Futufika
Sivu päivitetty 25.2.2026.
Futufika on Tulevaisuudentutkimuksen Verkostoakatemian podcast, jossa tutustutaan tulevaisuudentutkimuksen käsitteisiin, käytäntöihin ja tutkimusaiheisiin. Jokaisessa jaksossa istumme kahvipöydän äärelle tarkastelemaan tulevaisuutta eri näkökulmista asiantuntijavieraiden kera.
Podcast on kuunneltavissa SoundCloudissa, Spotifyssa ja Apple Podcasteissa Turun yliopiston tililtä.
Jakso 1: Tulevaisuustietoisuuden ABC – vieraana Sanna Ahvenharju
Jaksossa keskustellaan tulevaisuustietoisuudesta. Vieraana on tulevaisuustietoisuuden konseptia kehittänyt vanhempi tutkija Sanna Ahvenharju. Mitä jokaisen tulisi tietää tulevaisuustietoisuudesta, miten teoriaa voidaan hyödyntää esimerkiksi työelämässä ja millaisia johtopäätöksiä omista tuloksista voi tehdä? Ahvenharju paljastaa jaksossa myös esimerkiksi sen, millaisia ennakkoluuloja ja millaista kritiikkiä tulevaisuustietoisuuden konseptiin on kohdistunut. Jakson juontaa Wilma Kotivainio. Jakson on tuottanut Tilda Karus.
Lisää tulevaisuustietoisuudesta löydät osoitteesta: https://futuresconsciousness.utu.fi.
Kuuntele Spotifyssa
Kuuntele Apple Podcastissa
Tekstivastine
Wilma: Tervetuloa Futufika-podcastin pariin. Kiva, kun olet löytänyt tänne. Tässä podcastissa keskustellaan tulevaisuudentutkimuksesta kansantajuisesti yhdessä asiantuntevien vieraiden kanssa.
Tässä jaksossa aiheena on tulevaisuustietoisuus. Minä olen Wilma Kotivainio ja juonnan tämän jakson. Vieraaksi meille on päässyt aiheesta keskustelemaan Sanna Ahvenharju, kuka on kollegoidensa kanssa kehittänyt tämän tulevaisuustietoisuuden konseptin. Sanna itse toimii tulevaisuuden tutkimuskeskuksen varajohtajana sekä myös vanhempana tutkijana projekteissa, jotka liittyvät tulevaisuustietoisuuteen, ylikulutukseen ja ympäristöpolitiikkaan.
Sanna: Kiitos kutsusta.
Wilma: Eipä mitään. Kuule, hypätäänkö me suoraan syvään päätyyn nyt sitten?
Sanna: Kokeillaan, onnistuuko.
Wilma: Okei. lähdetäänkö me ihan vaan käytännössä siitä, että mitä tämä tulevaisuustietoisuus on käytännössä?
Sanna: Käytännössä? Auts.
Wilma: Aijai.
Sanna: Joo, mä saatan ehkä olla vähän teoreettinen ihminen, toivottavasti en mene liian teoreettiseksi, vaan vedät mua takaisin johonkin realiteetteihin. Mutta tulevaisuustietoisuus periaatteessa kuvaa niitä meidän ihmisten välisiä eroja siinä, miten me ikään kuin ennakoidaan tai ajatellaan tulevaisuutta, miten me käsitellään tulevaisuutta.
Eli jos ajatellaan vaikka, että nyt joku antisipaatio tai ennakointi on tavallaan prosessi, jossa tehdään tai muodostetaan ajatuksia siitä, mitä tulevaisuus näyttää, niin tulevaisuustietoisuus kertoo niistä meidän yksilöiden välisistä eroista siinä, miten me mahdollisesti tehdään sitä ja mihin asioihin meillä ikään on taipumusta.
Wilma: Okei, ja millä tavalla niitä eroja pystytään selvittämään käytännössä?
Sanna: No käytännössähän me ollaan luonut siihen sellainen testi, joka on semmoinen lyhyt psykometrinen mittaritesti, jossa on 15-20 kysymystä, jolla sitä tavallaan mitataan. Mutta jos ihan tavallaan puhutaan oikeasta maailmasta, niin tietenkin se testihän on aina jonkunlainen ikään kuin, mikä nyt olisi hyvä sana kuvaamaan sitä. Testi on tavallaan aina hyvin semmoinen sketsimäinen luonnos siitä, miltä todellisuus oikeasti näyttää. Että oikeastihan tietysti ihmisten ennakointiajatukset tai ne prosessit, miten he tavallaan ennakointia tai tulevaisuutta ajattelee, niin on hyvin monimuotoisia ja monenlaisia. Ja sitä voisi tietysti käyttää vaikka kuukauden vaan seuraamalla jotakuta ihmistä tai jotakuta organisaatiota katsoa, miten ne sitä tekee. Mutta testissä, tämmöisen psykometrisen testin ajatus on se, että se voidaan ikään kuin tehdä hyvin nopeasti, semmoinen tavallaan saada semmoinen ajatus siitä, että miltä se voisi näyttää.
Wilma: Mitä tähän testiin kuuluu?
Sanna: Siis siinä on ne 15 tai 20 kysymystä, jotka sitten tavallaan kaikki, jokainen kysymys, tai niitä kuuluu, periaatteessa ne kattaa viittä eri osa-aluetta, joista ensimmäinen on tulevaisuusajattelu, tai tämmöinen aikaperspektiivi, eli kuinka paljon ja kuinka kauas me ikään kuin katsotaan tulevaisuuteen, tai miten me tavallaan suhtaudutaan tavallaan tulevaan, ajatellaanko me tavallaan semmoisia seurausjärjestelmiä tai sitä, että miten asiat seuraa toisiaan.
Sitten siinä on kysymyksiä ihmisten toimijuudesta, eli siitä, että ajatellaanko me oikeasti voidaan vaikuttaa tulevaisuuteen, että ei tulevaisuus vaan tule, vaan se on ikään kuin seurausta meidän toiminnasta.
Sitten siinä on kolmantena aspektina on avoimuus, joka taas sitten liittyy siihen, että kyetäänkö me tavallaan näkemään niitä vaihtoehtoja, että ei me ajatella vaan, että tulevaisuus on yksi, vaan että niitä on monenlaisia ja pystytäänkö me ikään kuin kyseenalaistamaan ja ajattelemaan kriittisesti vaikka sitä, että joku toinen kertoo meille, että tältähän se tulevaisuus näyttää.
Ja sitten neljäs ulottuvuus on sitten tämmöinen systeeminen ajattelu, eli ymmärrätäänkö me tavallaan niitä systeemejä, jonka osia me itse ollaan ja miten niiden tavallaan tämmöisten erilaisten toimien yhteisvaikutuksena tulevaisuus syntyy.
Ja sitten viides ulottuvuus on vastuullisuus tai huoli muista ihmisistä. Eli kun me ajatellaan sitä tulevaisuutta, niin ajatellaanko me myöskin muiden ihmisten tulevaisuutta vai kiinnostaako meitä vain se meidän oma tai lähiympäristön tulevaisuus vai mietitäänkö me sitä, miltä se koko maapallon tulevaisuus näyttää tai tulevien sukupolvien tulevaisuus näyttää tai muuta.
Eli periaatteessa nämä kaikki ovat siihen yhteen lyhyen testiin ängettynä.
Wilma: Tämä on aika kattava kokonaisuus sitten kaiken kaikkiaan ja ehkä herää kysymys, että mistä idea tämmöiseen konseptiin ja testiin on alun perin lähtenyt?
Sanna: Joo, no se tota, se oli, mä rupesin tekemään väitöskirjaa silloin joskus reilu kymmenen vuotta sitten ja mun ajatus oli tutkia suomalaisten vaikuttavassa asemassa olevien ihmisten tulevaisuus. Tai sitä, että miten he suhtautuvat tämmöisiin hyvin voimakkaisiin ohjauskeinoihin, joilla vähennettäisiin kuluttamista, ylikulutusta. Ja sitten mun ajatus oli se, että no tavallaan varmaankin siihen voisi vaikuttaa se, että millä tavalla he ajattelevat tulevaisuudesta, että tämmöinen asia voisi vaikuttaa heidän ajatteluunsa tai mielipiteisiinsä näistä ohjauskeinoista.
Ja mä lähdin siitä, mä olin silloin vasta ikään kuin tullut tulevaisuuden tutkimuksen kentälle. Ja mä ajattelin, että varmaan semmoinen kysely jostain löytyy valmiina. Ja sitten mä rupesin etsimään ja mä totesin, että hyvänä aikaa tehdään sellaista kyselyä ookkaan. Että tavallaan, että mulla ei ollut mitään kysymyksiä, jolla mä voisin kysyä sitä. Tai totta kai mä olisin voinut keksiä sellaisia, tai mä olinhan semmoisia tavallaan tehny haastattelututkimuksissa, oli kysytty jotain. Mutta ei ollut mitään sellaista ikään kuin yhteisesti jollain tavalla sovittua tai standardoitua settiä kysymyksiä, jota monet tulevaisuudentutkijat olisi käyttänyt juuri sitä samaa. Sitten mä totesin, että tämmöinen pitäisi varmaan kehittää.
Wilma: Ja ryhdyit tuumasta toimeen.
Sanna: Joo, se oli kylläkin vähän sitten isompi työ kuin mitä mä siinä vaiheessa ymmärsin. Se oli aika semmoinen urakka sitten loppujen lopuksi.
Wilma: Okei, iso urakka sanot, että oli, mutta miten sä kuvailisit sitten, että jos sulta lähti tämmöisen, että se oli semmoinen, oliko se semmoinen pieni ja yksinkertainen ajatus, josta se lähti, että missä sitten niitä muita ajatuksia alkoi tulemaan, että lähtikö se laajenemaan sitten siitä justiin?
Sanna: Niin, no siis sanotaan, että se ajatus oli ihan yksinkertainen ja se pysyi yksinkertaisena loppuun asti, mutta se mitä mä en ymmärtänyt, että ollakseen yksinkertainen, se loppujen lopuksi vaatii paljon työtä. Ja ollakseen tavallaan sellainen, että se on tieteellisesti validi ja tieteellisesti pätevä ja ikään kuin sillä tavalla kestävä. Että ne ei ole vaan tavallaan, että mä lähdin tavallaan vähän semmoisella ajatuksella, että no, että me keksitään pienellä porukalla 10 tai 20 kysymystä ja sitten se on siinä.
Wilma: Kuulostaa yksinkertaisella.
Sanna: Ja sitten siinä vaiheessa mä sitten tutustuin muutamiin ihmisiin, jotka tuli taas sitten psykologian puolelta ja jotka tavallaan opetti mulle, että niin, että jos sä aiot tehdä tämmöisen setin kysymyksiä, niin sitten sulla pitää olla ajatus siitä siinä taustalla, että miksi juuri nämä kysymykset ja mikä on se ikään kuin se semmoinen malli tai teoreettinen kokonaisuus, mitä sä sieltä haet. Ja sitten ne, joka ikinen kysymys pitää olla tarkkaan mietitty ja testattu ja pitää olla valtavasti testiaineistoja. Meillä yhteensä varmaan loppujen lopuksi viimeisessä versiossa oli varmaan 2000 ihmistä on vastannut siihen kyselyyn. Ja siinä on tehty paljon erilaista tilastollista analyysiä siihen, että ne on varmistettu, että nämä kysymykset oikeasti sitten toimii.
Eikä se, että ne esimerkiksi ihmiset loppujen lopuksi, mitä yksinkertaisempi kysymys, niin sen parempi. Koska mitä monimutkaisempi se on, niin paljon enemmän tulee sitä, että ihmiset oikeastaan vastaavat siihen eri tavalla tai ne ymmärtävät sen eri tavalla. Ja sitten se tavallaan ei ole enää luotettava se lopputulos. Kun mä kuvittelin käyttäväni siihen yhden kesän, niin mä käytin siihen loppujen lopuksi, mä en ole edes muista, kuusi vuotta. Ei kyllä se varmaan sitten loppujen lopuksi, ihan se ensimmäinen testiversio, niin kyllä siellä tuli ehkä, olisiko mieleni kolmisen vuotta tai jotain sellaista.
Totta kai siinä teki jotain muutakin siinä ohessa, mutta siitä huolimatta se oli huomattavasti isompi työ kuin mitä mä siinä vaiheessa ymmärsin, että mihin mä ikään kuin lähdin.
Plus on pakko sanoa vielä se, että siinä vaiheessa, kun mä sitä rupesin tekemään, tai sitten kun mä olin jo vähän matkaa tehnyt, niin sitten mä tajusin, että hetkinen, että oikeastaan psykologian puolella, mitä loppujen lopuksi tulevaisuudentutkijat ei ehkä kauhean hyvin tunne aina, niin psykologian puolella oli tämmöisiä mittareita olemassa jo, jotka olisi ehkä, jos mä olisin ihan heti alkuun löytänyt ne, niin mä olisin voinut ehkä käyttää niitä.
Mutta sitten siinä vaiheessa mä olin jo itse taas sitten niin pitkällä sitten tavallaan päässyt tulevaisuudentutkimuksesta kiinni ja niistä ajatuksista, mitä siellä on, että mä ymmärsin, että oikeastaan mikä niistä psykologian alamittareista ei oikeastaan niin kattavasti kattanut just vaikka esimerkiksi tätä tämmöistä vastuuta ja tulevia sukupolvia tai systeemistä ajattelua ja tämmöistä avoimuutta. Että ne psykologian mittarit taas tosi paljon keskittyvät vaan esimerkiksi siihen, että ajatteletko tulevaisuutta, tai koetko voivasi vaikuttaa tulevaisuuteen. Ne tavallaan keskittyivät lähinnäköisesti niihin kahteen ulottuvuuteen.
Wilma: Oliko siellä kumminkin jotain sellaista, mistä kumminkin löysi aika paljon hyötyä? Mikä olisi ollut lähin semmoinen vaikka mittaristo tai tämmöinen, mitä olisi tai hyödynsitte?
Sanna: No varmaan ehkä semmoinen, mikä olisi semmoinen lähin, josta tavallaan, tai yksi niistä, joista lähdettiin liikkeelle, oli semmoinen ‘consideration of future consequences’ mittari, jossa tavallaan kysytään juuri sitä, että ajatteletko sen seurauksia, mitä teet tai miten suhtaudut niihin seurauksiin, että pitääkö nyt jo tietää ratkaisut niihin ongelmiin, mitä esimerkiksi syntyy nyt vai luotetaanko siihen, että ne ratkaisut sitten joskus tulevaisuudessa joku keksii, vaikka nyt syntyisi ongelmia.
Wilma: Esimerkiksi siinä kohtaa, kun olet kehittänyt tätä, niin onko siinä kehitystyössä tullut vastaan jotain yllättäviä reaktioita vaikka kollegoissa?
Sanna: En nyt ainakaan heti muista mitään siellä tuolla hirveän yllättävää. Se, mikä oli tietysti positiivista, oli se, että tosi nopeasti, kun me ruvettiin tavallaan sitä mallia ikään kuin esittelemään, niin tosi paljon tuli sellaista positiivista palautetta. että ihmiset olisivat sitä mieltä, että hei, tämähän on tavallaan itsestäänselvää, että eikö tämä ole tavallaan jo se, mistä on aina puhuttukin. Se jotenkin istui tulevaisuudentutkimuksen puolelle tosi nopeasti, että ihmiset omaksuivat sen.
Wilma: Koska se ainakin vaikuttaa jo semmoiselta, että varsinkin itse, kun on tutustunut tulevaisuudentutkimukseen, niin se tuntuu sille itsestäänselvältä asialta, joka olisi pitänyt olla siellä. Sitä on hankala kuvitella, että tietenkin itse olen opiskellut asioita hyvin vähän aikaa. Millaista se sitten on ollut vaikka ihmisille, jotka ei ole kasvanut tämän tiedon varassa. Se on niin jännä ajatella, että se ei ole itsestään selvää siellä.
Sanna: Mä luulen, että se on ehkä just ollut se, että tavallaan se tieto on ollut siellä semmoisena, mutta se on ollut ehkä implisiittistä. Että tavallaan nuo aspektit kaikki on ollut, mutta kukaan ei ole vaan koonnut niitä yhteen semmoiseen kehikkoon ja sanoa, että hei, tässä on ikään kuin nämä asiat, jotka tähän vaikuttavat.
Wilma: Semmoista hiljasta tietoa.
Sanna: Niin, ehkä enemmän sellaista.
Wilma: No mutta hyvä, että ei ole enää niin hiljasta.
Sanna: Koska siis siihenhän se perustui, että silloin kun me kerättiin se tavallaan, tai etsittiin niitä dimensioita, että mitä siinä pitäisi olla, niin mehän tehtiin se just sillä tavalla, että me luettiin läpi kirjallisuutta, tulevaisuudentutkimuksen kirjallisuutta, joka käsitteli joko sitä, että minkälaisia ominaisuuksia ihmisillä pitäisi olla, tai minkälaisia ominaisuuksia ihmisille pitäisi kehittää, jotta he ajattelisivat tulevaisuutta jotenkin taitavammin tai perehtyneemmin. Tai monipuolisemmin. Tai sitten meillä oli myöskin sellaisia kuvauksia siitä, että mitä ylipäänsä tulevaisuustentutkimus tai tulevaisuusajattelu on. Ja me ikään kuin niistä summattiin ja löydettiin tavallaan ne. Se on siinä mielessä se, tavallaan ne rakentuu ne viisi ulottuvuutta just sellaiselle olemassa olleelle tiedolle.
Wilma: Mä jotenkin jään miettimään tuossa paljon, että kun on niitä aspekteja ihmisessä, mitä voi kehittää sitten, mitkä tulee esiin tämän testin myötä, niin samaan aikaan alan pohtimaan, että hirveän paljon meillä nykymaailmassa on keskustelussa, että pitää olla aina parempi versio itsestään. Minusta tuntuu, että länsimaissa keskustelussa varsinkin tosi paljon on sitä, että pitää parantua ja siitä on tullut vähän semmoinen pieni oletuskin, että sä et välttämättä riitä ehkä semmoisena kuin oot. Sitten samaan aikaan mä mietin, että kun nämä on kuitenkin hyviä juttuja, mitkä auttavat sua yleisesti ottaen elämässä eteenpäin tai olettaisin ainakin näin. Että onko se niin kuin, mitenköhän mä sanottaisin tämän nyt?
Sanna: Mietitkö sä sitä, että tavallaan, että onko me jotenkin velvoitettuja ikään kuin kehittämään tätä? Tai onko tämä jotain sellaista, mitä meidän pitäisi kehittää? Vai voidaanko me olla tyytyväisiä siihen, miten me jo toimitaan? Vai oliko se jotain sen tyyppistä, mitä sä mietit?
Wilma: No jotain just sitä, että jos yksilö vaikka ottaa sen testin ja sitten huomaa vaikka, että okei, no mulla on vaikka joku kohta täällä tosi matalalla, että nyt minun pitäisi varmaan kehittää itseäni, niin luoiko se yksilölle semmoista painetta muuttua sitten sen mukaan? Vai pystyykö siitä saada vain semmoisen, en mä tiedä, positiivisen voimavaran tai joku tämän tyyppisen?
Sanna: Joo, siis tämä on oikeastaan just ytimessä siinä sitten, kun puhutaan tämmöisestä testeestä ja siitä esimerkiksi, että saako ihmisten antaa tehdä tämmöisiä testejä omin nokkineen? Ja periaatteessa psykologian puolella ollaan sitä mieltä, että ei saisi. Periaatteessa aina, jos ihminen tekee tällaisen testin, niin se pitää tehdä jossain ikään kuin osana jotain koulutusta tai opetusta tai jotain, jossa sitten joku ikään kuin ensinnäkin, jotta sä ymmärrät sen, mitä se oikeasti tarkoittaa. Ja sitten, jossa joku mahdollisesti reagoi ja kertoo, että se on ihan ok, vaikka sulle ei olekaan niin korkeat nämä pinnat vaikka tuossa tai tässä.
