittamaan otetaan avuksi sellaisia sanoja kuin sallivuus, ihmisten luova kohtaaminen, osallisuus ja aktiivisuus. Alueellisen henkisen ja taloudellisen kehityksen keskeisenä asiana painotetaan luovaa toimintaa edistävää ilmapiiriä perinteisten, alueellisten vetovoimatekijöiden sijaan. (Opetusministeriö 2005, 16–17, 43–44, 65–66.)

Maakunnallinen kulttuurityö

Maakuntaliitot on osoitettu Euroopan unionin toimintaan integroidun suomalaisen alueellisen kehitystyön vastaaviksi viranomaisiksi (Laki alueiden kehittämisestä 1135/1993; Alueiden kehittämislaki 602/2002). Käytännössä maakuntaliitot tuottavat muun muassa aika ajoin maakuntaohjelman ja -suunnitelman alueensa kehitystyön tueksi.

Varsinais-Suomen alueella ohjelmatyö heijastaa kuvaavasti valtakunnallista keskustelua kulttuurin merkityksestä toisaalta omintakeisena alueellisena voimavarana, toisaalta luovuuden lähteenä.

  • Vuonna 2001 ilmestyneissä Maakuntasuunnitelmassa 2020 ja Varsinais-Suomen maakuntaohjelmassa vuosille 2001–2004 kulttuuri nähdään alueen ominaispiirteinä, joita kannustetaan hyödyntämään tuotteistamalla niitä esimerkiksi matkailun tarpeisiin.
  • Toisaalta kulttuuripiirteet halutaan nähdä yhteishenkeä tuottavan identiteetin ja myönteistä tunnettavuutta lisäävän imagon osina, joiden avulla alueen kilpailukyky kasvaa. (Ks. esim. Varsinais-Suomen liitto 2001, 11, 31.) Vuonna 2005 valmistuneissa Maakuntasuunnitelmassa 2025 ja Maakuntaohjelmassa 2005–2008 on uusina piirteinä maakunnan vahvistamiseksi otettu esille suvaitsevaisuuden lisääminen, monikulttuurisuuden hyödyntäminen ja taloudelliseen toimintaan liittyvä luovuus.
  • Edelleen kuitenkin painotetaan omintakeista kulttuuriperintöä sekä kilpailukykyä ja vetovoimaa kasvattavia identiteettiä ja imagoa. (Varsinais-Suomen liitto 2005a, 29, 35; Varsinais-Suomen liitto 2005b, 13, 21.)

Ohjelmatyöhön on siis tullut uutuutena joitakin piirteitä yleisessä keskustelussa luovien prosessien perustaan luetusta, yksilöllisiä piirteitä sisältävästä, monimuotoisesta ja sallivasta arjen kulttuurista, vaikka työskentely alueellisten erityispiirteiden hallitun kokonaisuuden avulla muodostuukin sen yleiskuvaksi.

Luovuuskeskustelu alueellisessa kehittämisessä

Yksilöllinen luovuus ja laajemman kulttuurisen kokonaisuuden hallinta ovat molemmat koko ajan läsnä kulttuurin ja alueiden kehittämisessä, mutta vaihtelevalla painolla. Keskustelu luovuudesta on vasta viime vuosina noussut vahvaksi alueellisessa kehittämistyössä ja näyttää osittain hakevan vielä muotoaan eri tahoilla sekä puheessa että toiminnassa (vrt. Kainulainen 2005, 18, 359). Yksilöllisyys ja vapaus on näissä yhteyksissä kuitenkin varattu yleensä taiteen ja siihen rinnastuvan kulttuurisen toiminnan ominaisuudeksi. Myös arkisten toimien luovuudesta puhutaan (Uusikylä 2002).

Aluekehitystyössä keskeinen alueellinen kulttuuri nähdään kuitenkin pääsääntöisesti kollektiivisen järjestyksen ilmentymänä. Katsotaan, että luova, yksilöllinen taide tuo siihen eloa ja innovatiivisuutta. (Vrt. Pirnes 2002, 20.) Varsinaisesti vasta opetusministeriö

ALUEELLINEN KULTTUURI ARJEN LUOVANA PROSESSINA

Alueellinen kulttuuri on siis alueellisen kehitystyön kehyksessä edelleen yleensä tietyn alueen tai ryhmän erityinen ja ominainen aineellisten tai aineettomien piirteiden joukko, joka on olemassa ihmisistä erillisenä suhteellisen staattisena kokonaisuutena. Toisin sanoen alueellisella kulttuurilla on tässä oma essentialistinen ytimensä ja se materialisoituu tietyllä omintakeisella tavallaan. (Vrt. Keesing 1994, 303.)

Kulttuuri on myös pitkään antropologisessa ja kansatieteellisessä tutkimuksessa nähty vastaavalla tavalla suhteellisen pysyvänä, yhtenäisenä ja alueeseen tai ryhmään kytkeytyvänä rajallisena kokonaisuutena. Näkemys on osoittautunut kestämättömäksi. Empiiriset esimerkit ihmisten elämästä eri puolilta maailmaa osoittavat, että on mahdotonta rajata homogeenisia, staattisia ja muista kulttuureista selkeästi erottuvia kokonaisuuksia, joita voisi kutsua tietyksi kulttuuriksi. Kuten Åströmkin toteaa, kulttuuri nähdään nykyisin yleisimmin dynaamisena prosessina. (Goody 1994; Keesing 1994; Vayda 1994.)

Kulttuurin dynaaminen luonne

Kulttuurissa on kaikilla alueilla monenlaisia erilaisia, jopa keskenään ristiriitaisia piirteitä, jotka ovat jatkuvassa muutoksessa ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Vastaavasti eri alueiden välillä on yhtäläisyyksiä siinä määrin, että ei ole perusteltua vetää selkeitä rajoja eri alueiden tai eri ihmisryhmien kulttuurien välille. Tiettyjen kulttuuripiirteiden kytkeminen rajattuun alueeseen tai ryhmään ei tee oikeutta toisaalta sen ihmisten ja elämän jatkuvasti muuttuvalle moninaisuudelle. Toisaalta se ei tee oikeutta muille alueille tai ryhmille, joilla esiintyy samoja kulttuurisia piirteitä. (Anttonen 1999, 196-212; Goody 1994; Keesing 1994; Vayda 1994.)Anita Kangas (2002) on etsinyt suomalaisesta kulttuuripolitiikasta ajan mukana muuttuvia painopisteitä ja niistä muodostuvia syklejä.

Onkin etsittävä kulttuurisia selityksiä erilaisille ilmiöille ilman lähtökohtaisia oletuksia jostakin tietystä rajatusta alueeseen tai ryhmään kytkeytyvästä kulttuurista. Tällöin ajattelun perustana on yksilö, joka on vuorovaikutuksessa muiden ihmisyksilöiden ja ympäristönsä kanssa. Kulttuurin perusdynamiikka toimii tämän vuorovaikutusverkoston tasolla. (Vrt. Goody 1994, 250-260; Keesing 1994, 301-303; Vayda 1994, 320-326.)