Että tavallaan se on aivan turha stressi semmoinen, että nyt mun pitäisi olla tässä parempi, mutta totta kai semmoista varmasti syntyy ja se on oikeastaan yksi syy myöskin, minkä takia esimerkiksi ajatellaan, että periaatteessa tämmöisiä tuloksia ei tarvitsisi kenenkään koskaan näyttää toisille ihmisille. Se on vaan sulle. Ei ole mikään velvollisuus jakaa sitä ja ruveta vertailemaan muiden kanssa. Luonnollisesti ihmiset helposti tekee, mutta se pitäisi olla sellainen, jota kaikkien opettajan ohjaajien pitäisi tehdä selväksi, että sitä ei tarvitse jakaa. Ja sun ei tarvitse näyttää sitä kellekään.
Mutta sitten noin ylipäänsä, jos ajattelee semmoista omaa kehittymistä, niin helpostihan se on niin, että jos semmoisen tavallaan huom… Tai kyllähän se monilla ihmisillä aiheuttaa sen reflektion, että ahaa, no minkähän takia mä sain tässä kohtaa alhaiset. Tai tämä ei ole yhtä korkea tässä nämä pinnat kuin tuossa toisessa ulottuvuudessa. Mutta mä ehkä itse ajattelisin ennemminkin niin, että se kannattaa ajatella niin päin, että okei sä voit pohtia sitä, että onko sun ajattelussa jotain sellaista, mitä sä ehkä haluat yrittää muuttaa.
Mutta toisaalta sä voit myöskin ajatella niin, että jos sä esimerkiksi mietit tulevaisuutta tai teet jotain ennakointityötä tai muuta, että ota mukaan joku, jonka sä tiedät, että on vahva siinä. Että tavallaan etsi niitä näkemyksiä sitten muilta ja oo valmis kuuntelemaan niitä. Että tavallaan se, että tavallaan ehkä enemmänkin semmoinen ymmärrys siitä, että me ei kukaan olla täydellisiä ja kannattaa kuunnella sitä, mitä muut ihmiset on mieltä. Ja voi olla, että niiltä tulee taas jotain semmoisia näkemyksiä, missä itse ei ole samalla tavalla esimerkiksi vahva.
Wilma: Rohkaisee, että ei ehkä ole yksin niiden asioiden kanssa.
Sanna: Niin, plus että meillä kaikilla on niitä heikkouksia. Se voi olla sillä toisella sitten taas on joku ulottuvuus heikompi, jossa sä taas olis vahvempi. Me täydennetään toisiamme. Ja se on ehkä semmoinen tärkeä asia, mitä mä toivoisin ylipäänsä, että vaikka täälläkin voidaan tutkia yksilön toimintaa, niin kuitenkin yksilöt aina toimii ryhmässä ja olisi hyvä ikään kuin nähdä se, että yhdessä me voidaan täydentää toisiamme siinä, mitä me tehdään.
Wilma: Jep.
Wilma: Korjaa, jos mä oon ymmärtänyt aivan väärin, mutta eikö niin, että testi on ehkä ohjattu enemmän semmoisille tehtäväksi, jotka ei välttämättä ehkä ole niin paljon tulevaisuudentutkimuksessa ehkä itsessään inessä.
Sanna: Joo, kyllä.
Wilma: Joo. Mutta entä sitten jos tulevaisuuden, tai musta tuntuu, että jos joku tulevaisuudentutkimuksesta sisältäkäsin tekee näitä testejä, niin onko ne mahdollisesti, voiko ne olla itsestään selviä juttuja vai onko ihmiset yllättynyt, kun ne on tehnyt sitä testiä?
Sanna: Kyllä minulla on jotain kollegoina ollut katsonut, että aah katos, että tämä näyttikin tältä tai muuta. Mutta totta kai sanotaan, että useimmiten, tai ainakin ne mitä nyt on näitä tulevaisuuden tutkijaryhmiä joskus testannut, niin kyllähän ne yleisesti ottaen aika korkeita ne arvot on ja aika tasaisesti vahvoja monilla ulottuvuuksilla. Mutta varsinkin tutkijoissa, mikä tuntuu olevan ehkä sellainen tutkija-ominaisuus ylipäänsä, niin toimijuus on helposti vähän heikompi kuin muuten. Se on välissä sellainen, tai se miettii, että mistä se tulee, en osaa sanoa.
Wilma: Mutta osaatko tehdä veikkauksia?
Sanna: No voihan se olla, että osa tutkijoista tavallaan kokee, että se työ, mitä tehdään, ettei aina näe, että miten se sitten loppujen lopuksi ikään kuin käytännössä vaikuttaa mihinkään. Että se jää ehkä irralliseksi todellisuudesta tai käytännöstä. Että se saattaa olla ehkä yksi.
Monet tutkijat saattaa myöskin olla ehkä jonkun verran introvertteja, jolloin tavallaan ei ole ehkä samanlaista sellaista voimakasta uskoa siihen, että kun minä sanon jotain, niin nuo muut uskoo, vaikka loppujen lopuksi he saattavat olla ihan yhtä vaikutusvaltaisia tai vaikuttavia kuin muutkin, mutta ei ole ehkä sellaista sisäistä uskoa siihen.
Wilma: Kyllä minä uskon, että se testi siinä kohtaa toimii aika hyvänä reflektiona ja ehkä herättelynä myös siihen omaan yhteisöön ja uskoon siihen omaan toimijuuteen samalla. Tai ainakin näin voisi kuvitella.
Sanna: Niin, aivan.
Wilma: Vähän ollaan sivuttu jo kumminkin aihetta, mutta jos sulta kysytään, niin kuinka tulevaisuuden, tai tulevaisuustietoisuus, on relevantti tulevaisuuden tutkimuksessa?
Sanna: No, ehkä ennen kaikkea just siinä, että se tavallaan auttaa ymmärtämään toimijoiden ja se mikä on tietysti, tai toimijoiden tavallaan tapaa toimia tai sitten millä tavalla he motivoituvat erilaisiin asioihin. Ja se, mikä tietysti on hyvä muistaa, että vaikka meillä on se testi, joka koskee yksilötasoa, ei ole toistaiseksi vielä saatu aikaiseksi, toivottavasti joku jossain vaiheessa vielä saa tehtyä testin, joka koskisi esimerkiksi organisaatiotasoa tai isompia systeemejä.
Wilma: Vinkkivinkki.
Sanna: Niin, olisko joku innokas jossain? Niin periaatteessa ne viisi ulottuvuutta me ollaan tavallaan kuvattu ja ajateltu, että ne ihan yhtä lailla kuvaa myöskin muunlaisia toimijoita, isompia organisaatiota tai ikään kuin ihmisryhmien toimintaa. Ja että ihmisryhmistä pystyy yhtä lailla tunnistamaan nämä viisulottuvuutta. Ja tavallaan sen ymmärtäminen siinä, kun joko tutkii tulevaisuudentutkimusta, tai tekee tulevaisuudentutkimusta, tai esimerkiksi tutkii ennakointiprosesseja, tai ennakointitoimijoita, tai ennakoinnin tuloksia myöskin siinä, että näkyykö siellä, voidaan myöskin esimerkiksi katsoa vaikka, että sulla on vaikka jonkun organisaation joku tulevaisuuden strategia, niin periaatteessa strategiaa voi katsoa näistä viidestä näkökulmasta, että missä määrin se strategia vaikka nyt katsoo riittävästi eteenpäin, tai esitetäänkö siinä strategiassa, millä tavalla se esimerkiksi sen tahon kyky vaikuttaa muihin. Keskittyykö se vaan omaan toimintaan? Miettiivätkö ne sitä, voivatko ne vaikuttaa muihin? Kuinka monipuolisesti erilaisia vaihtoehtoja ne näkevät? Näkevätkö he itsensä osana? Minkälaisia systeemiä? Mitä ne ovat ne systeemit, mitä ne harkitsee? Ja toisaalta, kuinka vastuullisesti ne ajattelevat sitä oman toiminnan vaikutuksia? Kyllähän sitä voi käyttää myös lopputulosten analysoimiseen.
Wilma: Aika monipuolista. Nyt kun alkaa miettiä, niin onko tätä, tämä nyt menee vähän tämmöiseen tekniseen puoleen ehkä, mutta kuinka sitten tätä tulevaisuustietoisuutta ja sitä testiä on pystytty tuomaan enemmän organisaatioiden käyttöön?
Sanna: No sitähän on jonkun verran tehty, mutta sanotaan, että just, että se olisi vielä hyödyllistä, jos olisi olemassa semmoinen, jolla pystyisi sitä koko organisaation toimintaa, että enemmän nyt se on ollut sellaista, että eri ennakointiprosesseissa tutkijat on esimerkiksi sitten vaikka testannut organisaation jäseniä, että henkilökunnalle vaikka tehdään se testi ja sitten katsotaan, että mikä se ikään kuin se kokonaisarvo sitten henkilökunnassa on.
Ja sillä tavalla sitä on käytetty. Ja käsittääkseni siitä on ollut kyllä ihan hyötyä myöskin siitä, että no sanotaan vaikka just esimerkiksi, nyt voisi heittää tämmöisen nyt vaan keksityn esimerkin siitä, että jos vaikka organisaatiossa, sanotaan vaikka toimijuusnäkökulma olisi heikko, niin kuin puhuttiin, että tutkijoilla näin saattaisiko se olla, mutta se voi olla myöskin jossain, niin esimerkiksi organisaatiossa se toimijuus saattaa olla heikkoa sen tulevaisuuden suhteen, niin sehän voi esimerkiksi tarkoittaa sitä, että organisaation semmoiset osallistamisprosessit ei ole kovinkaan laajoja. Tai ihmiset ei ikään kuin koe olevansa osa sitä, että mihin suuntaan sitä organisaatiota ollaan viemässä eteenpäin. Että se on vaikka vaan jonkun tietyn ydinryhmän hommaa, jotka ne siellä visioivat joku johtokunta keskenään, ja sitten ne vaan kertoo kaikille työntekijöille, että tämä on nyt se, mitä tehdään.
Wilma: Ja siihen ei mukista. Paljon hyötyjä on – onko tullut vastaan mitään kritiikkiä mahdollisesti?
Sanna: On joo, mutta aika vähän kyllä, nyt en osaa sanoa tuolla käytännön tasolta, että olisi kauheasti, että se on ollut ehkä enemmän teoreettista.
No psykologian puolellahan psykologit on useankin otteeseen saatu sitä kritiikkiä, että he eivät aina tykkää sellaisesta, että tässä on laitettu niin monta ulottuvuutta samaan kasaan, että heitä silloin aina kiinnostaa, että olisiko, jos tästä ottaisi vain jonkun yhden tai kaksi ulottuvuutta, niin selittäisikö se oikeastaan tämän saman asian, että tarvitaanko siihen oikeasti nämä kaikki viisi. Ja me ollaan sitä jonkun verran yritetty testata, kun meillä on ollut jotain tutkimuksia, kun on tehty tämmöisiä isompia.
Me ollaan tutkittu vaikka sitä, miten tulevaisuustietoisuus vaikuttaa ihmisten ympäristömyönteiseen toimintaan ja muuta. Ja me ollaan siellä yritetty katsoa, että selittääkö vaikka esimerkiksi se avoimuus tai systeeminen ajattelu tai joku muu yksistään sen. Mutta toistaiseksi se ei ole niin, vaan siihen tarvitaan ne kaikki viisi, jotta se tavallaan se efekti syntyy yhtä voimakkaana.
Mutta tämä on sellaista, että voi olla, että joku jatkotutkimus vielä jossain kohtaa tunnistaa, että oikeastaan vaikka niistä ulottuvuuksista vaan kolme riittäisikin kuvaamaan vaikka tämmöisiä vaikutuksia, mutta sitä on vaikea vielä toistaiseksi tietää.
Mutta se on ehkä semmoinen, ja toisaalta se on ehkä myöskin semmoinen tavallaan psykologian alan tutkimuksen tyyli, josta meidän ei välttämättä tarvitse tulevaisuudentutkimuksessa olla niin huolissamme, koska meitä kiinnostaa ikään kuin tämmöinen holistisempi ja integroivampi lähestymistapa. Ja jos se tavallaan ikään kuin toimii, niin kuin se on nyt toiminut tilastollisesti näin, niin ei meidän tarvitse välttämättä siitä pitää niin huolta. Mutta sitten se taas, mitä tulevaisuudentutkimuksesta alkuun tuli jonkun verran kritiikkiä siitä, että tavallaan tämmöinen vastuullisuus tai huoli muista, että siinä on joku tämmöinen vähän tämmöinen poliittinen agenda tai että se on tämmöinen arvolatautuneempi kuin nämä muut ulottuvuudet.
Ja että se tavallaan johtaa tietynlaisiin esimerkiksi poliittisiin arvoihin tai muihin, että silloin voidaan ajatella, että tulevaisuustietoisempia ovat tietynlaisten poliittisten suuntausten edustajat tai muuta. Mutta se ei tavallaan, mä ymmärrän sen tavallaan, mistä se tulee, mutta toistaiseksi ainakaan me ei olla saatu sitä kiinni missään tilastollisissa analyyseissä, että esimerkiksi sanotaan vaikka, että poliittisesti enemmän oikealla olevat ihmiset tai poliittisesti enemmän vasemmalla olevat ihmiset olisi jotenkin enemmän tulevaisuustietoisempia. Plus sitten, että teoreettisesti ajatellen, niin se kuitenkin on sitten taas, tai siinä on oikeastaan kaksi semmoista selkeitä vasta-argumenttia.
Ja yksi on se, että loppujen lopuksi jos ajattelee, niin kyllähän voidaan ajatella, että ne kaikki ulottuvuudet on jollain tavalla arvoperusteisia. Voidaan ajatella, että sekin on arvokysymys, tarviiko ihmisen uskoa siihen, että se voi vaikuttaa. Jotkut uskonnot on sitä mieltä, että ei ihmisen tarvitse voida vaikuttaa tulevaisuuteen, että tavallaan fatalismi on olemassa ja niin edelleen. Tavallaan siellä on monia semmoisia arvolatautuneita asioita muitakin, mutta ne on monille meistä niin itsestäänselviä, että me ei edes tajuta, että ne on arvosidonnaisia asioita.
Ja sitten toisaalta sitten se, että meidän mielestä se tavallaan se vastuu muista tulee oikeastaan hyvin loogisesti sen systeemisen ajattelun kautta. Jos me ymmärretään olevamme osa näitä kaikkia systeemejä, mitä me ollaan, niin silloinhan tavallaan me tiedetään se, että jos me halutaan itsellemme parempaa, niin se on tavallaan tehokkain keino tai paras keino saada itselle parempi tulevaisuus, on yrittää saada kaikille muillekin parempi tulevaisuus. Se on tavallaan semmoinen systeemisen ajattelun seuraus tai oikeastaan automaattinen seuraus.
Wilma: Sillä pääsee eteenpäin, näillä eväillä. Ja ihan loppuun, mulla on sulle pieni loppukysymys. Eli jos ajattelet tulevaisuutta, niin mikä luo sulle toivoa, kun sä ajattelet tulevaisuutta?
Sanna: Joo, toi on vaikea kysymys. Sanotaan, että ehkä tässä viime vuosina on entisestään vaikeutunut. Ehkä semmoinen, mitä ihan just tässä nyt viime aikoina on entistä enemmän ajatellut, niin tavallaan, että mitä pidempi se aikaperspektiivi on, niin sitä enemmän sitä toivoa tavallaan tulee.
Että just se, että vaikka just nyt näyttää siltä, että voi jestas, mitähän tästä maailmasta tulee, mutta tavallaan, että jos ajattelee riittävän kauas eteenpäin, niin mä oon aika varma, että se menee paremmaksi. Se, että mä en tiedä, missä kohtaa, mutta pitää ikään kuin sit aatella vaan riittävän pitkällä perspektiivillä.
Wilma: Ihanaa kokonaisvaltaista ajattelua. Kiitos, Sanna. Ihanaa, että tulit käymään.
Sanna: Kiitos kutsusta. Oli hauska käydä täällä.
Wilma: Voit tutustua lisää tulevaisuustietoisuuteen osoitteesta www.futuresconsciousness.utu.fi. Kiitos, kun tulit mukaan futufikailemaan.
Jakso 2: Ura tulevaisuudentutkimuksessa – vieraina Katariina Heikkilä ja Ville Lauttamäki
Jaksossa keskustellaan urapoluista tulevaisuudentutkimuksen parissa. Millaisella koulutuksella alalle voi hakeutua, miksi alaa kannattaa opiskella ja millainen on tulevaisuudentutkijan perinteinen työpäivä? Vieraina tulevaisuudentutkimuksen projektityöläinen Katariina Heikkilä ja tutkijatohtori Ville Lauttamäki. Miten vuodet tulevaisuudentutkimuksen parissa ovat muovanneet heidän ajatteluaan ja miten he hyödyntävät työssään omia, keskenään erilaisia koulutustaustojaan? Entä miten tulevaisuudentutkimus eroaa muista tieteenaloista? Jakson juontaa Tilda Karus. Jakson ovat tuottaneet Tilda Karus ja Wilma Kotivainio.
Kuuntele Spotifyssa
Kuuntele Apple Podcastissa
Tekstivastine
Tilda: Tervetuloa Futufika-podcastin pariin. Kiva, kun olet löytänyt tänne. Tässä podcastissa keskustellaan tulevaisuuden tutkimuksesta kansantajuisesti yhdessä asiantuntemien vieraiden kanssa. Tässä jaksossa aiheena on urapolut tulevaisuuden tutkimuksen parissa. Vieraina ovat Katarina Heikkilä ja Ville Lauttamäki. Minä olen Tilta Karus ja juonnan tämän jakson.
Katariina on työskennellyt tulevaisuuden tutkimuksen hankkeessa 2000-luvun puolivälistä sekä opettanut alaa reilut kymmenen vuotta. Hän kuvaa itseään projektityöläiseksi. Ville on tutkijatohtori, jolla on yli 20 vuoden kokemus tulevaisuuden tutkimuksesta. Hän kuvaa itseään tulevaisuusjuttujen sekatyöläiseksi.
Tervetuloa studioon. Kiva, että olette tulleet tänään tänne juttelemaan teidän urapoluista ja yleisesti tulevaisuuden tutkimuksesta. Te voisitte vaikka aloittaa kertomalla vähän teidän omaa koulutus- ja urapolkua, miten te olette päätyneet tulevaisuuden tutkimuksen pariin.
Katariina: Kyllä mun täytyy sanoa, että ehkä mä oon, voisiko ilmaista, että mä oon tullut vähän sattuman kautta. Eli mulla oli hyviä opiskeluaikaisia ystäviä täällä tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa töissä 2000-luvun alussa ja sitten yhteen hankkeeseen tarvittiin vähän apua ja mä sitten tulin sitä kautta mukaan, että kollega Anna Kirveennummi kysyi, että olisinko mä kiinnostunut. Kyse oli tämmöisestä hankkeessa, missä pohdittiin, että mitä maaseudulla, että olisiko siellä tämmöisiä hoivapalveluliiketoimintamahdollisuuksia maatiloilla. Se tietysti kiinnosti mua, koska mä tutkin maaseutua silloin tai maaseutuun liittyviä asioita muutenkin. Sitä kautta ja yksi hanke poikin sitten seuraavaan ja niin poispäin. Ja olen tehnyt semmoista pätkätyöläisen uraa nyt sanotaanko vuodesta 2006 lähtien täällä.
Ville: Joo, kyllä sillä lailla vähän samankaltainen. Että mun tausta on siis, että mä oon maisteritutkinnon tehnyt Turun kauppakorkeakoulussa taloustiedepääaineena. Mutta täällä opiskellessani, mistä nyt on jo valmistumisessa 20 vuotta, niin en ollut ollenkaan tietoinen, että Tulevaisuuden tutkimuskeskus on edes olemassa, vaikka silloin jo 1992 Tulevaisuuden tutkimuskeskus on perustettu ja ollut osana kauppakorkeakoulua ja sitten näitä maisteriopintoja, niin en ollut ollenkaan tietoa, että tämmöinen on olemassa. Mutta sitten kävi niin, että Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa olisiko ollut tutkimusavustajan paikka auki erässä hankkeessa. Ja se sitten saattoi olla, että kevättä 2005 oli tämä sitten, niin hain siihen, tulin valituksi. Ja se, mikä oikeastaan verrattuna aiempiin tämmöisiin työpaikkoihin, missä oli ollut, niin se, että miten mukava ja fiksu porukka oli,niin se oli se, mikä tavallaan jotenkin erotti ehkä sen, mihin oli aiemmin tottunut.
Ja siitä saakka sitten eri tavoin olen ollut tulevaisuuden tutkimuksen ja tulevaisuuden tutkimuksen keskuksen piirissä sitten. Välillä apurahoilla ja välillä vähän muilla laitoksilla sitten, mistä palkkaa on varsinaisesti tullut. Mutta semmoinen noin parinkymmenen vuoden, no kai sitä nyt voi sanoa uraksi, vaikka sillä lailla en ole osannut suunnitella koskaan uraa. Vaan, että se enemmän se on ollut sellaista, että on ollut kiinnostavan olosta hommaa tarjolla ja sitten, no välttämättä aina ei ole niin analyyttisesti edes pohtinut, että onko tämä edes kiinnostavaa olosta, vai että voin olla, että joku hyvä tyyppi on kysynyt, että lähdekö se tommoiseen ja sitten on tullut vain sanoneeksi, että joo.
Sitten näin on asiasta toiseen tavallaan asiat edennyt ja vähän samalla tavalla kuin sitten tässä vuosien varrella mä olen väitöskirjankin tehnyt, niin sekin tuli vähän sellainen yhden hankkeen kautta, missä jäi ratkaisematta muutamia kiinnostavia kysymyksiä. Sitten mä ajattelin, että ehkä mä olisin kiinnostunut näistä asioista tietämään enemmän. Ja sitten kun ei kukaan ollut kirjoittanut sitten niistä ajasta, niin mä ajattelin, että pitää itse sitten varmaan tämäkin homma tehdä. Ja sitten tuli väitöskirjakin sitten tehty. Mutta tällaista, että vähän niin kuin sanotaanko, että mä oon altistanut itseäni sattumalle, mikä on sitten johtanut erilaisiin asioihin. Ja sitten aina nyt ainakin toistaiseksi pysynyt tässä Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen piirissä.
Tilda: No, ootteko te viihtyneet täällä hyvin tai onko sitä tuntunut heti sellaiselta omalta jutulta?
Katariina: No kyllä mä tunnistan tuon, mistä Ville puhui tuossa, että on mukava porukka. Jotenkin tuntuu, että täällä on ollut aika sellainen välitön ilmapiiri. Ja sitten kun me tullaan kaikki vähän eri suunnilta, vähän edustetaan monia eri aloja, niin on ollut kiinnostavia keskusteluja, kahvipöytäkeskusteluja. Ja on päässyt ehkä tekemään erilaisia asioita. Kokeilemaankin ja oppimaan uutta ja ei täällä kukaan ole huohottanut niskaan, että sun pitää nyt jotenkin tehdä jotenkin tietyllä tavalla tai näin. Deadlinet toki on ollut, mutta kyllä me ollaan yhdessä välillä tuskan hikeä kokien saatu hommat maaliin.
Kyllähän semmoisissa hankkeissa, missä itsekin on ollut mukana, niin voi olla monenlaisia vaiheita. Että ei kaikki aina mene ihan putkeen, mutta ei mun mielestä ole ollut siinäkään ongelma sitten tehdä kavereiden kanssa hommia. Ehkä vastaisin kysymykseen siihen, että joo, olen viihtynyt.
Ville: Joo, ja samalla tavalla täytyy vastata, että ei kai kukaan parikymmentä vuotta ole sellaisessa, missä ei nyt ollenkaan viihdy. Se, mikä tuossa nyt vähän jo tulikin, niin tämmöinen tietynlainen lupa ajatella monella eri tavalla, niin se on ehkä meillä aika hyvä täällä meidän keskuksessa ja tulevaisuudentutkimuksessa ehkä yleisemminkin. Se ei ole akateemisessa ympäristössä niin sanottu aina, että saa haastaa ja tavallaan lähestyy ongelmia hyvin luovasti erilaisista näkökulmista. Ja se ehkä nyt tulee tietty siitä, että meidän ainakin tämä vähän vanhempi kartti, ketä meidän keskuksessa on töissä, niin tulee erilaisista akateemisista taustoista. Se meille tavalla on ihan normaali vähän sulauttaa niitä näkökulmia yhteen ja miettiä, että miten jotain asiaa ratkotaan.
Ja sitten se, miksi tämmöinen tapa ajatella mun mielestä toimiin, niin se tulee, ja miksi se on tärkeää, niin semmoisista kysymyksistä, mitä sitten monet meidän hankkeet on, niin sitten akateemisempiä tai käytännöllisempiä, niin käsittelee. Eli ne on aika usein erilaisia kestävyysteemoihin liittyviä. Ja ne kestävyyskysymykset, ne on tosi usein sellaisia, että se ei ole yksi tai kaksi asiaa, mitä pitää ratkoa, vaan pitää ratkoa kymmenen asiaa kerralla, ja ne kaikki vaikuttavat toisiinsa. Ja siinä on sitten jonkun yhden tieteenalan näkökulmasta, niin voisi olla tosi hyvän ratkaisun johonkin yhteen tai harvaan kysymykseen, kun on erotettu toisistaan.
Mutta sitten kun ne kaikki pistetään yhteen ja tuodaan tämmöisen, että mikä pitäisi sitten tämmöisessä käytännön maailmassa muuttua toimenpiteeksi, niin siinä sitten tarvitaankin jo semmoista vähän ehkä monipuolisempaa tapaa hahmottaa sitä kokonaisuutta ja sitten miten lähestytään erilaisiin osa-ongelmiin siinä. Se on ainakin, mistä olen tykännyt hirveästi täällä työskennellessä ja tulevaisuuden tutkimuksen piirissä, että siinä pääsee käyttämään aivoja.
Ei nyt aina. Täytyy myöntää, että ennen kuin aloin tehdä väikkäriä, niin minusta tuntui siltä, että kun olin lyhkäisissä hankkeissa, niin niissä aivot alkoivat käytön puutteessa rapautumaan. Mutta väitöskirja oli hyvä harjoitus sitten siinä, että sai taas vähän miettiä.
Tilda: Te olette keskenenne erilaisista taustoista. Millaisilla kaikilla taustoilla teidän kollegat on tullut tänne?
Katariina: No kyllä löytyy aika monenlaista. Mä oon tosiaan humanisti, eli humanisti taustalta kulttuurien tutkimuksen puolelta. Mutta kyllä meillä on maantieteilijöitä useampia, sosiologeja löytyy.
Ville: On joitain insinöörejä.
Katariina: Totta, uskontotieteilijä.
Ville: Kyllä ne ehkä enemmän on tuolta yhteiskuntatieteellis-humanistiselta puolelta.
Katariina: Puolelta, enimmäkseen. Joo, energiapuolella varmaan sitten voisi näitä, että Tampereen toimistolla voisi olla.
Ville: Joo, siellä on ne, insinöörit tulee ainakin sieltä.
Katariina: No niin, sieltä. Totta, joo.
Ville: Mutta siis mitään, tavallaan eihän ole mitään alaa, mistä olisi este tulla tällä meidän alalla. Kyllä se usein se tapa, miten näitä asioita käsitellään, siinä auttaa semmoinen tietynlainen ehkä just yhteiskuntatieteellinen tapa pohtia ja semmoinen systeeminen tapa hahmottaa asioita.
Että sitä nyt ainakaan, kun mä sanoisin, mulla on taloustieteistä mun maisteriopinnot, niin kyllä sieltäkin ehkä vähän tuli sitä. Sieltä ehkä tulee se semmoinen, taloustiedehän käsittelee sitä, että miten yhteiskunnassa pystytään erilaisia asioita tehokkaasti ratkaisemaan. Mutta sekin vie vain tavallaan tiettyyn pisteeseen asti, että sitten pitää tuoda näitä tämmöisiä, mä en tykkää siitä jaottelusta oikein, että on pehmeät ja kovat tiedot, mutta tuolta tämmöisiä pehmeämpiä asioita sitten siihen, että miten ihmiset käyttäytyy erilaisissa tilanteissa ja tällaista näin siihen mukaan.
Sehän täytyy myöntää, että siitä taustasta mikä itsellä oli noiden maisteriopintojen pohjalta, niin ehkä ensiksi tulevaisuudentutkimuksen, varsinkin akateemisen tulevaisuudentutkimuksen lähestymistapa oli vähän semmoinen tietyl taval vieras. Ei ollut niin ehkä semmoinen täsmällinen kuin mihin oli tottunut, mutta että sitten siinä aika pian oppisi ymmärtämään, että varsinkin kestävyyskysymysten käsittelyssä, niin miksi pitää sietää vähän semmoista epätäydellisyyttä, että me toimitaan ympäristössä, mikä on monimutkainen ja monelta tavalla epätäydellinen, niin sitten pitää niiden välineidenkin ajattelutapojen vastata sitä.
Katariina: Ja jos teet liian, teet ehkä siistin tutkimuksen, joka on koherentti ja tosi selkeä, niin se ei kuitenkaan välttämättä käytännössä vie asiaa eteenpäin, jos ne ongelmat on monimutkaisia.
Ville: Niin, että jos ei vastaa todellisuutta tavallaan se ympäristö, mihin se tutkimus on sijoittunut. Ja just kun tämä on kanssa toinen, mikä voi olla, että se on vähän nyt viime aikoina itse asiassa vähentynyt se semmoinen tulevaisuuden tekemisen ja paremman yhteiskunnan tekemisen eetos, mikä ainakin silloin kun mä tulin tulevaisuudentutkimuksen piiriin uutena, niin vaikutti olla tosi vahvana. Semmoinen vähän paremman maailman tekeminen, niin se on myös semmoinen, mikä tavallaan ainakin minulle leimasi tätä tieteen tai tiedon alaa silloin ja erotti taas siitä, mitä minä aiemmin tiesin. Se oli tämmöinen selkein, ei nyt selkein normatiivinen, mutta jonkinlainen normatiivinen päämäärä, jonkinlainen tavoite, mitä kohti mennään.
Että tavallaan, että ei vaan, että tutkitaan ja sitten on jotain tutkittu, vaan että tutkitaan ja sitten aletaan toimimaan. Tai kannustetaan ainakin toimimaan, koitetaan löytää tapoja edistää jotain toimintaa kohti sellaista päämäärää, mitä haluttaisiin. Että se on myös semmoinen, mikä oli jotenkin hienoa.
Katariina: Kyllä.
Tilda: No sitä ehkä vähän sivuttiinkin jo, mutta onko se joku tietty vaikka konkreettinen asia, minkä te koette, että on auttanut teitä tällä alalla, mikä olisi nimenomaan peräisin sieltä alkuperäisestä koulutuksesta?
Ville: No se tulee ehkä ainakin itselle, mikä ikään kuin tulee mieleen, niin on semmoinen, että miten nämä eri näkökulmat, mitä meidänkin väestämme nyt on, niin miten ne täydentää toisiaan. Että kyllä mulla ainakin, että sieltä ja mulla on myös opintojen lisäksi ollut aina jonkinlainen kiinnostus siihen, miten talous toimii ja mikä siellä pistää asioita liikkeelle, niin ehkä semmoinen, että mä koen, että mä jollain tavalla ymmärrän sen, miten vaikka markkinamekanismi toimii ja miten tehokas väline se voi olla sitten erilaisten asioiden saavuttamisessa.
Ja sitten taas tuntuu, että ehkä jos mulla ei taloudellisen mekaniikan ymmärrystä olisi samalla tavalla, niin mä ehkä saattaisi olla vähän epäileväisempi, vaikka markkinaprosessin kykyyn tuottaa vaikka kestävyysnäkökulmasta mitään hyvää. Koska nykyään hän usein näkee, että jos ei markkinataloutta, niin ainakin markkinaprosessin ominaisuuksiin niitä käytetään syntipukkeina, että kestävyysasiat on niin kuin on. Mutta se voi kääntää myös toisinpäin, että kunhan on markkinoilla tapahtuvat vaihdannan säännöt, kestävyyttä tukevasti määritelty, niin se markkinaprosessi on erittäin tehokas tapa saavuttaa niitä tavoitteita, mitä haluan. Ehkä tämmöinen tavalla, että on tästä mekanismista, minkä osasia me kaikki ollaan, halutaan tai ei, niin kuitenkin koen, että siitä on ainakin ollut hyötyä vähän. Suhtaudun ehkä lähtökohtaisesti hyvin avoimesti tämän nykyisenkin järjestelmän puitteissa tapahtuvaan muutokseen ja sen mahdollisuuksiin. Se ehkä tulee ainakin sieltä talouden logiikan, jonkinlaisen ymmärryksen myötä.
Katariina: Kuulostaa ihan mielenkiintoiselta ja arvokkaalta lisältä, jos ajatellaan, että on joku tutkijatiimi tulevaisuudentutkimuksessa, joka ratkoo niitä kysymyksiä. Kyllä tuota varmasti tarvitaan. Ehkä ajattelen itse, että kun olen humanisti ja koulutukseltani etnologi, niin minulle tyypillistä ja ehkä muillekin, jotka tulevat tältä puolelta, niin on sitten ollut se sellainen havainnointi, että se tulee vähän itsestään, että on aika paljon tullut tehtyä omassa muussa tutkimuksessa sitä, että katselee, että miten tämä arki toimii, tai miten ihmiset toimii, tai mitä täällä tapahtuu, tai mikä ehkä voisi olla joku heikko signaali.
Puhutaan etnologin katseesta tai tämmöisestä, niin se on ehkä jotain, mikä ilman että sitä tietoisesti on edes ajatellut, niin on tukenut tätä tulevaisuudentutkimuksessa tapahtuvaa työtä, että on ollut aika helppo hypätä sitten mukaan tekemään vaikka jotain pieniä raportteja tai toteuttaa tulevaisuustyöpajoja tai tämmöisiä. Se ihmisten kanssa toimiminen ja yhdessä pähkäily ja se havainnointi ja pohdiskelu ja ideointi, niin se on ehkä ollut sitten itselle se. Ja ehkä niiden asioiden sitten vielä niin kuin yhdistely, että pohtiminen, että no mitä tästä voisi aueta, minkälaisia tulevaisuuskuvia, niin siinä ehkä siitä omasta taustasta on hyötyä.
Ja ehkä vähän myös, en tiedä uskaltaisinko sanoa, että myös se aikaperspektiivi, että otetaan myös se mennyt nykyhetki tulevaisuus. Me tarvitaan itse asiassa tulevaisuuden tutkimuksessa kyllä sitä koko spektriä, kun me mietitään sitä tulevaisuutta.
Ville: Joo, ja minulla on vähän semmoinen nyrkkisääntö, mitä nyt koitan ainakin omissa tutkimushankkeissa noudattaa, että jos on joku aikamäärä on vaikka 10 vuotta eteenpäin mihin mitä sitten tarkastelee, niin koettaa ottaa sitten menneisyyteen tuplasti sitten sen historian siihen mukaan, että sitten 20 vuotta historiaakin pitäisi tuntea. Ei sen takia, että ajattelisi, että historia jotenkin määrää sitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu, mutta ehkä sitä, mitä historiasta voi oppia, niin on, että millaisia muutoksia sillä, mistä on nyt sitten kiinnostunut, niin on tapahtunut ennen.
Ja myöskin, että millaisella nopeudella muutokset voi sillä, on se sitten toimiala tai joku muu aihealue, mitä tarkastelee, niin miten nopeasti ne voi tapahtua. Ja siinäkään ei sen takia, että ne tapahtuisi välttämättä tulevaisuudessa, mutta että vähän ymmärtää sitä, että miten se on muuttunut. Sen takia historia ja tulevaisuudet pitäisi aina käsitellä vähän niin kuin kimpas.
Katariina: Kyllä, oon samaa mieltä.
Ville: Joskus muistan, oli tämmöinen, tämmöinen termi käytettiin kuin aikatieteet, eli mä en tiedä kuin vakava pyrkimys, mutta nyt vaan tuli mieleen, että joskus oli, että historian- ja tulevaisuudentutkimus pitäisi ollakin yhdessä tämmöisessä aikatieteiden aineessa tai laitoksessa sitten.
Katariina: Joo, mä muistan myös hämärästi.
Tilda: No tässä on tullutkin esille, että olette työskennellyt molemmat vähän eri tehtävissä ja eri projekteissa. Mitä te teette tällä hetkellä? Mikä on teidän tällä hetkellä perinteinen työpäivä?
Katariina: Mikä on perinteinen työpäivä tulevaisuuden tutkijalla?
Tilda: Mitä te olette tänään tehneet, ennen kuin te tulitte tänne?
Ville: Mä olen tänään vaihtelevalla menestyksellä koittanut edistää yhtä tutkimusartikkelia. Sehän on, mikä aina ainakin akateemisen tutkimusprojektin voisi sanoa, että huipentaa, niin on se, että tuotetaan jonkinlainen akateeminen papru tai akateemisen journaaliin. Mutta kyllä ne muuten päivät, niin se nyt vähän riippuu, että mitä pitää saada milläkin aikataululla valmiiksi. Se on just yksi osan kirjoittaminen. Valitettavan pieni osa on lukeminen, että koettaa vähän ymmärtää, mitä omalla alalla tapahtuu. Sitten turhan iso osa omaa työtä on myöskin erilaisten hakemusten tekeminen. Minulla on samaa, mitä meillä monilla, että projekti kerrallaan nitkutellaan menemään, niin sitten pitää aina sitä seuraavaa projektia hakea. Sitten tällä viikolla, jos ajattelen, mitä olen tehnyt, niin erilaisten luentojen tai tämmöisten, mihin nyt kutsutaan puhumaan tai työpajojen vetämään, niin niiden valmistelua. Ja erilainen opetus sitten kuuluu meillä myöskin tavallisena osana työpäivää, että tämmöisiä nyt ainakin.
Katariina: Joo, mä voisin nyt jakaa sun kanssa noin, mitä sä oot luetellut, että ton tyyppistä hommaa kyllä siihen tavalliseen työpäivään voi vaihtelevasti sisältyä. Ja jos mä mietin omaa työviikkoa, niin on myös yhteydenpitoa työkavereihin, että just aikatauluttamista ja onnistuuko nyt joku ja nyt peruuntuu jotakin ja pääseksä tänne ja ihan kaikkea tämmöistä. Ja sitten tuossa opetuspuolella, niin mä oon esimerkiksi mukana koordinoimassa jotain opetusta, se tuo työtä, mutta sitten meillä on semmoinen MOOC-kurssi, jota muutama vuosi sitten tehtiin, missä voi suorittaa yhden opintopisteen verran, tutustua vähän siihen, että mistä tässä tulevaisuudentutkimuksessa on kyse. Niin sitten mä käyn niitä tehtäviä aina viikoittain vähän läpi, että mitä opiskelijat on vastaillut ja se on kauhean kivaa hommaa, mä tykkään siitä kovasti. Se on jotenkin palkitsevaa, kun kokee, että opiskelijat, no välillä tulee sellainen olo, että ne saa jotain oivalluksia, mitkä niille itselle on merkityksellisiä, että ne oivaltaan jotain, että mistä tässä tulevaisuusajattelussa voisi olla kyse tai miten tätä ehkä voisi käyttää tai näin. Se on ollut minusta kauhean kiva.
Ville: Joo, ja kyllä mitä en tuossa maininnut, niin iso osa on tietty myös opetuspuolta erilaisten opinnäytetöiden ohjaaminen. Meillä se nyt tarkoittaa käytännössä sitten graduja ja väitöskirjoja. Ja sitten tietty, jos nyt on sitten tekee muuallekin, niin kuin esimerkiksi minä teen tuonne meidän kauppakorkean yrityskoulutuspuolelle, sielläkin sitten erilaisiin tämmöisiin harjoitustöiden ohjauksiin. Se on myös huomannut saman, että miten opiskelijan tai oppijan ajattelu kehittyy.