Kulttuuriset rakenteet alueellisen identiteetin tukena

Yksilöiden ja ympäristön välisessä vuorovaikutusprosessissa syntyy erilaisia alueisiin tai ryhmiin kytkeytyviä kiteytyneitä kulttuurisia rakenteita, jotka luovat kuvaa homogeenisista, pysyvistä ja rajatuista kulttuureista. Kollektiiviset kulttuurit ovat siis olemassa kulttuurisina käsityksinä tietyistä alueille tai ryhmille ominaisista kulttuureista (vrt. Gerholm 1994, 22-24).

Yksittäisten ihmisten suhde niihin voi olla hyvin moninainen, eikä niihin välttämättä sitouduta. Organisaatiot, eli käytännössä niitä edustavat ihmiset, sen sijaan käyttävät ja tuottavat näitä konstruktioita välineiksi joitakin tarkoitusperiä varten. (Siivonen 2002a; Siivonen 2002b; vrt. Barth 1994.)

Esimerkiksi aluekehitystyötä tekevät tarvitsevat, tuottavat ja käyttävät alueita luonnehtivia kulttuurisia rakenteita hyväkseen tavoiteltavan kehityksen saavuttamiseksi. Organisaatioissa käytetään kulttuuria välineenä alueiden imagojen luonnissa, alueellisten identiteettien tuottamisessa ja vahvistamisessa sekä aluetta heijastavien tuotteiden muotoilussa. Tätä työtä tehdään niin kulttuurin ja aluekehitystyön kentässä toimivissa organisaatiossa ja hallinnossa kuin yrityksissäkin. (Siivonen 2002a; Siivonen 2002b.) Vain siten voi saada näkyville, kenen ääni kulloinkin edustaa esimerkiksi alueellista kulttuuria.

Arjen kulttuuri

Arkielämän kulttuuri syntyy kuitenkin jatkuvasti uudestaan ja uudistuneena ihmisten keskinäisessä sekä ihmisten ja ympäristön vuorovaikutuksessa. Se on yksittäisiin ihmisiin asti yksilöllisistä piirteistä koostuvaa, jatkuvasti muuntuvaa, uutta synnyttävää ja moninaista. Se luo kulttuurille dynaamisen, heterogeenisen ja muuntuvan perustan, joka asettuu perusluonteeltaan vastakkaiseksi aluekehitystyössä tuotettujen, kollektiivisuuden varaan kiteytettyjen konstruktioiden kanssa.

Tästä vastakkaisuudesta syntyy jännitteitä, jotka väistämättä vaikuttavat siihen, miten kulttuuria voi aluekehitystyössä hyödyntää. (Siivonen 2002a; Siivonen 2002b.) Vastakkaisuus ja jännitteet ovat kulttuurin laajassa kokonaisuudessa ilmeneviä ja siihen kuuluvia elementtejä, kuten esimerkiksi alussa siteeraamani Esa Pirnes Zygmunt Baumaniin viitaten toteaa. Nähdäkseni tämä jännite tulee ymmärtää ja ottaa aktiivisesti huomioon, kun kulttuurin ja kehittämistyön parissa työskennellään kulttuurisesti kestävien periaatteiden mukaisesti.

MINKÄ TULEE KESTÄÄ ALUEELLISESSA KULTTUURISSA?

Edellä esitetyn pohjalta on siis kysyttävä, mikä kaikki on kulttuurisesti kestävän kehityksen nimissä varjeltavaa alueellista kulttuuria. Onko sitä taiteen tai ihmisten arkielämän uutta synnyttävä monimuotoisuus, inhimillisten organisaatioiden luomat valikoituneet konstruktiot vai jotakin ja joillakin ehdoilla näistä kaikista?

Kulttuuriperinnön monimuotoisuus

  • Kulttuurista kestävyyttä on arvioitu tutkimuksissa esimerkiksi kulttuurin ajallisesti pitkäkestoisten ilmiöiden ja monimuotoisuuden saaman huomion kautta. Kun niille annetaan arvoa, keskitytään vaalimaan aineellista ja aineetonta kulttuuriperintöä. (Esim. UNESCO 1972; UNESCO 2003.)
  • Katriina Petrisalo näkee perustellusti paikallisten pitkäkestoisten sosioekonomisten, ekologisten ja mentaalisten rakenteiden huomioon ottamisen kulttuurisen kestävyyden edellytyksiksi kulttuurimatkailukohteen kehittämisessä. Jos niin ei tehdä, kohteella ei Petrisalon mukaan ole todellisia toimintaedellytyksiä paikallisen kulttuurin osana. (Petrisalo 2001, 137.)
  • Patrice Béghain (1998) katsoo aiheellisesti, että kulttuuriperintö on mahdollista saada kestävällä tavalla paikalliseksi voimavaraksi, jos suojeltavien kulttuuriperintökohteiden valikoimisessa otetaan huomioon tasa-arvoisesti sosiaalinen ja kulttuurinen monimuotoisuus. Jos kohteet valikoituvat yksipuolisesti hallitsevan sosiaaliryhmän arvojen mukaisesti ja ilman paikallistuntemusta, niiden avulla ei tueta vahvaa, alueellista yhteisyyden tunnetta. (Béghain 1998, 87–110.)
  • Simo Häyrynen (2004) lähtee etsimään yhdenmukaisia toimintatapoja, joita tulisi käyttää, kun analysoidaan erilaisten kehittämishankkeiden kulttuurisia vaikutuksia ympäristövaikutusten arviointia koskevan lain (Laki ympäristövaikutusten arvioinnista 468/1994) pohjalta. Kulttuuri on Häyrysellä lähtökohtaisesti tietyn ihmisryhmän elämäntavan kokonaisuus. Hän tarkastelee ympäristövaikutusten arviointien kautta kulttuurin kestävyyttä kehittämishankkeiden puristuksissa.
    • Hänen mukaansa arvioinneissa on otettava huomioon esimerkiksi arvioinnin tarve ja siitä nousevat erityiskysymykset, kulttuuriperintö, tapauskohtaiset erityispiirteet ja kulttuuristen piirteiden subjektiiviset ulottuvuudet, jotta voitaisiin tavoittaa hankkeiden todelliset kulttuuriset vaikutukset mahdollisimman yleispätevästi. (Häyrynen 2004, 15, 44-89.)