Toinen niissä on myös sitten itselle, miksi ne on kivoja usein, että tulee siinä ohjatessa tutustuttua johonkin semmoiseen teemaan, mikä ei välttämättä itsellä ole niin tuttu. Ja sitten tutustutaan, että mitkä tulevaisuuskysymykset on siinä aiheessa pinnalla tai kiinnostavia, miten niitä voisi ratkoa. Se on aina, varsinkin se, että miten tulevaisuuteen pystyy vaikuttamaan, niin siihen vaikuttaa hirveästi se konteksti, että missä liikutaan. Että jos koetetaan vaikka just jotain maaseutuasioita ratkoa, niin se on yhdenlainen konteksti. Ja jos sitten taas, mä saan tällä hetkellä palkkaa, niin semmoista on keskitystä, missä tutkitaan meriliikenteen vähähiilisyystä ja siihen pääsemisestä. Niin aivan erilaiset ympäristöt. Niin sitten siellä vähän on erilainen myöskin se, että miten sitä muutosta voidaan saada aikaiseksi. Ja se on ihan kiinnostava aina sitten oppia. Siinä oppii sitten taas pikkasen lisää yhteiskunnasta ja yhteiskunnan eri osa-alueista.
Tilda: No mitä te sanoisitte sellaiselle, joka pohtii alan opintoja? Miten te olette vaikka itse hyötyneet tai ajattelette, että kuka vaan voisi hyötyä näistä opinnoista?
Ville: Joo, siis kyllä totta kai nyt ei vain viran puolesta, vaan ihan muutenkin varmaan olla molemmat sitä mieltä, että kyllä tässä kaikille on hyötyä. Että se oikeastaan, mun mielestä se ehkä tärkein ja pitkäkestoisin hyöty mitä nyt on, että millä tasolla hyvänsä tätä aihetta opiskelee, niin on se ehkä semmoinen tietynlainen, mä en – maailmankuvan muutos kuulosta jotenkin liian pompöösilt ja isolta, mutta semmoisella tavalla, että ehkä jotenkin valpastuu ajattelemaan asioita vähän niin kuin tulevaisuusnäkökulmasta. Ja siinä oleellista on se, että tulevaisuus voi olla erilainen kuin mitä menneisyys oli. Eli jotain ihan uusia juttuja voi tulla. Ja kun se on taas sitten, että varsinkin jos nyt ajattelee, että niin kuin nyt varmaan meistä moni, niin on vaikka näistä kestävyysasioista aika huolissaan, ja siinä helposti ehkä tulee vähän semmoinen, että ei tämä voi muuttuu ja näin. Mutta kyllä se ja monet muut asiat voi muuttuu.
Ja se lähtee siitä, että tavallaan on se usko ja luottamus ja kyky ajatella siitä, millainen se toisenlainen systeemi olisi. Ja sitten siitä, kun alkaa pudotella vähän yksityiskohtaisempia ja yksinkertaisempia asioita, että mitkä asiat, mitkä palikat pitäisi olla vähän eri asennosta, tai eri tavalla. Sitten taas, että kuka se voisi tehdä, kenellä on valta ja kenellä on mahdollisuudet muuttaa niitä. Ja sitten se viimeksi tulee sitten siihen, että mitä minä voin tehdä sitten, jotta edesauttaisin sitä muutosta. Ja kyllä siitä sitten voisin ajatella, että on se asia, mikä hyvänsä, mitä haluaa edistää, niin siitä sitten vähän niin ehkä tulee parempi fiilis. Ja myös ehkä löytää sellaista omaa toimijuutta ja kykyä olla aktiivinen sitten sen kautta. Se on se tärkein.
Toinen asia on sitten menetelmät, mutta näin ei varmaan pitäisi alan tohtorina sanoa, mutta menetelmät ei loppujen lopuksi ole niin kauhean tärkeitä. Tai siis jos vaikka sä osaisit kaikki menetelmät, mutta sitten toi puuttuu toi tavallaan ajattelutapa, niin sitten…
Katariina: Niin, sitten siitä tulee mekaanista.
Ville: Niin, että sitten se on niin kuin otetaan joku malli hyllyltä ja pistetään siihen jotkut arvot ja sitten sieltä saadaan joku tulos, mutta sitten se ei niin kuin puhallettu henkeä sitten tavallaan siihen malliin.
Katariina: Joo. Kyllä minun täytyy sanoa myös, että se mitä on ollut kauhean kiva seurata, kun minä aika monta vuotta opetin noilla avoimen yliopiston tulevaisuuden tutkimuksen kursseilla, missä tuli ihmisiä sitten laidasta laitaan tosi monilta eri aloilta, niin oli just se, miten ihmiset huomasivat, että kun keskusteltiin yhdessä jostain teemasta ja tulevaisuudesta, niin sitten kun ne alkoivat huomata, että okei, että se tulevaisuushan tehdään nyt. Että se tehdään tässä päivässä ja minkälaisia merkkejä me voitaisiin nähdä niistä vaihtoehtoisista tulevaisuuksista, niin se into tavallaan siihen uudenlaiseen tapaan havainnoida omaa ympäristöä. Se oli jotenkin aina välillä käsinkosketeltavaa ja kauhean kiva huomata. Että kyllä olen samaa mieltä, Ville, mitä sanoit, että se toimijuus, että meidän oma toimijuus voi lisääntyä siinä, kun ottaa vähän haltuun tätä tulevaisuusajattelun ulottuvuuksia, vaikket tekisikään tulevaisuuden tutkimusta, niin ajattelen, että tämä rikastuttaa ihan sitä omaa ajattelua kyllä ja avartaa ehkä sitä.
Ville: Mä jotenkin tahtoisin ajatella, että se jollain tavalla vähentää kyynisyyttä yhteiskunnassa, kun se on semmoinen lannistava toivottomuus, mitä mä nyt välillä havainnoin ympärillä, niin se nyt vaan lisää paha oloa eikä johda mihinkään positiiviseen. Jos nyt siitä pääsee edes hetkeksi pois, niin siihen tämä ajattelutavan muutos voi auttaa.
Tietty menetelmät sitten, pitää nyt sen verran sanoa, että kyllähän niitäkin sitten on hyvä osata, mutta se on sitten enemmän, että sitten kun on joku tietty tavallaan tulevaisuustiedon tarve, ja se on aivan erityisesti, mitä itsellä tullut vastaan, varsinkin, että jos toimii yritysten kanssa, niin niillä voi olla usein aika spesifejä tulevaisuustietotarpeita. Silloin ne menetelmät tulisivat taas tärkeämpään rooliin, että pitää tietää, että mitä voidaan käyttää, miten paljon resursseja jonkun menetelmän käyttäminen vaatii, mitä voi odottaa, että sieltä tulee tuloksiksi, millä tarkkuustasolla saadaan. On nekin tärkeitä, mutta ne on vähemmän tärkeitä kuin tämä ajattelutapa.
Ja minusta tuntuu, että kyllä varmaan, jos ajatellaan erilaisia akateemisia aloja, niin kyllä nyt kuvittelisi, että tämmöisiä maailmankuvallisia asioita nyt pohditaan muuallakin kuin meillä, mutta minusta tuntuu, että tämä niin kuin, millä tavalla niitä ratkaisuja pystytään sitten pohtimaan, niin meillä on siihen ehkä, tai ainakin tulevaisuudentutkimus antaa valmiuksia siihen. En mä nyt halua sanoa, että me ollaan siinä kauhean hyvin välttämättä, mutta että semmoinen niin kuin, että okei, tässä meillä on tämmöinen haaste, että mites tämä sitten tehdään.
Katariina: Ehkä se, miksi ehdotan tällaista, että se, mikä siinä tulevaisuuden tutkimuksessa sitten ehkä eroaa, niin on just se, että ne arvot ja arvoista käytävä keskustelu niin kuin tavallaan kuuluu osana siihen prosessiin, että ei esitetä niin kuin neutraalia. Siis ei tulevaisuudentutkija välttämättä ajaa jotain tiettyä näkökulmaa, mutta tavallaan otetaan esille se, että miten nämä arvot tähän vaikuttaa ja mitä näkemyksiä meillä on niistä. Ehkä siinä nostetaan sitä kissaa pöydälle vähän.
Ville: Joo, mennään ehkä tietyllä tavalla sillai aika syvälle tavalla. Kun eihän niistä aina, no varmaan itse kukin ei välttämättä ole aina kauhean tarkkaan edes tietoinen, että mitä arvoja tai vaikka jotain oletuksia käyttää tavallaan arjessaan. Oletuksia siitä, että millainen maailma on tai millainen se voi olla tai miten joku asia toimii. Usein meidän tämmöiset prosessit alkaa semmoisella, että koetaan vähän määritellä niitä.
Ja sitten myöskin sitä, että ne voi olla hitaasti muuttuvia, mutta ne ei ole välttämättä pysyviä. Tämä meidän tulevaisuudentutkimuksen toiminta paljolti pohjautuu tämmöiseen, voisi sanoa, kulttuurikerroksen asioihin. Eli semmoisiin asioihin, mitä me ihmiset ollaan yhteiskuntiimme ja yhteisöihin keksitty. Tai ei välttämättä edes keksitty, mutta jollain tavalla tuotettu, jollain tavalla synnytetty. Jos ne on meidän ihmisten keksimiin, niin me ne voidaan muuttaakin sitten.
Tilda: Miksi tulevaisuuden tutkimusta tarvitaan ja miten te näette alan tulevaisuuden?
Ville: No ehkä siihen vähän jo sivuttiinkin, mutta se, että kyllä se minulle ainakin se tarve tulee tämmöisestä niin kuin luovasta tulevaisuuden pohtimisesta ja sen esillä tuomisesta ja esillä pitämisestä. Ja se myöskin, että mun mielestä tulevaisuuntutkimuksen piirissä pystytään ja se on tietyllä tavalla vaatimuskin, että yhdistellään näkökulmia, mitkä tulee, jos nyt ajatellaan puhutaan akateemisesti, niin erilaisista akateemisilta tieteen aloilta. Ja tämä nyt ei ole hirveän tavallista, ainakin normaalisessa akateemisessa toiminnassa, totta kai yhteiskunnallisessa toiminnassa, politiikassa, niin näin se pitäisi olla itse asiassa. Mutta ei se välttämättä aina ole niin. Että tavallaan sen takia nyt mielestäni ainakin tarvitaan. Ja sitten kun ajattelee, että millaisia siinä on nämä meidän aikamme isot ongelmat, niin ne on luonteeltaan sellaisia, että ne vaatii tämmöistä monipuolista asioiden hallintaa ja käsittelyä ja sitä kykyä niitä ratkaista. Että erilaiset kestävyyskysymykset nyt lähinnä. Ja mitä nyt yleensä, mitkä saa tämän otsikon ’Wicked Problems’, niin sellaiset vaatii tällaista jonkinnäköistä yhteiskunnallista insinöörityötä, missä yhdistellään sitten erilaisia asioita. Ainakin nyt sen takia, että jos jollain muulla tieteenalalla tehtäisiin se tosi hyvin, niin kyllä minulle sopii ihan hyvin, että me tehdään jotain muuta sitten, mutta ei ole nyt toistaiseksi ainakaan niin, että olisin täysin vakuuttunut, että näin olisi.
Katariina: Aivan. Kyllä minä myös ajattelen, että sitä tulevaisuuden tutkimusta tarvitaan myös siksi, että on hyvä, että on joku tämmöinen tieteenala, joka esittää näkemyksiä ja ottaa kannanottoja ja tekee sitä tutkimusta, joka yhdistelee asioita ja ottaa vastaan ehkä myös sitten sitä kritiikkiä. Että on taho, joka laatii akateemisin tavoin kerätyn aineiston pohjalta vaikka niitä erilaisia skenaarioita ja haastaa sitten sitä nykyhetken ajattelua, niin kyllä sille on mun mielestä tarvetta. Ja me eletään ehkä vähän semmoista aikaa, että tuntuu, että kaikilla on kiire. Kukaan ei oikein ehdi pysähtyä ja ajatella kunnolla, että me tuotetaan kyllä paljon eri instansseissa erilaista tietoa, mutta ehditäänkö me aina oikein pysähtyä sen äärellä ja pohtia, niin veikkaanpa, että sitä tulevaisuuttakaan ei monessakaan organisaatiossa kuitenkaan ehditä kauheasti ajatella, että kyllä nyt tämän kokoisessa maassa on ihan hyvä, että meillä on yksi tulevaisuuden tutkimuskeskuskin, joka keskittyy tähän.
Ja ajattelen myös, että tulevaisuuden tutkimuskeskus työntekijöineen on hyvin sellainen matala hierarkia, edustaa monia eri tieteenaloja ja tekee mielellään yhteistyötä eri tahojen kanssa. Niin on ihan hyvä, että on semmoinen hubi, mihin sitten myös kerääntyy sitä tietoa. Ja sitä voidaan sitten tavallaan vinkata eteenpäin, niin mä ajattelen, että sekin on yksi tulevaisuudentutkimuksen hyvä puoli.
Mutta se, että mikä on tulevaisuudentutkimuksen tulevaisuus, niin se onkin jo vähän vaikeampi kysymys. Mitä mieltä sä, Ville, siitä oot?
Ville: Niin, no tuntuu, että tarve tämmöisellä ajattelulla ei vähene, päinvastoin semmoiselle jonkinlaiselle yhteiskunnalliselle mielikuvitukselle, ja että se olisi rikkaampaa, niin sille olisi tarve, kun ihan jo sen takia, että katsotaan, että millaisiin ongelmiin tämä meidän tämmöinen, sanotaanko, miksi tämä nyt kutsuttaisi, teollistaloudellinen systeemi, mikä noin 150 vuotta nyt on ollut käynnissä, niin millaisia ongelmia se on ajautunut ja ajautumassa, ja tiedetään nämä kaikki haasteet, mitä nyt ainakin tämmöisiä kehittyviä teollisuusmaita kohtaa, niin siihen jonkinnäköistä, tai tietty kuulostaa kauhean isolta, mutta ideoita siihen, että millaisia yhteiskuntaa me haluttaisiin, mitkä olisivat leimallisia asioita semmoisessa tulevaisuudessa, jos ei nyt utopioissa, niin jonkinnäköisissä hyvissä yhteiskunnissa, niin olisi ehkä tavallaan aihetta ja tilausta miettiä sitä ja sitten alkaa toteuttamaan sitten myöskin semmoisen yhteiskunnan tekemistä.
Katariina: Joo. Ja mä ajattelisin, että nyt paljon puhutaan tästä tekoälystä ja viekö tekoäly meidän työt ja kyllähän tekoäly voi tehdä nämä skenaariot ja näin poispäin, mutta kyllä mä siinä sitten ajattelen, että ei mikään vielä kyllä niin kuin korvaa ihmistä siinä, että ihminen sitten miettii ja analysoi, että vaikka nyt meillä olisi niin kuin neljä tekoälyn tekemää skenaariota ja näin, niin sitten jää silti vielä paljon työvaihetta niin kuin tehtäväksi. Että pohtii, että no onko nämä uskottavia ja onko nämä toivottavia ja no mitä jos tämä skenaario toteutuisi, niin mitä se tarkoittaisi vaikkapa yhteiskunnan eri ihmisryhmille, että voidaan ruveta katsoa vähän monipuolisemmin. Ehkä sitten se kanssa, mitä ei ole paljon puhuttu, mutta minkä voisi vielä nostaa esille, että tähän sisältyy jo lähtökohtaisesti tulevaisuudentutkimukseen, jos mennään sinne tulevaisuudentutkimuksen alkuaikoihin, niin se niin kuin yhdessä tekemisen ja osallisuuden ajatus. Ja mun mielestä se on semmoinen kanssa tärkeä, mikä tarve ei kyllä varmaan tulevaisuudessakaan vähene. Että just, että tämä tulevaisuuden tekeminen kuuluu meille kaikille.
Ville: Joo, samaa mieltä ja tuntuu, että se ehkä, en tiedä ole koskaan semmoista aktiivista kansalaisuutta, missä määrin Suomessa ollut, mutta tästä välillä on kuullut ja lukenut, että tämmöinen on vähän rapautunut. Vaikka se, että mitkä olisi ne muodot sitten, joko nykyisessä tai jossain kuvitellussa tulevaisuuden yhteiskunnassa, että millä tavalla sitten olla aktiivisia kansalaisia. Ja näin edistetään sitten joka päivä vähän sitä, millaiseksi halutaan muuttua. Tätä tämmöistä, kuulostaa taas tosi ylevältä jotenkin, mutta tämmöistä jonkinnäköistä toivon tuomista sitten sen toimimisen kautta, niin siinä nyt ehkä voidaan osaltamme olla hyödyksi.
Katariina: Kyllä. Ja voisi oman vastauksen päättää siihen, että mä sattumalta eilen, just kun luin jotain juttuja, niin törmäsin sanaan ’utopiaenergia’. Ja siinä esitettiin tavallaan se, että me tarvitaan myös niitä erilaisia yhdessä pohdittuja tai keskusteltuja utopioita, jotka voitaisiin muuttaa. Se on ehkä toi sama, toi toivo, mikä oli Alice Bouldingilla ja näin, että mikä on ollut täällä meidän tulevaisuudentutkimuksen ytimessä, että sitten lähdetään miettimään, että se utopia ehkä antaakin sen toivon, antaakin energiaa lähteä miettimään niitä ratkaisuja.
Tilda: Nyt te menitte jo melkein meidän legendaariseen loppukysymykseen. Eli kun te mietitte tulevaisuutta, niin mikä luo teille toivoa?
Ville: Paha kysymys. Olisin vielä joku aika sitten sanonut näistä kestävyysnäkökulmista, että isot prosessit menee oikeaan suuntaan. Nekin on alkanut vähän ehkä heilumaan. Mutta ehkä se, mitä on huomannut joillain lähinnä erilaisissa tilaisuuksissa, missä on ollut ja opetuksessa, niissä tietty on valikoitu porukka, kenet sitten niissä kohtaan. Usein on koulutetumpaa, keskivertoon koulutetumpaa porukkaa ja ehkä nyt on fiksumpaakin, mutta siellä on nyt alkanut näkymään voimakkaammin, ainakin minulle semmoinen, että se, että miten ei tarvitse enää kiistellä siitä, että mitkä olisi tämmöisen kestävän tulevaisuuden, ainakin ekologisesta näkökulmasta, elementit. Vaan että se on enenevästi itsestäänselvää ihmisille tai ainakin niille koulutetulle ihmisille, keitä mä olen nyt on kohdannut, että mitä kohti pyritään.
Ja se on tosi kiva huomata, että vaikka tapaa jotain firmojen tyyppejä, niin ei ne enää tyyliin valita jostain ympäristösääntelystä. Vaan paremminkin voi olla, että kunpa olisi kovempaa sääntelyä, jotta voitaisiin kilpailla sitten, että kuka on parempi, eikä sitten hakea kilpailuetua siitä, että koitetaan hakea se sitten jostain, että koitetaan huijata systeemiä. Se on semmoinen ainakin, mikä mulle antaa toivoja ja ilahduttaa aina. Tavallaan semmoiset asiat, mitä sanotaan itse opiskelijana joskus 25 vuotta sitten, niin tuntui, että oli paljon semmoista, vähän vanhemmat ihmiset vastusti tavallaan. Tiedättekö, vanhemmat ihmiset saattoi olla, että ne olivat tottuneet elämään semmoisessa yhteiskunnassa, missä tavallaan oletettiin rajaton maailmaa, että voidaan ottaa luonnonvaroja, käyttää niitä ja hylätä, ja aina tulee uusia. Siinä on ainakin aistin et on tapahtunut muutos ja kyllä se, jos se ei nyt ilahduta, niin ainakin rohkaisee siihen, että kyllä se nyt kuitenkin, jos se ei niin näkyvillä, mutta siellä vähän piilossa tapahtuu myös hyvää kehitystä, joka sitten väistämättä, niin ainakin jos se nyt alkaa olla firmoissa enenevästi tapa toimia ja itsestään sellainen tapa toimia, niin kyllä se muuttaa sitten yhteiskuntia myös.
Katariina: Mä voisin sanoa tuohon jatkoksi vähän niin kuin mennä vähän matalammalle tasolle tai tälleen arjen tasolle, että ehkä toi sama asia, mutta pienen ihmisen näkökulmasta tai yksittäisen ihmisen näkökulmasta. Että just näillä kursseilla, missä opiskelijat palauttaa töitä tai kommentoi, reflektoi jotain omaa oppimistaan, niin se, että kun he, jotka tulevat hyvin erilaisista taustoista, että siellähän ei välttämättä edes ole, ei tarvitse olla mitään akateemista taustaakaan, että voi osallistua johonkin MOOCiin tai avoimen yliopisto-opetukseen, niin sitten siellä tulee tavallaan se semmoinen, että hei, nyt mä oivalsin tämän ja mä haluan ottaa tämän käyttöön. Että mä haluan siirtää sinne mun omaan työelämään tai tässä just viimeksi joku sanoi, että hei tämä on just se, millä mä haluan uudistaa. Mä haluan kehittää eteenpäin jotain. Se oli jotakin, en muista mikä se teema oli, niin sekin tuntui semmoiselta, että no hyvä, ei taas ihan turhaan kato istu tässä näytön takana ja pistää puumerkkiä, että hyväksyttyä. Kyllä siellä ihmiset ajattelee ja musta on valtavan ihanaa, että löydetään opintojen äärelle ja ihmiset jaksaa paneutua, niin sekin on tosi kiva, että se on toivonmerkki, jos mikä.
Jakso 3: Kenttätyö Amazonilla – vieraana Marianna Birmoser Ferreira-Aulu (in English)
Jaksossa keskustellaan tulevaisuudentutkimuksen kenttätyöstä yhdessä väitöskirjatutkija Marianna Birmoser Ferreira-Aulun kanssa. Jaksossa Birmoser Ferreira-Aulun kertoo Amazonin alueella tekemästään kenttätyöstä ja sen tutkimusmenetelmistä. Lisäksi hän paljastaa millaista elämä pienessä kyläyhteisössä on ja kertoo, miksi tietoa on tärkeää kerätä ja levittää. Mistä idea tutkimukseen lähti, miten paikalliset suhtautuivat tutkimukseen ja miten vuorovaikutus sujui ilman yhteistä kieltä? Jakson juontaa Wilma Kotivainio. Jakson on tuottanut Tilda Karus. Jakson haastatteluosuus on toteutettu englanniksi.
EN: In this episode, we discuss fieldwork in future studies with Doctoral Researcher Marianna Birmoser Ferreira-Aulu. In the episode, Birmoser Ferreira-Aulu talks about her fieldwork in the Amazon region and the research methods she uses. She also reveals what life is like in a small village community and explains why it is important to collect and disseminate knowledge. Where did the idea for the research come from, how did the locals respond to the research, and how did interaction work without a common language? The episode is hosted by Wilma Kotivainio and produced by Tilda Karus. The interview segment of the episode is conducted in English.
Kuuntele Spotifyssa / Listen to the episode at Spotify
Kuuntele Apple Podcastissa / Listen to the episode at Apple Podcasts
Tekstivastine / Text equivalent
Wilma: Tervetuloa Futufika-podcastin pariin. Kiva, kun olet löytänyt tänne. Tässä podcastissa keskustellaan tulevaisuudentutkimuksesta kansantajuisesti yhdessä asiantuntevien vieraiden kanssa.
Tässä jaksossa aiheena on tulevaisuudentutkimuksen kenttätyöskentely. Vieraana on tulevaisuudentutkimuksen väitöskirjatutkija Marianna Birmoser Ferreira-Aulu Turun yliopistosta. Marianna työskentelee tutkijana ja opettajana, ja hän kuuluu myös useisiin kansainvälisiin ja poikkitieteellisiin verkostoihin, kuten esimerkiksi Turun yliopiston Amazon-tutkimusryhmään. Marianna kuvailee itseään feministiksi ja antirasistiksi, ja hänen työnsä keskiössä on tavoitteena edistää yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta sekä kestäviä tulevaisuuksia.
Hänen väitöskirjatutkimuksensa nimi on ‘Amazonia 2040: tutkimus kestävää kehitystä mahdollistavien tulevaisuuskuvien rakentamiseksi’. Siinä hän tutkii, miten paikalliset yhteisöt ja sidosryhmät hyödyntävät tulevaisuuskuvia päätöksenteossa Amazonin haavoittuvilla alueilla. Tutkimuksessa on sovellettu tulevaisuustyöpajatyöskentelyä sekä osallistavaa paikkatietomenetelmää, joiden avulla eri toimijat rakentavat yhdessä tulevaisuusskenaarioita.
Tämä jakso on toteutettu englanniksi.
Wilma: Hi Marianna, thank you for coming here today. Excited to have you here to talk with us about fieldwork in futures studies.
Marinna: Thank you for inviting, and I’m happy to be here.
Wilma: Very exciting. Let’s just go ahead and start with the first question that we have here. Can you briefly explain how and why did you end up doing future studies in the Amazon region?
Marianna: Yeah, so as you know, I am a Brazilian immigrant here in Finland and when I started doing my future studies a bit over 10 years ago, I was interested in looking at, well, I’ve always been interested in the Amazon region, even though I’m not from there. I’m from the south of Brazil or southeast Brazil in Sao Paulo. Amazonia was in my childhood an area of somewhat excitement or it was a different, an exotic area even for us Brazilians. But I was, since early age, concerned about the destruction of the forest.
So, when I did my master’s thesis, it was in 2015, 2014 and -15, when I was writing it. I was pregnant with my first child. At this point, I was worried about this very big hydroelectric dam, the Belo Monte Dam, that is in the Xingu River. And that’s one of the biggest hydroelectric dams in the world. Of course, there’s the Three Gorges Dam in China, which is huge. There is the Itaipu Dam in the south of Brazil, which is very big also. But at that point, the Belo Monte Dam was the third biggest in the world, in the heart of the Amazon forest, in an area of forest degradation.
And at that moment in history, there was this discussion that – OK, I’m going very long in this, but I’ll go back. There was this point that there was a law in Brazil that said that in order for dams to be built, no indigenous areas should be flooded. And in the Belo Monte Dam, what happened is that the Xingu River had a U-shaped, well, the river had this, the Volta Grande (area alongside Xingu River) is like, it has this U-shape in the river. And the dam created a canal that basically dried the whole lower part of the U. So no indigenous areas were flooded, but indigenous areas were dried out.
And what was interesting in that area for me as a futurist or a futurist in the learning as a master’s student, was that in that very bottom of the U-shaped river, there was also a gold mining industry interested in mining and prospecting gold in the region. But because the river was so big and there was so much water flood, they couldn’t do very big operations. But the moment the canal would be built and this area would be dried out, then the operations could begin. The environmental impact assessment of the dam did not take into account the gold mining instruction, and the gold mining operation did not take into account the environmental impact of the dam. So they were both happening in the same place, but when they did their environmental impact assessment, they did not consider each other. And then as a futurist I was thinking well, we need to look at scenarios of that whole region independently of what kind of projects are going on or what kind of enterprises or actors or stakeholders. We need to look at the region itself.
So that’s what I did in my master’s thesis. I looked at the region as a whole, taking into consideration all of the different stakeholders. And then I did the different kinds of scenarios, and it was a really interesting place to work in. And I realized at that point that even though environmentalists and geographers, they do think about futures, they don’t, especially when it comes to policy making. It’s always about a specific project or a specific action and not the whole region.
Wilma: The big picture.
Marianna: Not the big picture, exactly. And I started looking at different kinds of literature in the Amazonian region, and there was very little about scenarios of possible future in that area. And then looking at our most common journals in futures or in the technological foresight and climate change and the European Journal of Future Studies, we see very little about Amazonia being mentioned. There is very little in the literature about that region.
Wilma: That’s actually quite surprising to hear just because, I don’t know, when I was growing up and I also used to watch a lot of like nature documentaries and I was really into like biology in school and stuff like that. And I feel like Amazonia was discussed a lot. So, in a way, at least to me, it has seemed like it’s a thing that everyone, you know, knows and thinks about whenever they think about like forest and planet and plants there. So it’s surprising to hear that it’s not that common of a subject then.
Marinna: Well, there is a whole body of research in Amazonian issues, but they don’t necessarily talk about future studies or future scenarios. They might have futures thinking in the – of course, when we are talking about, as I said, the environmental impact assessment, and de facto, this environmental impact assessment is a way of futuring, is a way of thinking about possible futures. But it’s really about we have the environment that exists now, we are going to make this impact, and this is how it’s going to look like.
Wilma: Quite straightforward.
Marianna: Yeah. And we know as futurists that it’s not that straightforward. There are so many other factors than just this one project.
Wilma: Okay. And I guess all of this has led you to your current research that you are conducting. Can you maybe briefly explain just the idea and purpose of your research?
Marianna: So now I’m doing research in a very different area of Amazonia. So this master’s thesis was in the Xingu River. Xingu River is in the east of Amazonia, in the Pará state. And now I am doing work in central Amazonia on the Negro River, which is in the Amazonas state. The main difference between those two regions is that the area where the Belo Monte Dam was built is an area of devastation.
So when I went there, I could see this desertification phenomena that it’s so much talked about in Amazonia. But the lower Negro region where I am going now, it is an area of conservation. So I got to see standing forest and conserved forest. And the main reason why I changed regions – of course, it would be interesting to continue working on the same – is that it was not safe for an individual researcher to go and conduct research and just ask about difficult questions while being alone. I would need to have a whole research group with me. I couldn’t do it alone.
So discussing with my supervisors, we looked at different Amazonian regions and the potential of a place for doing the research that I’m doing now. And then we decided that it would be safer for me as an individual researcher to go to an area of conservation. So the plan or the project that I have now in my doctoral dissertation is to look at how people that are living inside conservation areas think of their own futures. And this is an action research, so the research questions have been changing throughout the research. I had some initial research questions, which I then posed to the stakeholders, and they said, well, that’s not interesting. Oh, that’s not going to be useful for us. We have other questions that are more meaningful.
And then we, in a process of iteration and discussion, discussing with them, then we found research questions that would be interesting for me as a futurist and also useful for them as practitioners. So then in the beginning, it was about conservation area managers only. And then they said, no, no, no – we want you to go and do the same workshops that you did with the managers, with the community members themselves. And so I went back to the field. So the first field work was only with the managers. And the second one was with the community members invited by the managers to go there. So it has been changing, like who the stakeholders are, what the research questions are. So it has been a process of iteration with the stakeholders.
Wilma: It’s a living project.
Marianna: It is, yeah.
Wilma: And, well, once you went to, you know, when the manager suggested that you would go and do this also with the locaks, how did you approach these local communities with that? Like did the managers help you reach them, or how was the reaction to this when you went there and started explaining what you are doing, or you know, what was the initial reaction?
Marinna: Yeah, so I’m working with this mosaic of conservation areas, of protected areas of the lower Rio Negro. Officially in the Mosaic there are 15 conservation areas and there are more that are not officially in the council but they might participate in the meetings.
And so the first field worked when I approached the council of leaders. But in that council there are community leaders also joining there. So, those community leaders who are part of the council invited me to their own communities.
Wilma: Okay.
Marinna: So, that’s how I got access to the communities.
Wilma: You were there in person?
Marianna: Yes, I was in person in some of the meetings and I was online in some of the meetings.
Wilma: Okay.
Marianna: So, I have been there three times now.
So, yeah, so there is a blind spot in my research, which I think is very relevant, that I can only discuss with community leaders that are actively participating in the council meetings.
Wilma: And there are some who are not?
Marianna: Yeah, well, it’s an area of 15 conservation areas. There are more than 200 different communities, but not everyone is involved in and not everyone gets to go to the council meetings. So, of course, those communities that are the most isolated, they don’t get to be researched because we don’t have access to them. So of course there are those blind spots, but then those that are actively going to the council meetings and who have leaders who were actively making the invitation for me to go there, then they got to be researched.
So I find this a particularly problematic blind spot in my research, but it’s about access. I can’t just take the boat, go there and say, “Hey, hi”.
Wilma: “I have something to show you guys!”
Marianna: “Would you like to tell me about your images of futures?”
Wilma: Talking about images of futures, how did you explain this whole concept of future studies? Or it’s quite a, well, not exactly new field, but relevantly, you know, not maybe something that everyone knows as a field of science. How did you explain this field of science and practice then to these people?
Marianna: I really like what one of our colleagues in FFRC has said once in a conference, Nick Balcom Raleigh. He said that we anticipate, everybody do anticipate every day. If we didn’t, we wouldn’t be alive. We stop when we see a car on the traffic and if we wouldn’t anticipate what the car is doing and where the car is going, we would go under the car right away.
We anticipate that we are going to be hungry in a couple of hours and we need to spare some time for preparing food and, you know, there are all kinds of anticipation processes that we have in our daily lives. So we think about futures, even if unconsciously, every day.
So if we think in this decolonial way about futures thinking, those people who have power of thinking the long-term and making actions for the long-term, and they make, for example, we have seen in history five-year plans, 10-year plans in governments, I’m not citing any here, but we know from history that those governments and those decision makers who have made the plans and who have had the resources to put those plans into practice, they ended up colonizing futures. They remove possibility of alternative futures the moment they make plans, put them into practice, and they don’t ask the people what do they actually want for their own futures.
So when I introduced my work and I said that I want to hear how managers of conservation areas think of their own futures or the futures for their protected areas, I said that, well, we know that national government is dictating futures of our forests and we don’t necessarily have the means to put our own plans into practice without the support or the non-support of these national governments. But we can think, what do we want for our own futures?
So I asked first the managers and then later the community members, what is it that you think is the most likely future for this specific location that we were working on. And if you had the decision-making power, then that was the reframe of the workshop. But how would this specific location change? How would it be instead? So what are the changes that you would do to these specific locations? So it was always place-based scenarios.
So by having this, not utopian, but I said every time that this is not an exercise of utopian futures, but realistic futures where you would have the decision-making power. Then they could think of what kind of changes. And then in the end of the workshop, then we looked at who would be the stakeholders at the moment that could actually put those actions forward. So then they realized that some of the things that they really would wish for their own regions, they could do it themselves. Some others, then they could figure out who are the partners that they should look at. So then in the end of the workshop we had action plans with specific actors and specific stakeholders, so then they can put their dreams into reality.
So that’s the plan. The purpose of my research, I guess, is to make explicit for those people what they actually want for themselves.
Wilma: Make future thinking more accessible and actionable for, you know, everyday people.
Marianna: Yeah. So the action plans were not made by anyone else, like outsiders of their communities. It was made by themselves. What is it that they want to do.
Wilma: When you were, you know, when you approached with this futures thinking and bringing all of this, like, futures perspective to the picture, was it met with like understanding and excitement, or was there maybe some confusion like what this is about or what was the first reaction to all of this?
Marianna: Usually people are a bit skeptic. Especially when we introduce futures studies, estudos do futuro, something that they are not used to hearing. And then when we start talking about strategy, when we are talking about management, then they’re like, oh, yeah, I know those keywords. But futures thinking is not necessarily only strategy. And so it’s difficult to sometimes convince people who are so used to dealing with emergency to look at the long term. If you literally have to put down fire every day in your life, if you literally have to think about what you’re going to feed your children today and tomorrow, and you can’t really think more than a week in advance how can we start discussing 15 years from now.
Wilma: It requires some kind of peace of mind to have that privilege.
Marianna: Yes so for that I think it’s really interesting we have some new methodologies being born in our department which I think are really interesting. We have one of our doctoral researchers, Nathali, doing some kind of a meditation exercise before starting a Futures workshop. And there’s so many different kinds of initiatives and experiments that we are doing in our department. I think that we really need to explore those different ways ofgetting into futures discussions. How do we set aside the emergency for a moment and look at the long-term.
Because my understanding is that depending on the actions that we do for the long-term, maybe we won’t need to have those emergencies so often.
Wilma: During these workshops, was there anything that surprised you about how the local people talk about future, despite, like you mentioned, skepticism? Was there like something that really like caught your eye or something special in there?
Marianna: I think that especially for this most distant community that I went, so this most distant community is not completely isolated, but they live quite a lot in isolation. The closest small town is 800 kilometers by boat, and Manaus, the biggest city, is about 1,000 kilometers by boat, and these are people that don’t necessarily have motorboats at their disposition. So they, if there are. I went there with a motor 900 horsepower, 900 HP, and it took me 12 hours to get there from this small town that was 800 kilometers. And that’s the fastest, basically, among the fastest motors that we can get in the region, at least for our budgeting. These are people that are not going to the city very often. They don’t have electricity. They have one solar panel for the whole community, which is for the school, and then they have a generator that is between 6 and 10 p.m.
So no fridge, which means they need to pick up their food of the day on the day. And when it’s 36 degrees plus every day, basically the whole year, there’s no way to keep the food for very long. So it’s kind of crazy to think that the same present is so different here in Finland than it is for those communities. And at the same time, it’s so nice that they still exist. And I will fight with everything that I can for the rights for the people to live in these conditions if they want to be living in those conditions. As long as that’s their wish, it should be granted. We should have alternative ways of living in the world. It doesn’t need to be an urban society, in my opinion.
So for these people, thinking about futures is so different.
Wilma: I can imagine, like, in a way, the life is probably a little bit more present. And since, you know, you can’t just store food for next few weeks and stuff like that, could impact the thinking in a way.
Marianna: It impacts so much. And at the same time, there is the wet season and the dry season. So they are thinking of those two. They are not thinking of summer, spring, autumn and winter. They are thinking of dry and wet. And how can they fish, how they can hunt, how they can grow their crops in the wet season and in the dry season. How can they maintain their health and how they can have clean water for their children in both times of the year.
And the environment is so hostile. It’s such a hostile environment and yet they are there and they don’t want to go anywhere else. They want to stay there.
Wilma: Very different time orientation than, for example, in the, let’s say, white western world? Very different kind of time orientation of how you maybe look at time and experience it.
Marianna: Yeah, so this long-term thinking, yet they are very much aware of climate change, and they are very much aware of how humans have been impacting, and the older generation really wants the younger generation to get to study. And the younger generation is not that interested in the crop and in the working in the land as their ancestors are. So I’m very worried about this lack of futures thinking. That how will they survive? When are they aware of the risks that they are at at the moment? I’m not sure.
Wilma: Then again, I’m thinking like. Well, we kind of touched this already beforehand, but in a way, is futures thinking – or it’s a privilege in a way that you have those capabilities and your life gives you those tools, that you have time and capacity to think so far away. So when you say that you’re concerned about the lack of futures thinking there, how do you think, what would be your suggestion, for example, like how could this be improved in a way? Or do we just need to see what happens?
Marianna: I think the emergency state is so overwhelming that the long-term is not possible. If you are hungry, if you don’t know if you can survive for the next month, then how can you think for the two or three or five years? And climate change is in emergency. Amazonia is in emergency. I feel I have the responsibility because I am living in a place that doesn’t live necessarily that kind of emergency, that I need to contribute somehow.
Wilma: Exactly. You have those tools to actually contribute and resources for that.
Marianna: And then when we see the results of the COP30 last month. It seems like global leaders haven’t yet understood in the state, what kind of emergency we are at the moment on planet Earth.
Wilma: It’s just, I don’t know, I feel like during even the past 10 years, everywhere you can find news and articles where these things are discussed. So it’s, well, at the same time, it’s not surprising that the governments are working in such slow, with such slow motors and stuff like that. But still, I don’t know what would be something that would bring, how do I say this. Create this big concern with the leaders and politicians and those people who have all that power and resources, concerning like money and stuff like that. But yeah, not the bright sides of futures thinking, but you know, the other things that have provoked these kind of thoughts.