Lähtökohtana näissä kaikissa näyttää olevan alueiden tai ihmisryhmien kollektiivinen kulttuuri perintöineen suojelun kohteena, vaikkakin kulttuurinen monimuotoisuus tuodaan esille myös yksittäisten ihmisten ja subjektiivisten elementtien tasoisena asiana. Samankaltainen painotus on myös otettu johdattamaan ajatuksia opetusministeriön Kulttuurimatkailu ja kestävä kehitys –julkaisussa (Opetusministeriö 2003c, 10–11). Siinä ajatukset nojaavat ICOMOSin vuoden 1999 Meksikon maailmanjulistuksen kulttuurimatkailun kestävän kehityksen periaatteisiin (ICOMOS 1999).

Näissä yhteyksissä esille nostetut näkökannat ovat oleellisia ja ne tuovat kollektiivisista kulttuurin jäsennyksistä esille piirteitä, joiden vaaliminen on tärkeää. Paikallinen kulttuuri ei näissä kuitenkaan tule esille kulttuurissa perustavan, arkisen, yksilöllisen, luovan ja vuorovaikutteisen prosessin kannalta.

Kulttuuri itseis- vai käyttöarvona?

Kulttuurista itseis- ja käyttöarvona keskustellaan Kulttuurin ja kehityksen maailmankomission julkaisussa Moninaisuus luovuutemme lähteenä. Siinä kulttuurilla nähdään olevan itseisarvoa silloin, kun se ilmenee inhimillisenä kasvuna, kehityksenä ja luovuuden lähteenä. Teoksessa huomautetaan, että ”jos haluamme avartaa näkemystä kulttuurista pelkkänä välineenä ja otamme huomioon sen rakentavan, perustavan ja luovan merkityksen, meidän on myös nähtävä kulttuurinen kasvu osana kehitystä”. Välineellistetyn kulttuurin osoitetaan määrittyvän sitä värittävien asenteiden sekä sitä käyttävän vallan ja hallinnon kautta.

Julkaisussa kyseenalaistetaan kulttuurisesti kestävä kehitys, jos se nähdään vain valmiiden, valtaan sidottujen kulttuuristen rakenteiden suojeluna. (UNESCO 1998, 22–27.) Tätä kautta tulee siis tukea sille ajatukselle, että arkielämän luovat prosessit ovat oleellisia ja jopa ensisijaisia kulttuurisesti kestävää kehitystä määritettäessä.

Keskitetysti luoduilla kulttuurisilla konstruktioilla on myös arvonsa ja ne ansaitsevat huolenpitoa, mutta niiden yhteydessä on aina muistettava tarkastella sitä, keiden etua, kulttuurisia arvoja ja merkityksiä ne välittävät ja ketkä jäävät niitä käytettäessä huomiotta. Kehitys voi olla kulttuurisesti kestävää vain, jos erilaiset ja eritaustaiset ihmiset ovat mukana tasaveroisina kulttuurin laajassa kokonaisuudessa.

Alueellinen kulttuuri välinearvona

Aluekehitystyössä kulttuurin itseisarvo jää yleensä kuitenkin välinearvon jalkoihin. Arjen luovuuden vaalimiselle ei anneta siinä ainakaan vielä suurta sijaa. Nykyisessä aluekehitystyössä maakunnat, ja myös kunnat, seutukunnat tai muut alueet, joita jokin aluekehitystyötä tekevä organisaatio edustaa, on valjastettu hyödyntämään juuri oman alueensa omaleimaisuutta ja kulttuuria, jotta niiden elinkeinoelämä ja elinolosuhteet paranisivat. Jokaisella alueella on tarve osoittaa olevansa kulttuurisesti erityinen ja erityisesti naapuristaan erottuva. Jokaisen tulisi pystyä muotoilemaan omaperäinen alueellinen identiteetti, joka vielä konkretisoituisi myytäviksi tuotteiksi tai palveluiksi. Erityisesti tämä korostuu matkailuelinkeinon kehittämisessä. (Siivonen 2002a.)

Kun alueellinen, arkinen kulttuuri tulee välineellisesti hyödynnettäväksi alueen imagon tai identiteetin luomisessa tai esimerkiksi matkailussa, esille nousee kulttuurisen kestävyyden kannalta joitakin oleellisia kysymyksiä (Siivonen 2003). Jo puheena olleen luovuuden ja hallinnan välisen jännitteen huomioon ottaminen on niistä keskeinen. Sen perusajatusta on kuitenkin hyvä täydentää ja konkretisoida.

  • Ensinnäkin alueiden kiteytettyjen imagojen ja identiteettien muotoilemisessa laaja, demokraattinen ja koko ajan jatkuva luomisprosessi on tarpeen, jotta alueen moniäänisyys ja kulttuurin muuntuvuus pääsisivät esille ja kukin yksittäinen ihminen pääsisi vaikuttamaan omasta elinympäristöstään vaihtelevin keinoin luotavaan kuvaan.
  • Toiseksi kulttuuristen imagojen, identiteettien sekä tuotteiden ja palvelujen tuottamisessa on käytettävä kuvattavaan kulttuuriin todellisuudessa kuuluvia ja paikallisten ihmisten tunnistamia yksityiskohtia. Niistä on myös luotava kokonaisuuksia, jotka eivät ole ristiriidassa alueen ihmisten omien alueellisten identiteettien kanssa.
  • Kolmanneksi paikallisen kulttuurin hyödyntämisessä on oleellista kunnioittaa yksityisyyden suojaa ja jättää yksittäiset, todelliset ihmiset ja heidän elämänsä kulttuuristen tuotteiden ulkopuolelle (vrt. Boissevain 2000; Ruotsala 1995; Ruotsala 1998). Yksityisyyden suoja voi olla tarpeen myös yhteisöille. Esimerkiksi jokin yhteisöllinen tapahtuma voi kaupallistettuna muuttaa luonnettaan niin paljon, että se menettää sen merkityksen, joka sillä on ollut yhteisön jäsenille.
  • Neljänneksi on oleellista, että myös kollektiivisesta kulttuurista koituva taloudellinen hyöty menee tämän kulttuurin edustajille (UNESCO 1989; Blake 2001).

Kulttuurinen ja taloudellinen kestävyys

Kulttuurisen kestävyyden suhde taloudelliseen, sosiaaliseen ja ekologiseen kestävyyteen on oleellista kestävän kehityksen kokonaisuutta ajateltaessa. Taloudellisen kestävyyden yhteydessä nousee kulttuurin välinearvo yleensä keskiöön. On kuitenkin huomattava, että luova kulttuurin perusprosessi on kaikessa kulttuurissa uutta tuottava voima, jota ilman ei taloudellistakaan menestystä pääse syntymään (vrt. Wilenius 2004, 25–29).

Katriina Petrisalon tutkimus osoittaa, että myös taloudellisen menestymisen kannalta on hyvä rakentaa aluetta kuvastavat kulttuuriset tuotteet todellisten paikallisten kulttuuristen piirteiden sekä alueella elävien ihmisten elämän ehdoilla. Jos näin ei tehdä, tuote ei juurru paikkakunnalle eikä ole uskottava. (Petrisalo 2001.)