But my question now would be, when you went to these communities and you presented this futures thinking and, you know, what kind of futures do you want to have, what did this evoke among the locals? Like, in the end, you mentioned that there was skepticism, but after like these workshops, was there some hope in sight or maybe some new concerns or something else? Did you notice that? What kind of things that were evoked in the locals?
Marianna: Many things. It’s not a one. I think that futures workshops will never be a one size fits all. And the provocations that we do are never the same for everyone. And gladly it is so. So there were some communities where I needed to re-estate again and again, that I am not a government official. I’m not here to know what you want to do and then put those into practice. So some of them are like, “okay, now you know our dreams, how are you going to do those things to come true?” and I’m like, I’m not doing anything. I’m here to have this conversation with you and get this to be explicit for yourselves. What are your dreams? And now you can do it. And they were like, what?
So some of them were a bit outraged that, okay, we spent all those hours talking about our dreams and you won’t actually put them into practice at all. Like, well, it’s not my role to do that. I’m a researcher. I’m trying to make those things explicit. We can put this together in a report and then send it forward. But that’s not my role.
And others were super empowered. I could see some young people that have gone to those council meetings. So I started this already two years ago. The first field work was in 2023. We are in 2025 now. And I see some young leaders who were there who are now community leaders. So they were learning and they are now community leaders. And they have been taking those scenarios that we created together into practice in their own communities.
And we had in one of the communities, that one where there was no electricity and they have this generator, the leader purposely turned on the generator for the men to go watch football in the middle of the workshop, exactly when the men started to discuss changes in leadership, you know. And then we’ve been discussing with some of those participants because I keep in contact with them through WhatsApp. And some of those participants have told me that they want to become the next leader of the community, that they want to see change. And it wasn’t that he just wanted to watch that football game so badly, but he wanted to create a distraction. And that was clear. Clear distraction.
So you see that futurist thinking is empowering and it sometimes creates a discomfort for some people. For others, it doesn’t do anything. They were like, okay, it was a fun exercise. Talk about dreams, but eh. So each participant will look at it differently but what I see from this council of leaders and the feeling that I got especially when I went to second field work and I gave the feedback. So I collected the data in the first field work the second one I went there and I explained how I analyzed the data and what were my conclusions. And I asked that, are those conclusions making any sense for you guys? And they were like, “you’re explaining exactly what it is. How did you get so much from these two days of discussion? You’re explaining everything exactly how things are.”
And that’s when they invited for me to come back. And I think that this going back to the field and giving this feedback to them of what I’ve learned from the workshop and like having this iteration process of asking, were my conclusions in any way aligned with how you perceive this phenomena? I think people were hugging and crying, and people were inviting me to go to their homes for eating. And, you know, so it shows that they are feeling appreciated, they are feeling respected. And the fact that they asked me to go to the communities and continue this workshop with the communities, it showed that it was meaningful.
So going back to your question, I think there are many ways of reacting to research in future studies. And there are many ways of reacting to these collectively made images of future that we made.
Wilma: At least in your case it seems like the research also didn’t just exist in a bubble where you’re a researcher, you do your research and then you leave and, no, I don’t know, maybe change in the community wouldn’t be seen, but in your case it actually communicated with the locals in there, where you conducted your research and it created action and it helped create some movement. I’m just saying that’s very inspiring in a way because sometimes I feel like maybe some research projects don’t maybe have that same kind of reaction to them.
Marianna: I have always thought that doctoral researchers get such a small salary. We need to do something that is at least useful and if we are just doing a research that will only get your degree and but there’s no usefulness, is it worth spending the four years doing it, so at least I know that for those two or three young leaders who are now community leaders and they’ve been using this experience in their work. It’s enough for me that I can see that they got inspired and they’re doing action. I hope that I get to inspire more than those three.
Wilma: I’m sure you will. Also, when you were doing this research, did you notice something in this field work, like, how did language or culture or maybe history of the area influence the way the futures were discussed since in my understanding, you also spoke with the locals in their own language instead of using English or, you know, something that is not their native language. So were you able to notice like if something could have been different, if some of these things would have been changed?
Marianna: Yeah, not all of them were the native language. So this one indigenous community that I went, they spoke Tucano as the first language. But then there were some community members that did speak Portuguese. So they were doing the translation themselves among each other. So especially in the moment of the FPIC procedure, the free prior informed consent, the community leader gave a talk in Tucano to his community about signing the consent form. And I don’t know what he said, but he explained to me that he was saying that she comes from so far away and she’s here to listen to us. So just give the consent form, just sign it so that she doesn’t have any problems in her university. But, yeah, I don’t exactly know what he actually said.
But I think that the discussions went really well, nevertheless, despite this moment that I got a little uncomfortable. But, yeah, I am a Brazilian and I speak the language. And, of course, being a non-Indigenous person myself, of being an urban person, white. It for sure creates some kind of a… They don’t necessarily share everything immediately. But especially in the second field work, I had a ribeirinho leader with me who accompanied me the whole field work. And I also had a researcher from a student from the local university who went with me. And for sure it helped.
And I don’t know if it makes a difference or not. But the fact that my two facilitators, this ribeirinho man and the local student were not white. So the other one was this kind of what we call a caboclo, the mix between indigenous and black. And the second one is actually an African man, quite dark skinned. So it was when we arrived in the communities and they saw that we were in great interaction between ourselves and that there was respect between the three of us. I think it helped them to gain trust on us. So I think this kind of interracial research team can have affected. Maybe it didn’t, but it can have affected the way we interacted. I don’t know.
Wilma: At least from what I can get a picture from, it helped at least build the trust.
Marianna: Yeah. And you were talking about the history. So one of those communities, it was Quilombo. Quilombo, in the Brazilian context, they are a community that was formed during slavery era and they have escaped so they are escaped slaves that created their autonomous communities and societies and they have a special special treatment nowadays in history because of the absurd treatment that their ancestors had gone through. I think that especially, so I visited two of those Quilombo in the research, and I think especially there having this black student and researcher with me was very positive. And then when they saw that we were good friends and we were communicating well and that we both had the autonomy and freedom to do our facilitation with our groups. I think it did create this kind of… And always in the beginning of the workshops, I present myself as a feminist, as an anti-racist person, and researcher and an ally.
So I think that this is definitely this kind of, you know, researcher positionality that I put myself in. And probably if I would do that same kind of workshop with the mining industry and then I put myself as a feminist anti-racist and ally to conservation action, maybe the reaction that they would have would be a little bit different and it could create some conflict.
So, of course, we make decisions and those are very transparent for my research that who are the stakeholders that I’m going to deal with and I’m going to communicate with.
Wilma: Well, while doing this research, are there some things that you could mention that you have learned as a researcher while doing this research?
Marianna: I think this returning to the field, even though I’ve known from the literature that is really important, I have no idea how important it actually was.
Wilma: How come?
Marianna: We have one professor, a Tukano doctor João Paulo Lima Barreto. He’s professor at the Federal University of Amazonas. And in a conference I just attended, it was this pre-COP event, Nordic-Brazilian pre-COP event in Manaus, he gave an opening speech. And the first thing he did in the opening speech of the conference was that the current status quo of science and the way that we collect data is not only racist, but colonial. He was comparing the way how we collect data in academia today as this minor prospector or an extractivist.
So we collect data, we extract knowledge, and then we publish our articles, and we never go back to the communities and we never tell them what we’ve done with the data that we’ve collected. So the learnings go to the academic journals, the learning goes to the universities where our data is being collected for, but it doesn’t necessarily go to the actual people involved in the data collection processes.
And so we get to develop ourselves as researchers, as scholars, as teachers, as students. We get to develop ourselves as universities and laboratories and, you know, industries, but the people in the ground are not getting any kind of, they don’t even get to know what our conclusions were. They don’t even understand necessarily what data is being collected and how it’s being used and who owns those.
And so in my case, the data that I was extracting from them were their hopes and dreams for their own futures. I think that’s very powerful. It’s a very important data that should be kept with them.
Wilma: Very personal.
Marianna: Very personal. And I need to organize this data in a way that they can read. Because if I take the data in Portuguese language and then I analyze the data in English, which is what I’m doing with this NVivo software and I’m analyzing it in English and writing my articles in English – how can they read my results? I can’t just send my article to them and say, read, you know.
And then in other places it might be that it’s biologists collecting plants and they might be doing some new medicine, new products, new beauty products with those plants that were extracted. But someone showed them which plants they should collect. And someone walked with them in the forest and, you know, so how are we sharing the knowledge that we are gaining? That’s something that we really need to think.
Wilma: When you think about future, what is one thing that brings you hope?
Marianna: I think there are so many of us that are thinking about the well-being of the planet. That gives me hope that, you know, like John Lennon have once written in a song. We are not alone. You may say I’m a dreamer, but I’m not the only one.
Jakso 4: Nuorten tulevaisuuskuvat ja urahaaveet – vieraana Pasi Keski-Pukkila
Jaksossa keskustellaan nuorten tulevaisuuskuvista ja työurahaaveista. Mihin nuoret toivovat työllistyvänsä ja miksi? Miten ympäristö vaikuttaa koulutusvalintoihimme? Mitä suomalaiset nuoret haluavat tienata ja mistä he haaveilevat? Jaksossa vieraana väitöskirjatutkija Pasi Keski-Pukkila. Hän kertoo esimerkiksi, miten media, koulut ja vanhempien odotukset vaikuttavat haavekuviin. Miten nuorille voidaan kertoa laajemmin eri vaihtoehdoista ja miksi on tärkeää antaa tilaa pohdinnalle? Entä miten sukupuoli ja yhteiskunnan valtarakenteet vaikuttavat mahdollisuuksiin? Jakson juontaa Wilma Kotivainio. Jakson on tuottanut Tilda Karus.
Kuuntele Spotifyssa
Kuuntele Apple Podcastissa
Tekstivastine
Wilma: Tervetuloa Futufika-podcastin pariin. Kiva, kun olet löytänyt tänne. Tässä podcastissa keskustellaan tulevaisuuden tutkimuksesta kansantajuisesti yhdessä asiantuntemien vieraiden kanssa.
Tässä jaksossa aiheena on nuorten tulevaisuuskuvat liittyen työhön. Vieraana on tulevaisuudentutkimuksen väitöskirjatutkija Pasi Keski-Pukkila Turun yliopistosta.
Hänen väitöskirjansa aiheena on nuorten työhön liittyvät tulevaisuudenkuvat, ja kyseinen väitöskirja on jatkoa hänen maisteritutkimukselle, joka käsitteli samaa aihetta. Pasi on alanvaihtaja ja aikaisempaa työkokemusta hänellä on kaupalliselta alalta start upeista, mainostoimistoista, investointipankeista ja mediataloista.
Wilma: Moikka Pasi, kiva, että sinä olet tänne tullut tänään meidän kanssa juttelee vähän nuorten tulevaisuuskuvista liittyen töihin. Tosi kiva saada sinä tänne.
Pasi: No kiitos paljon kutsusta, oikein mukava tulla tänne paikan päälle.
Wilma: No niin, ja aloitellaan tässä sitten suoraan. Eli minkälaisia ajatuksia nuorilla on työstä ja töiden tekemisestä yleisestä ottaen, ja onko ammattivalinnassa tulevaisuudessa minkälaisia näkemyksiä tulleet esille sun työn puolesta?
Pasi: Joo, toi on tosiaan semmoinen asia, mitä tässä nyt tarkastellut oikeastaan, tai pyrkinyt tarkastelemaan aika pitkään, että tein nuorten ammatillisista tulevaisuudenkuvista ensin maisteritutkimuksen ja nyt jatkan sitä sitten väitöskirjan muodossa, eli tosiaan keskityn noihin nuorten tulevaisuudenkuviin ja erityisesti sitten heidän ajatuksiin töistä ja töiden tekemisestä.
Päällimmäisenä, mitä siellä nyt tulee esille, ja mitä pitää myöskin sanoa tässä ekana, on se, että nuoret arvostaa tosi paljon töiden tekemistä. Töiden tekeminen on heille äärimmäisen tärkeää, ja erityisesti tuollaisena työntekijäkansalaisena toimiminen. Elikkä toimii osana yhteiskuntaa ja antaa oman kontribuutionsa, niin se on heille tosi tärkeetä ja ovat tietysti ja ymmärrettävästi vähän peloissaan siitä, että onko niitä töitä tulevaisuudessa. Ja nyt jos katsotaan tuota nuorisotyöttömyyttä, niin en nyt muista, että missä ne prosentit huitelee, mutta tiedän, että on nuorisotyöttömyys aika korkealla ja nuorten on tosi vaikea päästä sitten ikään kuin kiinni siihen työelämään, vaikka se olisi tosi hyvä, että pääsisi hyvissä ajoin siihen kiinni ja oppisi niitä töitä tekemään ja muutenkin sillä tavalla ymmärtää, että miten se homma noin yleisesti toimii. Toi on semmoinen, mikä tulee ensimmäisenä siellä mieleen sitten.
Ja toi on ehkä semmoinen vastakohta siihen, mitä usein näkee lehdissä kerrottavan. Mediassa aina jotenkin puhutaan, mä en halua toisintaan mitään tässä näin, mutta puhutaan eri tavalla tosi usein nuorista, että miten he kokee työn tekemisen, että he ovat sitä ja ovat tätä ja eivät tee tätä, niin se on väärä lähtökohta tähän asiaan, että se on pikemminkin päin vastoin. Vähän ne nyanssit on muuttunut, että siellä on tullut tällaiset merkityksellisyydet ja muut asiat esille nuorten puheissa työhön liittyen. Halutaan tehdä niitä töitä kovasti, mutta halutaan sitten, että siellä on tällaisia merkityksellisyyden tuntemuksia mukana. He pääsevät tekemään jotain, jossa voivat sitten ikään kuin ilmaista itseään.
Se on semmoinen uusi nyanssi, mikä mun näkemyksen mukaan sinne on sitten tullut vähän esille joidenkin nuorten puheissa.
Wilma: Eli työ on vähän niin kuin pieni osa jopa omaa identiteettiä, että se rakentuu sen ympärille myös?
Pasi: Siis joo, ehdottomasti, että se on identiteettikysymys. Ja tämä on myöskin semmoinen asia, mistä mä oon vähän huolissani nyt, että kun toi on niin vahva osa identiteettiä, toi työ ja töiden tekeminen, niin mitä nyt sitten tapahtuu? Sanotaan nyt vaikka, että jos lähdetään tästä 10, 20, 30 vuotta eteenpäin ja päädytäänkin siihen tilanteeseen, että okei, no että tekoäly on nyt sen kautta on poistunut näin ja näin paljon työpaikkoja, ja sitten niitä työpaikkoja ei olekaan tullut lisää, niin mitä tapahtuu sitten? Ikään kuin ollaan siinä tilanteessa, että meidän kokonaisvaltainen työttömyysprosentti onkin vaikka jossain kolmeskympist tai jotain.
Tämä nyt on vaan tämmöinen heitto, että mitä jos käy näin, niin jos meidän koko identiteetti ikään kuin rakennetaan sen työn pohjalle ja työn tekemiselle ja siihen, että olet ainoastaan kokonainen ihminen, jos teet töitä, niin mihin tämä johtaa sit siinä tilanteessa, kun jotkut ihmiset havahtuvat jossain vaiheessa elämään?Että mulla ei olekaan niitä duuneja.
Ja vaikka mä yritän saada duuneja ja teen vaikka kuinka paljon töitä sen eteen, että mä saan sen työpaikan, opiskelut ynnä muut, ja sitten kun sitä ei tulekaan, niin siinä vaiheessa päästään siihen tilanteeseen, että se tulee olemaan kyllä hankala, kompleksinen, tämmöinen viheliäinen ongelma ratkaistavaksi sitten, että mitä tulee tilalle ja miten me ratkaistaan tämä asia sitten. Ja kun se on niin syvällä meidän toiminnassa ja arkipäivässä ja jokapäiväisessä elämässä tämä työn tekeminen.
Siitä tulee mieleen juuri se, mitä me kuullaan ihan pienestä pitäen. Tämä ensimmäisenä aina, mikä sinusta tulee isona. Se on se kysymys, mikä me kuullaan aina pienestä pitäen eteenpäin. Se on se, mitä me pohditaan oikeastaan koko ajan. Hyvä, kun toit ton identiteetti-asian tuohon on tärkeä pointti kyllä.
Wilma?: Identiteetistä tuli vielä mieleen se, että nyt kun tämä nousi tälleen nuorten yhteydessä, että se tulee osaksi identiteettiä, mutta nyt kun alan miettiä joitaan – no tämä nyt ei ehkä suoranaisesta ole korrekti termi, mutta ehkä sellaiset vähän vanhemman ikäluokan ihmisiä, jotka vaikka on ollut todella paljon jossain yritysmaailmassa mukana, jotka painaa sitä duunia, jopa vaikka viikonloppuisin, ja yrittäjät, jotka sanovat, että on aina töissä. Niin sitten mä mietin myös, että kyllähän, eihän se pelkästään myöskään ole nuorten juttu, että se työ on sitä identiteettiä. Että onko se tapa, millä tavalla se liittyy sun identiteettiin muuttunut vain?
Että se tulee vähän, miten mä sanottaisin, se tulee enemmän ehkä sieltä, että on pohdittu, että okei, minkälainen työ mulle on merkityksellistä, kun taas, että onko sitten vanhemmissa kunnissa ollut silleen, että se ulkopuolinen maailma olisi sanellut sitä enemmän, että jos olet tämmöisessä työssä, niin se kertoo susta tätä ja tätä ja tätä vai. Mä en tiedä osaanko mä sanoittaa nyt tätä ajatusta.
Pasi: No ehkä jos mä saan tuosta kiinni. No ehkä tuohon ekaan, mitä just sanoit siinä, että miten se on, tai jotenkin mitä mä koen myöskin, että se on muuttunut, että kun noiden vanhempien ikäluokkien tapa tehdä sitä työtä on ehkä just ollut se et tehään aamusta iltaan duunia ja viikonloput duunia ja sitten tullaan kotiin ja sitten stressataan ja sitten lapset näkee ja kuulee ja nuoret näkee ja kuulee kaiken se stressin, mitä siellä ympärillä on, niin kyllä ne imee ihan kaiken tuollaisen, mitä sieltä vanhemmilta tulee, tosta noin työnteon tahdista. Että ne imee sen ja joko ne kattoo sitten, että okei ne ikään kuin omaksuu sen normaalina, että tämä on sitä normaalia ja näin munkin pitää jatkaa.
Tai sitten ne lähtee sitä kritisoimaan, mitä joidenkin nuorten puheessa on kuullut sitä, että no mä en ainakaan halua, että mä päädyin samaan tilanteeseen kuin mun vanhemmat. Että ne tekee sellaisia duuneja, mistä ne ei laisinkaan tykkää ja ne on kauhean stressaantuneita ja pahalla päällä. Ja pyrin tekemään kaiken eri tavalla, vaikka kun vanhempani.
Mutta toki sitten siellä on niitäkin, että katsotaan ylöspäin, että hei, että okei, että faijalla on siisti duunia ja tekee jotain myyntikonsultin hommia tai juristin hommia tai jotain muuta vastaavaa. Katsotaan siitä sitten tietyllä tavalla ylöspäin ja seurataan sitten jalanjälkiä.
Mutta tuossa on monta eri tapaa käsitellä. Vastaisinko yhtään sun tuohon heittoon?
Wilma: Kyllä mä uskon, että sieltä tuli aika hyvin semmosia pointteja ainakin tohon kysymykseen. Ja kun puhuttiin juuri niistä nuorten tulevaisuuskuvista työn suhteen, niin minkälaisia pelkoja tai odotuksia tai toiveita justiinsa sieltä tulisi sitten? Että sä puhuit tästä, että jos nuori katsoo vaikka vanhempaansa ylösåäin, että onpa kiva duuni, niin sieltä löytyy ainakin jonkunnäköistä toivoa. Mitkä on tämmöisiä, mitkä herää?