Sosiaalinen ja kulttuurinen kestävyys liitetään monesti yhteen ja ne täydentävät ja tukevat monin osin hyvin toisiaan. Kuitenkin tässä artikkelissa esitetty näkemys kulttuurin perustasta yksittäisiin ihmisiin asti ulottuvana luovana, arkisena prosessina ja sen merkityksestä kehitykselle jää kulttuurisen ja sosiaalisen kestävyyden liitosta usein puuttumaan (vrt. Sairinen & Kohl 2004).

Kulttuurin ekologinen kestävyys

Ekologinen kestävyys on koko kestävän kehityksen ajatuksen perusta. Sen kautta asetetaan myös kulttuurille aiheellisia vaatimuksia: arkista kulttuuria tulisi muuttaa silloin, kun se sisältää ekologisesti kestämättömiä piirteitä. Kulttuurin monimuotoinen ja muuntuva perusprosessi sisältää siis myös ekologisesti kestämättömiä ominaisuuksia. Ei edes perinteisten, paikallisten luonnonvarojen varassa elävien yhteisöjen kulttuurinen elämäntapa takaa ekologista kestävyyttä toisin kuin joskus lähtökohtaisesti oletetaan (Nygren 1995, 198).

Arkisten, ekologisesti kestämättömien kulttuuristen piirteiden muuttamiseen tarvitaan ohjaavia, kollektiivisia ja organisoidusti tuotettuja kulttuurisia rakenteita. Kulttuuri on siis tässä yhteydessä välineellisessä asemassa tavoitellun ekologisen kestävyyden saavuttamiseksi. Työtä ohjaavat valitut, ekologiseen kestävyyteen tähtäävät arvot sekä niiden saavuttamiseksi asetetut valta ja hallinto. (vrt. UNESCO 1998, 22–28, 229, 244–246.)

On kuitenkin tarpeen punnita aina tapauskohtaisesti tilanteet sekä ekologisen että kulttuurisen kestävyyden kannalta. Ne voivat joutua ristiriitaan ja silloin on hyvä etsiä ratkaisuja, joissa molemmat otetaan huomioon.

Kulttuurisen kestävyyden arvokriteerit

Kaiken kaikkiaan arkisen kulttuurin perustava, yksittäisistä ihmisistä lähtevä, uutta luova vuorovaikutusprosessi on edellä esitetyn perusteella ensisijainen vaalittava asia, kun toimitaan kulttuurisesti kestävällä tavalla. Sen lisäksi vaalittavana on erilaisiin arvoihin ja asenteisiin perustuvia kulttuurisia rakenteita. Ne on kulttuurin laajassa kokonaisuudessa määritetty, jotta voitaisiin puolustaa joitakin valittuja arvoja. Tällaisia arvorakenteita voivat olla esimerkiksi

  • kulttuuriperinnön suojelu,
  • omintakeinen alueellinen kulttuuri, tai
  • ekologinen kestävyys.

Oleellista on, että näiden rakenteiden määrittämisessä, valinnassa ja niiden keskinäisten suhteiden punninnassa annetaan sija tasa-arvolle sekä yksilöistä asti moninaiselle sosiaaliselle ja kulttuuriselle todellisuudelle. Siinä auttavat arvojen selkeä ja avoin ilmaiseminen sekä demokraattiset toimintamallit.

Alueellisen kulttuurin välineellistäminen ja sen mahdollinen kaupallinen hyödyntäminen tuovat kulttuurisen kestävyyden kriteereiksi edellä mainitun tasa-arvoisen määrittelyvallan lisäksi

  • kulttuuripiirteiden aitouden vaatimuksen,
  • oikeudet yksityisyyden suojaan, ja
  • oman, kollektiivisen kulttuurin tuottamaan taloudelliseen hyötyyn.

KEINOJA KULTTUURISEEN KESTÄVYYTEEN

Kestävän hyvinvoinnin rakentamisessa on oleellista antaa ihmisille mahdollisuus luoviin ratkaisuihin ja niihin pohjautuvaan toimintaan elantonsa hankkimisessa ja elämänympäristönsä rakentamisessa (vrt. Nygren 1995, 199, 213).

Suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisten arkielämän puitteiden lähin rakentaja on kunnallishallinto. Anita Niemi-Iilahti toteaa, että perinteinen edustuksellinen kunnallinen demokratia on menettämässä merkitystään, kun vaaleissa into ehdolle asettumiseen ja äänestämiseen hiipuu. Tilalle on etsitty paikallisia ihmisiä osallistavia ja voimauttavia keinoja, joiden avulla saataisiin nykyistä suurempi kuntalaisten joukko suunnittelemaan omaa tulevaa elämänympäristöään.

Tällaisina keinoina on nähty esimerkiksi

  • vuorovaikutteinen e-demokratia,
  • kansalaisfoorumit, ja
  • vuorovaikutteiset suunnitteluprosessit.

Osallistavuus ja voimauttaminen

Niemi-Iilahden mukaan osallistavuus on hitaasti vahvistumassa kunnallishallinnossa, vaikka sitä hankaloittavatkin esimerkiksi kielteiset asenteet tai osallistavuuden lannistavan hidas eteneminen. (Niemi-Iilahti 2003.) Osallistavuuden vahvistaminen antaisi kuitenkin tilaa arjen luovuudelle ja ihmisten omalle tulevaisuutensa rakentamiselle.

Osallistavuus ja voimauttaminen tarkoittavat käytännössä sitä, että ihmisten mahdollisuuksia edistää omaa hyvinvointiaan tuetaan. Organisoidulla kulttuuritoiminnalla on tässä suuri merkitys. Kulttuuritoimintaan osallistumisen kautta ihmiset voivat vahvistaa elämänhallintaansa ja kykyjään käsitellä ongelmia, jolloin heidän arkiset elämänolosuhteensa kohentuvat. (Karisto 1996.)

Osallisuus vuorovaikutusprosessissa, jossa omaakin tulevaisuutta rakennetaan, tukee uutta luovaa kulttuurin perusprosessia. Organisoidun kulttuuritoiminnan suunnittelu tällaisessa prosessissa tuo mahdollisuuksia vaikuttaa niihin arvoihin ja konkreettisiin toimiin, jotka tavoiteltuun toimintaan tulevat sisältymään. Kulttuuritoiminnan kautta edelleen on mahdollista edistää myös niiden ihmisten hyvinvointia, jotka eivät itse tämän toiminnan suunnitteluun osallistu.

KULTTUURI MAASEUDUN VOIMAVARANA -HANKE

Kulttuuri maaseudun voimavarana -hankkeessa (KULMA) oli tavoitteena vahvistaa ruohonjuuritasolla paikallisen kulttuuritoiminnan edellytyksiä tekemällä kuntien alueelle kulttuuristrategiat. Mukana oli 21 varsinaissuomalaista kuntaa tai kaupunkia. Pienimmät niistä toimivat kuntaryhminä ja saivat yhteiset strategiat, joten kulttuuristrategioita tehtiin hankkeessa yhteensä 15.