Pasi: No ehkä tuossa noin nuorten tuollaiset toiveet ja odotukset niitä töitä kohtaan yleisesti ottaen, niin ne on hirveän perinteisiä ja tolla tavalla down-to-earth. Eli he toivovat saavansa jonkun sellaisen työpaikan, joka olisi kiva ja sinne olisi kiva mennä ja että se olisi jollain tasolla vakaa ja että siitä saisi sellaisen sopivan kuukausipalkan, millä tulee toimeen niin, että niiden ei tarvitse katsoa aina kun ne ostaa juustoa tai maitoa tai mitä tahansa ne ostaa, että niiden pitää koko ajan katsoa sitä hintaa, että onko minulla varaa ostaa tämä. Eli tietynlainen taloudellinen pohja on semmoinen ykkönen, mitä siellä ehkä tulee esille.
Ja just nämä, että olisi kiva, että tosiaan voitaisiin ehkä matkustaa kerran vuodessa. Olisi ehkä kiva, että olisi joku mahdollisesti auto, jos asutaan vaikka jossain kauempana ja olisi ehkä kiva perhe jossain vaiheessa. En mä tiedä, aina kun kuuntelee noita, niin tulee semmoinen hyvä fiilis ja luottavainen olo, että heillä on tollaset. No eihän, jokainen haluaa eri asioita elämältään ja tolleen, mutta kyllä näistä tuli hyvä olo, kun kuunteli näitä nuorten tarinoita.
Wilma: No kuulostaa jotenkin tosi niin kuin realistisia ja normaaleja toiveita. Ehkä että mitä nyt jos lehtiä lueskelee, jolloin tuntuu, että no, tietenkin otsikot on mitä on, mutta jotenkin tuntuu, että mässäillään ehkä semmoisella, että kun nuoret haluaa vaikka TikTok-tähdiksi tai tämmöiseksi, niin ei toi ainakaan kuulosta siltä, että se on ehkä kummiskaan se ykkösvaihtoehto.
Pasi: Juuri, just. Toki noitakin tulee esille, mutta sitäkin pitää miettiä, että totta kai ehkä halutaan myöskin, jotkut, mä ymmärrän, että halutaan TikTok-tähdiksi, jos mä mietin sitä, että ajatellaan, että okei, no musta voisi tulla vaikka lähihoitaja. Ja sitten mediassa vaan puhutaan siitä, että kun lähihoitajan palkka on tämmöinen ja tällainen, että sille ei tule mitenkään toimeen. Niin se ajatus siitä, että okei, sä teki sitten vaikka 30 vuotta uran jollakin alalla, mistä sä et saa tarpeeksi palkkaa, niin ehkä toikin on sitten tietyllä tavalla semmoinen, mikä sitten jotenkin rohkaisee niitä nuoria miettimään muita vaihtoehtoja.
Että on tosi perinteisiä. Siellä tulee esille just nää, että poliisit ja juristit ja opettajat, varhaiskasvatuksen ammattilaiset. Että noi on suurin osa, mitä siellä tulee esille, on tollasia. Sitten siellä on just muutamia, mitä on tullut esille just, että halutaan esimerkiksi jollekin musiikkiuralle. Mutta sitten siellä on ikään kuin heti jo ennen kuin on lähdetty tavoittelemaan mitään, niin on itse jo tuotu esille se, että no mutta sehän on lapsellinen ala. Sitten kun mä kysyn jotain, mitä tarkoitan, no että kun mulle on sanottu, että se on lapsellinen ala, eikä mun kannata lähteä tavoittelemaan sitä, niin mä en edes yritä tavoitella sitä.
Ja noita tulee tiedäksä yllättävän paljon. Vaikka mitä tarinoita on tullut vastaan tuohon liittyen, maisteritutkimuksessakin tuli yksi tämmöinen nuori vastaan, joka hänellä oli ikään kuin koko tulevaisuus rakennettu. Hänen tulevaisuuteensa oli tietyllä tavalla ennalta määrätty, koska hän oli saanut nimensä jo perhetutun perheeltä. Perheen tutulla oli siis tämmöinen ammatti. Hän oli ammatinharjoittaja, jota nämä vanhemmat sitten katsoivat vähän ylöspäin ja sitten kun hän sai lapsensa, niin hän nimesi antoi saman nimen omalle lapselle kuin tällä ammatilla. Tällä oli tietty ammatti ja koko elämänsä, kun tämä lapsi kasvoi vanhemmaksi, niin hän saisi kuulla siitä, että hei, sinusta tulee niin hyvä se ja se. Tämä oli se tarina, mitä hän sai kuulla.
Ja sitten kun puhutaan identiteettiasioista ja silleen, että sinulle aletaan systemaattisesti tietyllä tavalla rakentamaan sinun tulevaisuutta muiden ihmisten toimesta tolla tavalla, niin siitä voi olla vaikea päästä pois. Mutta nyt tämä tarina nyt onneksi kuitenkin oli silleen, että sillä oli voimavaroja sen verta ja oli muutenkin tosi sillä tavalla fiksu, että pystyi tunnistamaan, mitä siinä on tapahtunut ja oli sitten jossain vaiheessa päättänyt, että hei, että tämä ei olekaan mun sellainen, vaikka jossain vaiheessa tietysti hän oli, että hei, musta tulee hyvä tämä ja tämä, että hänkin oli tietyllä tavalla jo iskostunut siihen.
Mutta sitten hän päätti, että hän haluaisi tulla musiikkituottajaksi ja hän ymmärsi, että se on tosi riskaapeli ala. Hän oli kuitenkin tehnyt tarkat suunnitelmat, että miten hän saa tämän musiikkituottamisen ikään kuin käyntiin tekemällä muita töitä ja rahoittamalla tämän musiikkituottamisen muulla työnteolla. Ja se oli hienoa vaan nähdä, miten tuommoinen nuori oli rakentanut tietyllä tavalla yksin ilman mitään tukea tuollaisen suunnitelman ja tuollaisen polun eteenpäin, kun hän oli kuitenkin kotoota saanut kuulla ihan jotain muuta.
Ja sitten myöskin koulussa ei ymmärretty näitä hänen valintojaan, koska musiikkituottajan ammattiin ei ole tuollaista suoraa polkua, että sä voit sanoa, että joku opokin sanoo, että sä voisit nyt pyrkiä, että tässä on tämä, että laita toi ensimmäiseksi vaihtoehdoksi ja toi ensimmäiseksi vaihtoehdoksi, kun sitä ei tuohon musiikkituottamiseen oikein ole. Niin sitten hänelle ikään kuin sanottiin, että älä laita nyt vaan nää ja nää siihen valintalomakkeeseen.
Että toi oli jotenkin niin kuin, olin pettynyt, kun kuulin tuon sitten, että se koulukin oli ollut siellä sitten mukana tällaisessa. Että ei oltu kuunneltu laisinkaan hänen omia toiveitaan ja halujaan sitten tuohon liittyen.
Wilma: Ja kumminkin hirveän omatoimisesti lähdetty tekemään sitä ja tehty, mitä sinä sanoit, tosi yksityiskohtaisesti se suunnitelma. No jälleen kerran, realistisesti, että miten sinne pääsi sitte.
Pasi: Juuri näin, että vaikka se oli tuommoinen hieman epätavallinen ammatti ja joku semmoinen, mihin saattaa olla vaikea päästä ja varsinkin luoda joku semmoinen vankkataloudellinen pohja. Silti oli mietitty tosi pitkään, että miten minä pääsen siihen, miten minä rahoitan sen ja noin edespäin. Ja näitä on yllättävän paljon näitä tarinoita kyllä.
Wilma: Fiksuja nuoria.
Pasi: No on kyllä ihan todella fiksuja.
Wilma: No kun tulee näitä ideoita nuorelle sitten, mitä he haluaisivat tulevaisuudessaan tehdä, niin miten nämä tulevaisuudenkuvat ammatteihin liittyen on muodostunut?
Pasi: No joo, tuolla on paljon tietysti, toi on hyvin kompleksinen kokonaisuus, mutta ehkä mä yritän jaotella, se on sellainen japanilainen tulevaisuuden tutkija, joka on jaotellut noi tuollaisiksi viestilähteiksi, että siellä on se oma kokemus, henkilökohtainen kokemus siitä, että mitä haluttaisiin tehdä ja mitä kautta ne ajatukset on rakentunut. Ja sitten siellä on media yhtenä vaihtoehtona, että sieltä kuulee tosi paljon uutisista ja leffoista ja sosiaalisesta mediasta ja sitten on muut ihmiset. Eli oikeastaan tämä sitten oma lähipiiri, mitä kautta sitten tulee tosi paljon syötteitä ja mielikuvamalleja siitä, että mitä pitäisi tehdä ja mitä pitäisi lähteä tavoittelemaan. Ja mikä on arvokasta ja mikä on arvostettavaa ja mikä olisi jotenkin tämmöinen sosiaalisesti hyväksytty asia tehdä ja yhteiskunnan hyväksymä asia.
Tuossa muutamia esimerkkejä, mitä mä just mietin, että tuossa lukiolaisten kanssa on jutellut, niin ne saattaa olla hyvinkin jänniä ne tilanteet. Yksikin lukion kolmannella luokalla oleva sanoi, että hän haluaa hammaslääkäriksi. Ja sitten kun lähdettiin sitä tarkastelemaan vähän enemmän, niin hän halusi hammaslääkäriksi sen takia, että hän oli pienenä käynyt hammaslääkärissä äitinsä kanssa ja hän oli istunut siihen hammaslääkärin tuoliin itse, tämä nuori, silloin lapsi, niin hän huomasi ja katsoi äitinsä, että hänen äitinsä oli siis peloissaan tässä tilanteessa, että hänen äitillä oli joku hammaslääkäri pelko tai joku. Ja tämä nuori oli katsonut äitiinsä ja ajatellut siinä vaiheessa, että okei, mun äitiä pelottaa tämä tilanne niin paljon, että mä haluan hammaslääkäriksi, jotta kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä hammaslääkäriä.
Ja tämä edelleen kantoi. Siis luki on kolmannella luokalla silleen, että hän haluaa hammaslääkäriksi. Toi oli aika hauska.
Sitten televisiosarjoissa tulee jonkin verran, erityisesti poliisisarjat ja pelastajasarjat ja juristisarjat, mitä kautta ne lähtevät rakentumaan. Ja sitten on tietysti aika paljon juuri näitä, mitä nuoret ehkä ajattelee ja odottaa ja luulee, että heiltä odotetaan. Ja sitten kaikki sellaiset, että no mistä mä nyt ehkä työllistyn ja miten media puhuu joistain ammateista. Että hei, nyt kannattaa vaikka hommata koulutus täältä ja täältä, että ihan varmasti sinulla tulee olemaan töitä tulevaisuudessa, jos valitset tämän ammatin. Mikä ei sitten laisinkaan pidä paikkansa, koska ne muuttuu jatkuvasti.
Ja ajatus siitä, että valittaisiin nyt joku ammatti miettien sitä, että onko sitä enää kymmenen vuoden päästä, kun me ei voida tietää, että onko sitä enää kymmenen vuoden päästä. Niin ajatus siitä, että valitaan ammatti sen mukaan, niin kuulostaa mun korvaan sellaiselta aika isolta riskiltä. Joo, olikohan jotain muuta.
Mutta joo, sitten tosiaan ehkä semmoinen asia, mitä ollaan pohdittu noin opojen kanssa, että kun paljon on just näitä perinteisiä ammatteja esiintyy siellä, mitkä just mainitsin, niin mietittiin sitä, että kun on kuitenkin jo nuorten elämässä, on heidän esimerkiksi vanhempaansa tai muu lähipiirinsä, joilla on jo näitä ikään kuin uudempia ammatteja. Esimerkiksi just joku data-analyytikko tai tietoturva-ammattilainen, HR-työntekijä, myyntikonsultti tai tollaiset, että niitä on kuitenkin tosi vähän siellä tietyllä tavalla tulee esille.
Mietittiin sitä, että minkä takia nuoret ei puhu noista, että minkä takia he puhuvat aina noista perinteisistä ammateista, erityisesti tämä lääkäri-narratiivi on semmoinen, mikä siellä toistuu koko ajan. Että mikä siinä voi olla syynä, että he eivät noista ammateista puhu, että ehkä he eivät ymmärrä tietyllä tavalla, että mitä ne ammatit on ja mitä niistä tehdään, koska sinun on helppo vain sanoa, että no olet opettaja tai lääkäri, sinä haluat, tai sitten lentäjä tai jotain muuta vastaavaa, on niin helppo ymmärtää. Mutta sitten kun just joku tietoturvaekspertti tai data-analyytikko tai joku HR-konsultti, niin nuorten on vaikea hiffaa, että mikä se on.
Mutta sitten taas toisinpäin, että nuorilla on taas uusia ajatuksia, mitä ne haluaisi ja vois tehdä, kuten just tämä sun mainitsema TikTokkaaja tai joku muu vastaava, vaan mitä sitten ne aikuiset ei vastavuoroisesti oikein ymmärrä. Mutta toi on ehkä semmoinen, mitä ollaan sitten pohdittu. Joo, ja ehkä se johtuu siitä, se johtuu, mä veikkaasin siitä, että ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia, vaikka pitäisi tuoda esille mahdollisimman paljon eri ammatteja, pitäisi antaa nuorille tilaa ja aikaa kokeilla ja testailla ja kysellä ja ikään kuin ymmärtää, että mitä kaikki vaihtoehtoi on.
Koko ajan on kiire ja pitää tehdä valinnat nopeasti, jotta päästään taas yksi askel eteenpäin ja jotta taas päästään askel eteenpäin, ja missään vaiheessa ei anneta sitä tilaa miettiä, että mitä nyt oikeasti haluaisi ehkä tehdä.
Wilma: Millä tavoin tällaiset erilaiset valtasuhteet on vaikuttanut siihen, että miten nuoret näkee tulevaisuutensa?
Pasi: No toi on ehkä semmoinen pääasiallinen pointti, mitä mä ehkä ainakin pyrin tutkimaan tuossa mun väitöskirjassa. Ja siellä on paljon juuri tuollaisia valtasuhteita ja sitten näitä valtarakenteita. Ja ehkä ensimmäinen ja yllättävin, joka tuli vastaan sitten tuossa mun tutkimuksessa, oli tämä kuinka paljon sukupuoli vaikuttaa siihen, että miten nuoret näkevät tulevaisuutensa.
Et just liittyi siihen, kun minulla oli yhtenä, kun järjestin näitä työpajoja ja yhtenä tehtävänä, minulla oli kysyä näiltä nuorilta sitten, että hei, tässä on tämmöinen kuvittelinen henkilö, että hänen nimensä on tämä ja tämä, ja se oli sukupuolineutraali nimi, että miettikää hänelle nyt sitten tulevaisuus ja ammatti, mitä hän tekee. Niin ensimmäinen kysymys, mitä ne kysyi, niin yhdetkin lukiolaiset ne tekivät sitä ryhmässä ja sitten ne kysyi, että onko tämä henkilö tyttö vai poika.
Mä sanoin, että no en mä tiedä, että te saatte itse päättää. “Mutta eihän me nyt voida jatkaa tätä sun antamaa tehtävää ennen kuin me tiedetään, että onko se tyttö vai poika. Että ei me voida valita sille tätä ammattia.”
Ja mä seurasin siinä ja nauhoitin nämä keskustelut tietysti ja kuuntelin, mitä siellä tapahtui. Että he heittivät sitten kolikkoa siitä, että onko tämä henkilö tyttö vai poika, ja sitten kun he heittivät kolikkoa ja ne Akeno, se on poika, ja sitten he pystyivät aloittamaan sen tehtävää, ja siitä rakentui sitten tämä tulevaisuus. Sekin oli hieno tarina, minkä he sitten rakensivat, ja siellä tuli paljon erilaisia asioita esille, mutta se menee sitten liian syvälle, mitä me ei tässä ehditä käsittelemaan, mutta toi kyllä kuitenkin.
Sitten mä tiesin, että totta kai Suomen työmarkkinat on tosi vahvasti eriytynyt sukupuolen mukaan eri ammatteihin. Ja ikään kuin me pidetään Suomea tasa-arvon mallimaana, mutta siihen on oikeasti tosi pitkä matka. Ja toi on pyritty selvittämään, että mistä se johtuu, että meillä ylipäätänsä on edelleen tämä tilanne näiden ammattien kanssa, että ne on niin vahvasti sitten eriytyneet tyttöjen ja poikien ammatteihin.
Että toi oli semmoinen, mutta se, että se tuli noin vahvasti esille, niin siihen mä yllätyin. Mutta sitten mä aloin miettiä omassa elämässä kaikkia asioita, että mitä kautta se alkaa rakentumaan, että miten meidät lokeroidaan.
Ja minulle tuli tämmöinen kokemus mieleen omasta elämästä, että kun saatiin meidän lapsi ja oltiin synnytysosastolla ja hän tuli sieltä sitten ulos ja saimme hänet syliin ensimmäistä kertaa, niin siellä nämä kätilöt tuli sitten kysymään, että hei, että pojille annetaan yleensä siniset sukat ja tytöille annetaan vaaleanpunaiset sukat.
Sitten mä olin siinä vaiheessa, että aha, okei. Että se niin kuin alkoi jo. Sitten mä ajattelin, että no mutta noihan on nyt vaan sukat. Että ei niillä ole mitään merkitystä. Mutta lopputulema on kuitenkin se, että niillä sukilla oli kaikki merkitys siihen, että miten ikään kuin mun lapsen tulevaisuutta alettiin jo määrittelemään.
Sitten huomasin, että seuraava juttu, mihin kiinnitin huomion, oli kun menin lelukauppaan. Siellä oli hyvin vahvasti esillä jaottelu tyttöjen lelut ja poikien lelut. Siellä tyttöjen lelut oli hoivaa ja kotileikkejä ja vaaleanpunaisia. Poikien lelut oli seikkailua ja rakentamista ja sotaa. Sitten se tuli tuossa esille ja sitten mä mietin, että okei, no sitten kun kasvetaan siitä vielä enemmän, että millä tavalla se tulee esille yläasteella ja lukiossa.
Että toi sukupuoli on ikään kuin kietoutunut tähän meidän tekemiseen tosi vahvasti ja salakavalasti, jota me ei tunnisteta sitten laisinkaan, että se on vaikuttamassa meihin. Ja miten just puhutaan ihmisistä, niin sillä on tosi iso merkitys. Ja sitten se johtaa siihen, että me ei pystytä ajatella tälle ihmiselle ammattia ennen kuin me tiedetään, onko se tyttö vai poika.
Että tohon se on niin syvälle iskostunut, että se jatkuu läpi elämän. Tuo oli vaan semmoinen, mikä herätti lisäajatuksia tähän sukupuoleen liittyen.
Wilma: Pohtii jotenkin, että juuri ajattelet, että ne on vaan sukat, mutta sitten miettii, kuinka paljon se kerrostuu. Että jos on niin paljon tuommoisia pieniä asioita, että tämä on vaan tämmöinen pieni juttu, että turha tehdään kärpässä sitä härkästä.
Pasi: Just näin. Ja sitten kun niitä pieniä juttuja on niin paljon, niin sitten rakentuu yksi iso kokonaisuus, joka sitten on hirveän vahva ja sitten se määrittelee sitä, että mitä me voidaan tehdä tai mitä me uskalletaan ylipäätänsä unelmoida. Toi on silleen, että jos me nähdään ympärille, että okei nuo ihmiset tekevät tota työtä ja nuo ihmiset tekevät tota työtä, niin en mäkään uskalla unelmoida siitä, että mä vaikka tekisin tota työtä, koska siellä on vaan miehiä tai tota työtä, koska siellä on vaan naisia. Ja sitten se hirveästi jotenkin rajoittaa niitä meidän kykyjä tarkastella vaihtoehtoisia tulevaisuuksia.