Työskentely organisoitiin kuntien hallinnon kautta, mutta hankkeessa tehdyt kulttuuristrategiat eivät ole kuntien kulttuuristrategioita, vaan yksityisten, julkisten ja yhteisöllisten kulttuurivaikuttajien muodostaman verkoston yhteisiä ja yhdessä tekemiä. Työhön koottiin mukaan laajasti kuntien alueilla toimivia kulttuuriaktiiveja ja siihen osallistui lopulta yhteensä 267 KULMA-paikkakuntien kulttuurialan harrastajaa ja ammattilaista vapaaehtoistyönä.

Heidän ajatuksiaan ja ideoitaan koottiin työstettäväksi yhteisesti ja ohjatusti niin, että kulttuuripalveluille, -hankkeille ja -tapahtumille syntyisi niitä kokoavia yhteisiä päämääriä kulttuuritoimijoiden avuksi ja yhteistyön edistämiseksi. Kaikki hankkeessa tehdyt kulttuuristrategiat on koottu yhteen julkaisuun Kulttuurin kulmakivet, varsinaissuomalaisia kulttuuristrategioita (Helander et al. 2005).

Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen, Varsinais-Suomen taidetoimikunnan ja 21 varsinaissuomalaisen kunnan Kulttuuri maaseudun voimavarana –hanke (KULMA) toteutettiin vuosina 2003-2005. Se sai avustusta Euroopan unionilta Euroopan maatalouden ohjaus- ja tukirahastosta (EMOTR) Varsinais-Suomen TE-keskuksen kautta. Muita hankkeen rahoittajia olivat mukana olleet kunnat ja Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto. Hankkeen yhteistyökumppaneina toimivat Suomen Kulttuurirahaston Varsinais-Suomen rahasto, Länsi-Suomen lääninhallituksen sivistysosasto ja opetusministeriön hallinnoima Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kulttuuriteemaryhmä.

Mukana olleet kunnat olivat Askainen, Kiikala, Kisko, Laitila, Lemu, Loimaa, Paimio, Parainen, Piikkiö, Merimasku, Mietoinen, Mynämäki, Naantali, Nousiainen, Rusko, Rymättylä, Salo, Suomusjärvi, Uusikaupunki, Vehmaa ja Velkua.

Katriina Siivonen toimi hankkeen projektipäällikkönä.

Kulttuurin määrittely KULMA:ssa

Kulttuuri määriteltiin KULMA-hankkeessa lähtökohtaisesti mahdollisimman laajaksi. Siihen luettiin paitsi taide ja järjestetty kulttuuritoiminta, myös arjen kulttuuri kaikkine muotoineen. Hankkeessa pyrittiin kohdistamaan huomio paikallisuuteen, pienimuotoisuuteen ja moninaisuuteen.

Yhtenä kantavana ajatuksena oli se, että yhtä merkittävää kulttuuritoiminnassa kaupallisen menestyksen ja suurten volyymien tavoittelun rinnalla ovat monet erilaiset tarinat, kotoisuus, pieni tuotanto ja moniammatillisuus. Käytännössä strategiatyössä jokaisen kunnan tai kuntaryhmän alueella toiminut kulttuuriaktiivien joukko rajasi kulttuurin omaan strategiaansa omista lähtökohdistaan käsin.

Kulttuurin strategiatyön tavoitteena oli myös kulttuuritoiminnan vahvistaminen kytkemällä se kuntien strategiseen kehittämiseen. Sitä kautta päämääränä oli

  • hyvinvoinnin vahvistaminen,
  • syrjäytymisen ehkäiseminen, ja
  • luovan talouden toteutumisen mahdollistaminen kunnan alueella.

Näihin kaikkiin pyrittiin laajan osallistavuuden, tasa-arvoisesti tarjolle tulevan kulttuuritoiminnan kehittämisen ja luovan vuorovaikutuksen edistämisen keinoin.

Osallistumisen kynnys matalaksi

KULMA-hankkeessa paneuduttiin huolella siihen, että kaikilla halukkailla olisi mahdollisuus osallistua sen toimintaan. Hankkeen paikalliseen käynnistystilaisuuteen jokaisessa kunnassa ja kuntaryhmässä kutsuttiin mahdollisimman suuri joukko siellä toimivia kulttuurialan ammattilaisia, harrastajia ja arjen kulttuurin asiantuntijoita kuulemaan hankkeesta. Käynnistystilaisuudesta tiedotettiin laajasti puffilla paikallislehdessä ja kutsukirjeillä, joiden postituslistat koottiin käyttämällä hyväksi paikallisessa kulttuurihallinnossa työskentelevien asiantuntemusta.

Tilaisuudessa kerrottiin kulttuuristrategiatyöhön lähtevän kulttuurin tulevaisuustyöryhmän perustamisesta ja toivotettiin kaikki halukkaat siihen tervetulleiksi. Tilaisuuksista uutisoitiin niiden jälkeen paikallislehdissä. Lisäksi näihin lehtiin laitettiin maksulliset ilmoitukset paikallisen kulttuurin tulevaisuusryhmän kokoamisesta. Kuhunkin työryhmään saatiin näin kokoon paikkakuntiensa aktiivista kulttuuritoimintaa kuvastava monipuolinen joukko kulttuurivaikuttajia.

Oli kuitenkin selvää, että kaikki asiasta kiinnostuneet eivät esimerkiksi muiden kiireiden takia kyenneet osallistumaan kulttuurin tulevaisuustyöryhmien toimintaan. Siksi työn välivaiheen tuloksista kerrottiin kaikille kuntalaisille paikallislehdissä. Hankkeen päätteeksi järjestettiin kansallisesti avoin kaksipäiväinen seminaari, jossa hankkeen tuloksia esiteltiin samalla, kun keskusteltiin yleisemmin kulttuurin merkityksestä alueiden kehittämisessä.

Kulttuurin tulevaisuutta rakennettiin tulevaisuusverstaissa

Kulttuuristrategioiden arvot, päämäärät ja toimintaideat on koottu tulevaisuusverstaissa. Jokaisen kunnan tai kuntaryhmän kulttuurin tulevaisuustyöryhmä kokoontui neljään tulevaisuusverstaaseen. Työtä ohjasivat Varsinais-Suomen taidetoimikunnassa ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa työskentelevät kulttuurin ja tulevaisuudentutkimuksen asiantuntijat.

Tulevaisuudentutkimuksessa yhtenä keskeisenä ajatuksena on tulevaisuuden proaktiivinen tekeminen. Tulevaisuus voi toteutua useammalla tavalla, ja meidän kaikkien nykyhetken valintamme vaikuttavat siihen, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuu. Proaktiivisesti toimittaessa tulevaisuutta rakentavat arvot, valinnat ja teot nostetaan perusteineen näkyviin ja määrätietoisen toiminnan osiksi.

Tulevaisuuden rakentamisessa eritellään mahdollisia, todennäköisiä, toivottavia ja vältettäviä tulevaisuuksia. Toivottava tulevaisuus valitaan tavoitteeksi sen perustana olevien arvojen avulla ja tiivistetään visioksi. Kun visio on muodostettu, etsitään keinoja sen toteuttamiseksi.

Yksi proaktiivisista tulevaisuudentutkimuksen menetelmistä on tulevaisuusverstas, jossa ryhmä ihmisiä rakentaa yhdessä tulevaisuutta (Jungk & Müllert 1987). KULMA-hankkeessa tehtiin oma kulttuurin tulevaisuusverstaan sovellus, johon yhdistettiin kulttuurialan ja tulevaisuudentutkimuksen asiantuntemusta.

Tulevaisuusverstaiden kulku

KULMA-hankkeen kulttuurin tulevaisuusverstaissa:

  • Kartoitettiin paikkakunnan kulttuurin nykytilaa;
  • Ideoitiin tulevaisuutta koskevia toiveita;
  • Hahmotettiin paikkakunnan kulttuurista erilaisia vältettäviä ja toivottavia tulevaisuuksia skenaariotaulukon avulla;
  • Määritettiin tavoiteltava kulttuurin tulevaisuus ja tiivistettiin se vision avainsanoiksi;
  • Etsittiin vision toteuttamiskeinoja.
Verstastyöskentelyn periaatteet

Yhtenä keskeisenä periaatteena tulevaisuusverstaissa on kaikkien verstastyöhön osallistuvien yhdenvertaisuus ja työskentelyn avoimuus. Jokainen verstastyössä mukana oleva on vaikuttamassa yhteiseen tulevaisuuteen omilla ideoillaan ja arvoillaan. Ideointivaiheessa toisten esittämien ajatusten edelleen kehittäminen on oleellista. Joukolla saadaan ajatuksia vietyä pitemmälle kuin yksin, kun yksi heittää keskusteluun ideanpoikasen, toinen vie sitä eteenpäin ja kolmas muokkaa sitä edelleen oman kokemuksensa ja ajatustensa pohjalta.

Verstaissa haetaan myös tulevaisuuden rakentamisen painopisteitä. Tämä on mahdollista, kun työtä ohjaavat arvot saadaan yhdessä käsiteltyjen uhkien, mahdollisuuksien ja toiveiden kautta ilmaistuiksi. Löytyneiden painopisteiden avulla mahdottomiltakin tuntuvat ajatukset muuttuvat mahdollisemmiksi, kun havaitaan, että toiveiden toteuttamisen takana on suuremman joukon tahtoa. Vahvimmat yhteiset tavoitteet saadaan esille, kun nähdään, mihin työryhmän valinnat keskittyvät.

Iloa ja naurua

KULMA-hankkeen verstaissa käytiin vilkasta keskustelua ja nauraa osattiin paitsi hauskoille asioille, myös itselle. Kulttuurin kehittäminen otettiin työryhmissä tosissaan, vaikka oma rajallisuus ja hulvattomat ajatukset nähtiinkin usein huumorin kautta realistisesti. Kulttuurityön määrätietoisen, luovan ja rönsyävän luonteen mukaisesti kulttuuristrategioihin tulikin sekä tiukkoja strategisia linjauksia että villeinä rönsyäviä ideoita.

Varsinais-Suomen taidetoimikunnan ja Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen asiantuntijat kirjoittivat KULMA-hankkeen kulttuuristrategiat verstastyössä kerätyn aineiston pohjalta. Kunkin kunnan ja kuntaryhmän strategialuonnos lähetettiin kaikille paikkakunnan kulttuurin tulevaisuustyöryhmän jäsenille kommentoitavaksi. Kommenttien pohjalta strategiat kirjoitettiin valmiiksi.

Avoimilla strategioilla tavoitellaan yhteistyötä

Verstastyöskentely tiivisti ja loi kontakteja, mistä strategioiden tuleva verkostomainen toteuttaminen saa tukea. Jo hankkeen aikana oli todettavissa, että yhteistyö on paikkakunnilla vankistunut. Hyvänä esimerkkinä tästä on Paimio, jonne on perustettu Kulmikkaat-yhdistys kulttuuritoiminnan yhteistyöfoorumiksi.

Strategiat tarjoavat toiminta-ajatuksia koko kulttuurikentälle sekä yksin että yhdessä toteutettavaksi. Jokainen taho päättää strategioiden pohjalta itse, mitä niissä esitetyistä ajatuksista ja toimenpiteistä lähtee toteuttamaan ja hakee siihen halutessaan yhteistyökumppaneita omasta kunnasta tai kauempaa. Strategiat ovat myös muiden kuin strategioiden tekoon osallistuneiden käytettävissä.

Keskeistä strategioissa on se, että ne on tehty muuntuvalle verkostolle, ei vain yhdelle organisaatiolle. Siksi myös strategioiden sitouttavuus itsessään on suhteellisen löyhä. Sitoutuminen tapahtuu kunkin organisaation sisällä tai yksittäisten ihmisten ajatuksissa kunkin omien toimintaperiaatteiden tai arvojen mukaisesti. Sitä varten strategiat antavat kaikille käyttöön eri toimijoita kokoavan yhteisen vision ja siihen kytkeytyviä toimintaehdotuksia.

KULMA-julkaisu kunnallisen strategiatyön tukena

Kaikki 15 kulttuuristrategiaa julkaistiin yhtenä kirjana, jotta kuntien välinen vuorovaikutus ja yhteistyö saisi tukea. Hankkeen jälkeen kaikki tulevaisuusverstastyöskentelyyn osallistuneet saivat julkaisun, joten jokaisella yksittäisellä ihmisellä on sen avulla hyvät käytännön mahdollisuudet lähteä toteuttamaan siinä esitettyjä ajatuksia yhdessä muiden kanssa. Koska strategioita ei ole tarkoitettu vain verstastyöhön osallistuneille, vaan kuntien alueelle yleiseen käyttöön, myös kaikki paikalliset kirjastot ja lukuisa joukko paikallisia viranomaisia saivat oman strategiajulkaisunsa.

Yksi kaikkia strategioita yhdistävä toimenpideajatusten joukko on erilaisten kuntalaisia kokoavien tilojen ylläpito ja kehittäminen. Erityisesti kirjastot mutta myös muut kulttuuritilat tai viihtyisät torit ja kahvilat nähtiin tässä keskeisinä. Tavoitteena oli näiden avulla luoda ihmisille mahdollisuuksia toistensa luontevaan kohtaamiseen, ajatusten vaihtoon ja sitä kautta uuden ja uudenlaisen yhteistoiminnankin syntyyn.

Toimenpide-ehdotuksia

Vaikka verkostoitumista kunnissa tapahtuikin, siinä myös havaittiin puutteita. Toisena yleisenä toimenpide-ehdotuksena monissa strategioissa olikin kulttuurisihteerin tai muun kulttuuritoiminnan koordinoinnista vastaavan viran perustaminen tai jo olemassa olevan työntekijän aseman vahvistaminen kunnissa. Virkatoiveisiin kanavoituu koko varsinaissuomalaista kulttuurikenttää yhdistävä tarve saada hajallaan olevaa kulttuuritoimintaa toteuttajineen kootuksi, jotta saavutettaisiin parhain mahdollinen synergia.

Yhteistyöverkostojen ylläpito ja yhteisen toiminnan koordinoiminen eivät kuulu tällä hetkellä välttämättä kenellekään ja niitä varten tarvitaan tekijöitä ja resursseja. On mahdollista, että kulttuurityön koordinointi kannattaa tulevaisuudessa järjestää esimerkiksi kuntien yhteistyönä. KULMA-hankkeen kuntakohtaisissa tulevaisuusverstaissa luontevaksi ongelman ratkaisuksi muodostuivat ehdotetut kunnalliset virat.

Jo hankkeen aikana järjestettiin koko KULMA-hankkeen laajalle joukolle seminaari, jossa yleisesti toivotun kuntien välisen yhteistyön mahdollisuuksista keskusteltiin. Itse strategiatkin sisältävät esimerkiksi tavoitteita seutukunnan kulttuuriyhteistyöhön osallistumisesta ja sen kehittämisestä.

Yhteistyötä ja innostusta kulttuurisesti kestävällä menetelmällä

KULMA-hankkeessa rakennettiin kunnan alueen kulttuurin tulevaisuutta laajasti osallistavalla tulevaisuusverstasmenetelmällä. Siinä kaikille työhön osallistuneille ihmisille annettiin aktiivinen rooli, jota kuitenkin tuli käyttää rakentavassa yhteistyössä muiden strategiaprosessiin osallistuneiden kanssa. Työssä tavoiteltiin kunnan alueella elävien ihmisten hyvinvoinnin ja luovan yhteistoiminnan kasvua kulttuurin keinoin.

Strategiatyötä ohjaavista arvoista keskusteltiin avoimesti ja niistä päätettiin yhdessä. Ne kirjattiin näkyviin hankkeen julkaistuihin kulttuuristrategioihin visioiden muodossa, jolloin ne ovat myös niiden käytettävissä ja arvioitavissa, jotka eivät itse strategiatyöhön päässeet osallistumaan.

KULMA ja kulttuurinen kestävyys

Metodologisesti KULMA-hanke siis toisaalta käytti hyväkseen, toisaalta edisti kulttuurisesti kestävässä kehityksessä oleellista uutta luovaa, yksilöistä lähtevää ja vuorovaikutteista kulttuurin perusprosessia. Siinä myös tuotettiin yhdessä, avoimesti ja työtä ohjaavat arvot ilmaisten sellaisia kulttuurisia konstruktioita, jotka katsottiin kullekin paikkakunnalle oleellisiksi kehittämisen välineiksi.

Kulttuurin välineellisen käytön mukanaan tuomat kulttuurisen kestävyyden erityisvaatimukset eivät hankkeen prosessissa eivätkä sen tuloksissa tulleet erityisesti esille. Kuitenkin tasa-arvoinen määrittelyvalta toteutui pitkälti jo hankkeessa käytetyn metodin kautta. Kulttuurisen kestävyyden suhdetta muihin kestävän kehityksen ulottuvuuksiin ei hankkeessa nostettu käsiteltävänä asiana esille.

Kulttuuriprojektin jatko

KULMA-hankkeen päätyttyä strategiat ovat varsinaissuomalaisten kulttuurivaikuttajien käsissä ja käytettävissä yhteistyön, hyvinvoinnin ja luovuuden kasvattamiseksi kulttuurityön avulla niin kuntien, seutukuntien kuin maakunnankin tasolla. Vielä ei ole mahdollista arvioida sitä, miten hanke todella vaikuttaa sekä varsinaissuomalaiseen kehitykseen yleensä että alueen kulttuuriin erityisesti. Innostus ja vilkas toiminta ovat kuitenkin näkyvissä eri puolilla, ja tulevaisuus lopulta näyttää minkälaista hedelmää se alueelle tuottaa.

LÄHTEET

A
Alueiden kehittämislaki (602/2002).
Anttonen, Marjut (1999) Etnopolitiikkaa Ruijassa. Suomalaislähtöisen väestön identiteetin politisoituminen 1990-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 764. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

B
Barth, Fredrik (1994) Manifestasjon of prosess. Universitetsforlaget, Oslo.
Bauman, Zygmunt (1999) Culture as Praxis. Sage Publications Ltd., Trowbridge, Wiltshire.
Béghain, Patrice (1998) Le Patrimoine: Culture et Lien Social. La Bibliothèque du Citoyen. Presse de Sciences Po, Paris.
Blake, Janet (2001) Developing a New Standard‑setting Instrument for the Safeguarding of Intangible Cultural Heritage: Elements for consideration. UNESCO, Paris.
Boissevain, Jeremy (2000) Hidden rituals. Protecting culture from the tourist gaze. Teoksessa Dekker, Ton – Helshoot, John & Wijers, Carla (toim.) Roots & Rituals: The Construction of Ethnic Identities. Het Spinhuis, Amsterdam.

E
Euroopan neuvosto (1998) Syrjästä esiin. Puheenvuoro kulttuurista ja kehityksestä Euroopassa. Euroopan neuvosto ja Taiteen keskustoimikunnan tutkimus‑ ja tiedotusyksikkö, Strasbourg.

G
Gerholm, Lena (1994) The Concept of Culture in Ethnology. Teoksessa Sjögren, Annick & Jansson, Lena (toim.) Culture and Management in a Changing Europe. Multicultural Centre, Botkyrka & Institute of International Business, Stockholm.
Goody, Jack (1994) Culture and Its Boundaries: A European View. Teoksessa Borofsky, Robert (toim.) Assessing Cultural Anthropology. McGraw‑Hill, New York jne.

H
Helander, Niina – Kirveennummi, Anna – Merikanto, Maria – Rubin, Anita & Siivonen, Katriina (2005) Kulttuurin kulmakivet. Varsinaissuomalaisia kulttuuristrategioita. TUTU‑julkaisuja 3/2005. Turun kauppakorkeakoulu / Tulevaisuuden tutkimuskeskus & Varsinais‑Suomen taidetoimikunta, Turku.
Himanen, Pekka (2004) Välittävä, kannustava ja luova Suomi. Katsaus tietoyhteiskuntamme syviin haasteisiin. Tulevaisuusvaliokunta, Teknologian arviointeja 18 & Eduskunnan kanslian julkaisu 4/2004, Helsinki.
Häyrynen, Simo (2004) Kulttuuristen vaikutusten arviointi kulttuuripolitiikan toimenkuvana: lähtökohtia. Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö Cupore, Helsinki.

I
ICOMOS (1999) International Cultural Tourism Charter: Managing Tourism at Places of Heritage Significance. International Council on Monuments and Sites, Paris. Saatavilla: https://www.international.icomos.org/charters/tourism_e.htm

J
Jungk, Robert & Müllert, Norbert R. (1987) Tulevaisuusverstaat. Keskinäisen Sivistyksen Seura / Suomen Lataamo, Helsinki.

K
Kainulainen, Kimmo (2005) Kunta ja kulttuurin talous: Tulkintoja kulttuuripääoman ja festivaalien aluetaloudellisesta merkityksestä. Tampere University Press, Tampere.
Kangas, Anita (2002) Alueellisen taidepolitiikan syklit. Teoksessa Taiteen mahdollisuuksista enemmän. Opetusministeriö, Helsinki.
Karisto, Antti (1996) Invisible social policy: empowerment through cultural participation. Kvartti 3B/1996, City of Helsinki, Information Management Centre.
Keesing, Roger M. (1994) Theories of Culture Revisited. Teoksessa Borofsky, Robert (toim.) Assessing Cultural Anthropology. McGraw‑Hill, New York ym.

L
Laki alueiden kehittämisestä (1135/1993).
Laki ympäristövaikutusten arvioinnista (468/1994).

N
Niemi‑Iilahti, Anita (2003) Citizen Empowerment – a Challenge for Local Democracy in Finland. Finnish Local Government Studies, 31. The Finnish Association of Local Government Studies, Tampere.
Nygren, Anja (1995) Forest, Power and Development. Costa Rican peasants in the changing environment. The Finnish Anthropological Society, Helsinki.

O
Opetusministeriö (2002) Taide on mahdollisuuksia. Ehdotus valtioneuvoston taide‑ ja taiteilijapoliittiseksi ohjelmaksi. Opetusministeriö, TAO‑toimikunta, Helsinki.
Opetusministeriö (2003a) Valtioneuvoston periaatepäätös taide‑ ja taiteilijapolitiikasta. Opetusministeriön julkaisuja 2003:20. Helsinki.
Opetusministeriö (2003b) Alueiden vahvuudeksi. Kulttuuri‑, liikunta‑ ja nuorisopolitiikan aluekehittämisen toimenpideohjelma 2003–2013. Opetusministeriön julkaisuja 2003:22. Helsinki.
Opetusministeriö (2003c) Kulttuurimatkailu ja kestävä kehitys. Valtionhallinnon yhteistyön tuloksia Suomen ja Venäjän raja‑alueella. Opetusministeriön julkaisuja 2003:26. Helsinki.
Opetusministeriö (2005) Kolme puheenvuoroa luovuuden edistämisestä: Luovuusstrategian osatyöryhmien raportit. Opetusministeriön julkaisuja 2005:35. Helsinki.

P
Petrisalo, Katriina (2001) Menneisyys matkakohteena. Kulttuuriantropologinen ja historiatieteellinen tutkimus perinnekulttuurin hyödyntämisestä matkailuteollisuudessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 802. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.
Pirnes, Esa (2002) Taidepolitiikka muuttuvassa kulttuuripolitiikassa. Teoksessa Taiteen mahdollisuuksista enemmän. Opetusministeriö, Helsinki.

R
Ruotsala, Helena (1995) Lapplandsturismens Janusansikte. Nord Nytt, 59. NEFA‑Norden / Københavns universitet, København.
Ruotsala, Helena (1998) ”Vaatteeni kertokoon kenen kotoa ja mistä päin olen poissa.” Lapinpuvun sisältämät viestit käyttäjän näkökulmasta. Sananjalka, 40. Suomen Kielen Seura, Turku.

S
Sairinen, Rauno & Kohl, Johanna (2004) Sosiaalisten vaikutusten arviointi – tavoitteista konkreettiseen sisältöön. Teoksessa Sairinen, Rauno & Kohl, Johanna (toim.) Ihminen ja ympäristön muutos. Sosiaalisten vaikutusten arvioinnin teoriaa ja käytäntöjä. Teknillinen korkeakoulu, Helsinki.
Siivonen, Katriina (2002a) Does European Union leave room for local identities? Locality as a cultural semiotic process. Ethnologia Scandinavica, 32. Folklivsarkivet, Lund.
Siivonen, Katriina (2002b) Paikallisidentiteetit arjessa ja aluekehitystyössä. Varsinais‑Suomen saaristo EU‑aikana. Synteesi, 2. Suomen Semiotiikan Seura, Suomen Estetiikan Seura & Suomen Taidekasvatuksen Tutkimusseura, Helsinki.
Siivonen, Katriina (2003) Mikä on kulttuurisesti kestävää? Kulttuuri arkisena vuorovaikutuksena ja matkailutuotteena. Kulttuurintutkimus, 20(2). Nykykulttuurin tutkimuskeskus, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

U
UNESCO (1972) Convention Concerning the Protection of the World Cultural and Natural Heritage. UNESCO, Paris. Saatavilla: https://whc.unesco.org/world_he.htm
UNESCO (1989) Recommendation on the Safeguarding of Traditional Culture and Folklore. UNESCO, Paris.
UNESCO & YK Kulttuurin ja kehityksen maailmankomissio (1998) Moninaisuus luovuutemme lähteenä: Kulttuurin ja kehityksen maailmankomission raportti. Otava, Helsinki.
UNESCO (2003) Convention for the Safeguarding of the Intangible Cultural Heritage. UNESCO, Paris. Saatavilla: https://unesdoc.unesco.org/images/0013/001325/132540e.pdf
Uusikylä, Kari (2002) Onko Suomessa sijaa luovuudelle? Teoksessa Taiteen mahdollisuuksista enemmän. Opetusministeriö, Helsinki.

V
Valtioneuvoston kanslia (2003) Pääministeri Matti Vanhasen hallituksen ohjelma 24.6.2003. Valtioneuvosto, Helsinki.
Varsinais-Suomen liitto (2001) Maakuntasuunnitelma 2020. Turku.
Varsinais-Suomen liitto (2005a) Maakuntasuunnitelma 2025. Turku.
Varsinais-Suomen liitto (2005b) Maakuntaohjelma 2005–2008. Turku.
Vayda, Andrew P. (1994) Actions, Variations, and Change: The Emerging Anti-Essentialist View in Anthropology. Teoksessa Borofsky, Robert (toim.) Assessing Cultural Anthropology. McGraw‑Hill, New York ym.

W
Wilenius, Markku (2004) Luovaan talouteen. Kulttuuriosaaminen tulevaisuuden voimavarana. Edita, Helsinki.

TOPI

Tulevaisuudentutkimuksen oppimateriaalit