Wilma: No on, jos tulee mieleen omasta elämästä, että kyllä mäkin esimerkiksi, mä tykkään paljon vaikka rakentaa, mä tykkään rakennuksista, sisustuksesta ja yleisesti arkkitehtuurista, mutta se, että mä itse kuulin niin paljon, että ei kannata mennä naisena rakennusalalle, joten päätin, että mun pääkoppa ei tuu kestämään, joten en mene sinne.
Pasi: Siis uskomatonta ja itse asiassa jännä, kun toi tuon esille tuon arkkitehtuurin ja sisustusarkkitehtuurin. Ehkä me päästään niihin myöhemmin tässä haastattelussa vielä, mutta tuo on ihan loistava esimerkki tästä. Ja sitten kun kuulee pienestä pitäen, niin siinä tulee semmoinen fiilis, että just se, että en tule kestämään ja tämä ei ole mulle ja en pärjää täällä tai jotain muuta vastaavaa.
Wilma: Kuinka, tiedostaako nuoret itse näitä valtasuhteita? Huomaako he sitä, miten paljon se vaikuttaa?
Pasi: Tämä on nyt myös sellainen, joka on isona osana tai pyrin ainakin tuomaan tämä isoksi osaksi sitä mun väitöskirjaa. Siellä on tosi paljon sellaisia asioita, että näitä pyritään pitämään piilossa, näitä vaikuttamisen tilanteita ja vaikuttamisen tahoja. Siellä on sellainen asia kuin kasvatuksellinen paradoksi, jota on tutkittu. Eli ikään kuin vanhemmat sanovat, että he eivät vaikuta lastensa päätöksentekoon. Ja samalla lapset uskovat siihen, että eihän mun vanhemmat ole millään tavalla vaikuttanut mun esimerkiksi opintopolkuun tai muihin valintoihin, mitä mä olen tehnyt. Mutta totta kai vanhemmat vaikuttavat. Toihan on ihan selvä asia. Mutta kun se kielletään tuolla tavalla, että emme ole vaikuttaneet, niin se tekee näiden tulevaisuudenkuvien tarkastelusta vielä astetta vaikeampaa, kun niitä ei haluta tuoda esille.
Ja sitten on tämä yksilöllisyyden harhakuva, että ikään kuin meidän ajatukset olisi meidän omia. Nehän jostain ajan ne tulee, ne mielikuvamallit. Ja se, että meidän pitää tunnistaa tai yrittää tunnistaa, että no mistä mun ajatus on esimerkiksi tullut, että haluaisin olla sisustusarkkitehti tai haluaisin olla lääkäri tai jotain muuta vastaavaa. Se, että niiden esille tuominen ja tunnistaminen on semmoinen tosi tärkeä asia.
Mutta sitten kun toikin perustuu siihen yksilökeskeiseen yhteiskuntaan. Ja yksilökeskeiseen yhteiskuntaan taas kuuluu se, että ei olisi hyväksyttävää sanoa, että joku muu on antanut sulle jonkun idean. Ajaa, että hei, miten sä pääsyit lääkäriksi? No, mä oon päättynyt, koska tämä on ollut mun ihan oma idea ja mä oon aina halunnut. Vaikkei se välttämättä pidä paikkaansa, vaan siellä on ollut joku muu vaikuttamassa siihen.
Mutta se ei ole hyväksyttävää tässä meidän yhteiskunnassa sanoa silleen suoraan, että no itse asiassa kuulin kaverilta tai sain mutsilta idean tai jotain muuta vastaavaa. Sitä piilotellaan ja tuodaan esille se, että tämä on mun ihan oma päätös ollut tämä. Niin sekin tekee siitä ehkä vaikeaa noista tulevaisuuden kuvien tarkastelusta.
Ja sitten ne ehkä voisivat jakaa sillä tavalla, että mä olen ehkä pyrkinyt jakamaan niitä kolmeen kategoriaan, että siellä on näkyvä ja puoliksi näkyvä ja näkymätön tapa sitten vaikuttaa. Ja näkyvä on ehkä tämmöinen yksikin tarina, jossa ihan suoraan ne vanhemmat on esimerkiksi sanonut, että sä oot vääränlainen ja sä havittelet väärää ammattia ja sä olet huono ja sun pitäisi tavoitella tätä paljon parempaa insinöörin ammattia, kuin sitten esimerkiksi tätä lastenhoitajan ammattia tai jotain muuta vastaavaa. Ikään kuin sanotaan tolla tavalla ihan suoraan noinkin tökerösti, mutta tossa on se, että nuori tunnistaa sen ja hän pystyy ikään kuin tarkastelemaan sitä kriittisesti ja sillä tavalla sitten tekemään toimia sen mukaan, että okei, millä tavalla mua yritetään ohjailla ja jaanko mä samat arvot esimerkiksi tämän ihmisen kanssa, joka mulle puhuu tällä tavalla, miten puhuu. Että on tollaisia ihan selkeitä, kuulostaa jotenkin ihan hirveältä, että vanhemmat puhuu lapsilleen tolla tavalla, mutta näitäkin on yllättävän paljon.
Ja sitten on sellainen puoliksi näkyvä, että esimerkiksi tämmöinen, että hei sä voisit mennä lukioon ja siitä sitten korkeakouluun, koska korkealle kouluttautuminen on tärkeätä ja sitä kautta saa paremman duunia. On tuollaista puoliksi näkyvää, että tönätään vähän tietyllä tavalla johonkin tiettyyn suuntaan sillä tavalla rauhallisesti, tai miten sen voi sanoa.
Mutta sitten on juuri tämä näkymätön tapa vaikuttaa näiden nuorten tulevaisuuden kuviin. Ja se on se kaikista myrkyllisin tapa. Ja yksikin nuori, ketä haastatteli, yksi lukiolainen, ketä haastattelin, niin hän sanoi, että hän tavoittelee lääkärin ammattia, mutta hän ei tiedä miksi. Ja hän pelkää, että sitten kun hän saavuttaa sen lääkärin ammatin ja tämän tulevaisuudenkuvan, niin hän pelkää, että hän vihaakin sitä. Ja hän ei osannut sitä selittää, pukea sanoksi, että minkä takia, hän on vaan aina ajatellut näin, että tämä on jotenkin semmoinen, mitä pitää tavoitella. Ja tuossa tulee ongelmaksi monta ongelmaa kyllä, että siellä on sellaisia asioita, että kun ei pystytä enää kaivella niitä valintojen taustalla olevia olettamuksia eikä niitä tunnisteta.
Niin siinä tulee iso ongelma, mutta tämäkin nuori ymmärsi, että jotain on pielessä, että mä teen näitä kaikkia asioita nyt, että mä pääsen sinne tiettyyn pisteeseen asti, mutta siinä oli koko ajan joku oli pielessä siinä sen tarinassa ja se itse tunnisti sen, mutta hän ei enää siinä vaiheessa uskaltanut tehdä mitään muutoksia, koska hän oli tehnyt niin paljon duunia jo sen eteen, että hän pääsee sinne lääkikseen. Ja tässä tulee tosiaan kyllä just esille myöskin tuo tuommoinen asia, että kun ajatellaan, että ollaan tehty, pyritty johonkin tiettyyn tavoitteeseen pääsemistä ja sitten sinne ei ole vielä päästy, mutta tajutaan, että hei tämä onkin väärä suunta, mutta ei enää uskalleta palata. Ei enää uskalleta palata siihen lähtöpisteeseen, vaan on pakko mennä sinne lääkikseen ja sitten on pakko suorittaa se lääkis loppuun ja sitten sinulla menee kymmenen vuotta ja sitten saat joku lääkäri ja sitten sinä havahdut siihen, ei kolmekymppisen, siihen, että hetkinen, että eihän tämä nyt ollut laisinkaan, mitä minä lähdin hakemaan.
Ja toi on iso, sitten vielä isompi identiteettikriisi ja identiteettiasia ratkaistavaksi toi, että sä huomaat sen. Ja sitten sä alat, sitten siinä vaiheessa aikuisena lähet miettimään, no mitä siellä on nyt asioita tapahtunut, jotka on ajanut mut tähän pisteeseen. Ja sitten sä vasta vanhemmalla jällä alat, tiedätkö sä tunnistaa niitä asioita, koska kellään ei ollut aikaa tai osaamista kysyä siltä nuorelta itse, että hei osaatko sä yhtään sanoa, että miksi sä haet, tiedätkö sä lääkäriksi. Että noi on vaikeita asioita.
Ja mitä sitten, sitten vielä tämä on ehkä semmoinen asia, mistä haluan puhua. Joo, no ehkä sitten toi sisustusarkkitehti on itse asiassa semmoinen, joka on tullut pariin otteeseen esille tässä, sekä maisteritutkimuksessa että sitten tässä väikkärissä. Ja molemmat nämä sisustusarkkitehdit olivat muuttaneet suunnitelmiaan sen takia, koska he olivat kuulleet jostain, että sisustusarkkitehti ei saa sitten tarpeeksi rahaa. Toinen oli kuullut, toisen tarina ei kertonut, mistä hän oli sen kuullut ja toinen sanoi, että kuuli sen siskoltaan, mutta sitä ei oltu lähdetty sitten kritisoimaan millään tavalla. AinakIn toinen muutti sen heti sen suunnitelmansa sen jälkeen. Ja tämä toinen sanoi näin, että hän hautasi omat unelmaansa, koska ei uskaltanut tavoitella jotain, joka ei olisi niin menestyksekäs. Eli joutui hautaamaan unelmaansa sisustusarkkitehdin ammatista.
Toi kuulostaa jotenkin niin absurdilta, että hei, sehän on upea ammatti, ja sä tuut sisustusarkkitehdin palkalla ihan hyvin toimeen, ei mitään ongelmaa, mutta hän oli kuitenkin joutunut hautaamaan nämä unelmansa siitä sellaisesta tulevaisuudesta, toivottavasta tulevaisuudesta, mitä hän oli rakentanut. Ja hän oli sitten päättänyt lähteä tavoittelemaan sisustusarkkitehdin alaa, ei kun anteeksi, rakennusarkkitehdin alaa ja hän ei ollut kuitenkaan laisinkaan kiinnostunut rakennuksista. Hän tiesi tämän ja lähti sitten tavoittelemaan sitä oikeastaan sen takia, koska siitä saa enemmän rahaa.
Mutta nyt jos me lähdetään sitten miettimään totakin tarinaa, että mikä tuolla on taustalla, niin siellä on taustalla jotenkin tuommoinen valheellinen narratiivi siitä, että meidän pitäisi tavoitella jotain parempaa tai jotain arvostettavampaa tai jotain sellaista ammattia, josta saa enemmän palkkaa. Ja sitten ihminen on menestynyt, kun hänellä on tämmöinen ammatti, josta saa enemmän palkkaa ja on jotenkin jollain tasolla joku näkee sen parempana ammattina kuin esimerkiksi sisustusarkkitehdin, niin sitten jos lähtee tuota miettimään ja tuota menestystä ja tuo menestysnarratiivi on just semmoinen ehkä hyvin toksinen, josta puhutaan ja se on tosi yhteiskuntaa läpileikkaava.
Ja kun sanotaan, että pitäisi tavoitella näitä ja näitä ammatteja, ja sitten jos nyt lähdetään perkaamaan esimerkiksi sisustusarkkitehdin ja rakennusarkkitehdiin kuukausipalkkaa, niin sehän ei ole hirveän iso. Varsinkin kun otetaan mukaan joku Suomen progressiivinen verotus, niin ajatuksena, että hei älä valitse tätä ammattia, josta sä tykkäät, vaan valitse tämä toinen ammatti, mistä sä et tykkää, mutta tästä ammatista sä saat 900 euroa kuussa enemmän rahaa tilille. Ja se tekee sitten sut onnelliseksi. Ja silloin sä oot menestynyt. Niin toihan on sillä tavalla aika kieroutunut, ainakin mun näkemyksen mukaan aika kieroutunut ajattelutapa.
Wilma: On, tosi ahdas menestyksen kuva.
Pasi: Jep, just näin. Toi oli ehkä just semmoinen, mitä haluan tässä korostaa. Ja kun sitä lähtee sitten kanssa tarkastelemaan, että tulotasollahan ja rahalla ja materiaalla ja muuten, niin sillä ei ole mitään tekemistä menestyksen kanssa. Koska jos sä lähdet miettimään sitä, että ihminenhän ei voi olla, tai sanotaan näin, käännetään se näin päin, että menestynyt ihminen, joka ei ole onnellinen, niin miten hän ikään kuin voi olla sitten menestynyt?
Koska jotenkin, sehän on vaan sitten, tai just noin, miten toi rakentuu sillä tavalla, että miten muut ihmiset näkee sut, mutta mitä sä itse sitten koet sisältä päin, että onko sä onnellinen ja jaksatko sä nousta aamulla sängystä ja jaksatko sä mennä töihin, onko se kiva työpaikka ja koetko itsellesi, että se on semmoinen ammatti, joka luo merkityksellisyyttä sun elämään, niin toi on ehkä semmoinen aika haitallinen asia, mikä tuolla tulee usein esille, että just noihin arvostettuihin ammatteihin liittyen, että mitä pitäisi tavoitella ja mitä ei saisi tavoitella.
Wilma: Sinä kun oot käynyt nyt vähän enemmän sörkkimässä näitä nuorten tulevaisuuskuvia, niin miten sanoisit, että kuinka nuoret yleisesti ottaen reagoi, kun heitä kysytään ajattelemaan heidän tulevaisuuttaan?
Pasi: No kyllä ne, tietysti ainakin nuo minun haastateltavat, tietysti tutkimus perustuu vapaaehtoisuuteen, niin nuo minun on ollut kyllä tosi innokkaita puhumaan siitä tulevaisuudestaan. Ne on kiittänyt paljon ja ne on puhunut siitä, että kuinka heiltä ei ikinä kysytä tällaisia asioita. He eivät pääse tarkastelemaan niitä ja muutenkin ei ole ihmisiä oikeastaan, joiden kanssa näistä asioista sitten puhutaan. Just kun mennään vähän syvemmälle noihin ajatuksiin ja kertoo tosi paljon ja avoimesti kaikista asioista. Mitäköhän muuta mulle tulisi tuosta mieleen?
Ai niin, no ehkä se mikä tuli mieleen tästä näin, että miten ne nuoret kertoo ja itse keskityn noihin lukiolaisiin, niin ehkä semmoinen asia tässä näin, mikä vähän harmittaa itseäni, että mä en ole ottanut ammattikoululaisia sitten tähän laisiinkaan mukaan, että mä keskityn niihin lukiolaisiin. Ja yleensä se menee sillä tavalla ikävä kyllä, että lukiolaiset osallistuu enemmän sitten tällaisiin tutkimuksiin. Että jostain syystä sitten, ainakin mun käsityksen mukaan, niin nämä ammattikoululaiset voi jäädä sitten välillä sillä tavalla vähän pimentoon. Toki heitäkin tutkitaan, mutta käsittääkseni lukiolaisia vähän enemmän.
Ehkä tuommoinen, että se ammattikoululaistenkin ääni olisi tosi tärkeä tuoda kuuluviin. Toki siellä on sitten erilaisia tarinoita, koska ikään kuin ammattikoululaiset ovat jo tehneet valintansa tämän suhteen, että minkä ammatin he ovat valinneet, koska se pitää siellä valita sitten se linja, mihin mennään. Lukiolaiset ovat enemmän avoimia ja fluideja sen suhteen, että minkä ammatin sitten valitsevat itselleen. Mutta tuommoinen tuli siitä mieleen.
Wilma: No, sinä olet tehnyt tätä tutkimusta kumminkin jo suhteellisen paljon ja paljon on asioita noussut myös esille, niin mitä tämä on opettanut sinulle siitä, että miten meidän yhteiskunta voisi sitten paremmin tukea nuoria ja heidän tulevaisuuden uskoa?
Pasi: No tuossa on ehkä semmoinen asia, tuo tulevaisuuden usko on kyllä ja sen tämänhetkinen tilanne, niin se on todella hälyttävä. Onneksi siihen on nyt sitten ihan valtiotasollakin alettu kiinnittämään huomiota ja aletaan tekemään paljon asioita sen eteen. Mutta miten sitä tulevaisuuden uskoa voi näihin nuoriin valaa, niin se on oikeastaan mun mielestä hyvin tietyllä tavalla yksinkertainen se ohje, että näitä nuoria pitäisi kuunnella, aikuisten pitäisi kuunnella, mitä niillä nuorilla on sanottavana.
Ja jotenkin tietyllä tavalla me mietimme sitä, että tarvittaisiin joku radikaali muutos siihen, miten meidän yhteiskunta toimii ja miten se on rakennettu ja miten me arvotetaan työtä ja miten me puhutaan eri töistä ja kenelle maksetaan kuinkakin paljon palkkaa ja kenelle ei makseta. Ja mitä pitäisi tavoitella ja mitä ei pitäisi tavoitella. Tuntuu jotenkin, että näissä asioissa niitä nuoria ei kuunnella.
Ehkä se johtuu siitä, mitä olen miettinyt, että vanhemmat sukupolvet elää edelleen ehkä siellä jossain sotien jälkeisissä ajoissa, mikä saattaa kuulostaa vähän oudolta, mutta silloin se ainoa keino selviytyä ja päästä jaloilleen oli se jotenkin kollektiivisesti luoda sitä talouskasvua raivolla ja työpaikkoja ja kuluttamista ja tehtaiden rakentamista, jotta ikään kuin noustiin sieltä sitten sotien jälkeisistä ajoista ja siitä suosta. Mutta nyt kun se tilanne, me ollaan niin kuin eletään ihan eri maailmassa, niin jotenkin tuommoinen sukupolvikuilu vaikuttaa tosi paljon siellä sitten nuorten ja vanhempien sukupolvien välillä, että miten nuoret näkevät vanhemmat ja isovanhemmat ja sitten toisinpäin.
Ja lähinnä just se, että kun ne kasvukyvyn rajat on tullut vastaan ja tarvittaisiin siihen sitten semmoinen muutos, niin ehkä tuohon ajatellen silleen, että kun se vaatii radikaaleja toimenpiteitä.
Ja ehkä se, mikä tulee mieleen tässä kanssa, kun puhutaan aina siitä, että okei, nuorissa on tulevaisuus, niin sekin on jännää silleen, että vanhemmat ja aikuiset sanoo, että okei, nuorissa on tulevaisuus, mutta sitten nämä aikuiset kuitenkin kävelevät äänestyskoppiin ja äänestävät valtaan sellaiset ihmiset, jotka ei usko esimerkiksi ilmastonmuutokseen, ja sitten ne tulevat äänestyskopista kertomaan näille nuorille ja lapsille, joilla ei ole vielä äänestysoikeutta, että nyt me ollaan äänestetty, että se Suomi nousuu. Mutta ne ei ehkä kuitenkaan sitten ymmärrä sitä, että minkälaiset rauniot ne on sitten jättämässä näille nuorille.
Mutta joo, toi kuuntelu on kyllä semmoinen, mihin pitäisi käyttää aikaa kuuntelu ja ymmärtäminen. Että saadaan jotenkin tulevaisuuden uskoon sitten kasvuun.
Wilma: Ja se vaatisi varmaan sitä, että olisi yleisesti ottaen vähemmän kiirettä yhteiskunnassa kokonaisuudessaan?
Pasi: Juuri näin, juuri tuo suoritusyhteiskunta ja yksilökeskeisyys ja kaikki noin, että ne on siellä vahvasti vaikuttamassa. Just siihen, ettei ikään kuin ehditä tarkastella näitä asioita kriittisesti.
Wilma: Tuossa tuli vähän esikin jo aiheesta, mutta mitä muuta nämä nuorten tulevaisuuskuvat kertovat meidän ympäröivästä yhteiskunnassa ja meistä aikuisista?
Pasi: Joo, tämä on jo hyvä kysymys kyllä. Lähinnä tulee juuri eka mieleen se, että ja mitä tuossakin puhun, että kaikki on niin sisällä omissa maailmankuvissaan ja arvomaailmoissa, että kukaan ei huomaa niiden olevan tietyllä tavalla ajattelutapoja ja arvoja, eikä totuuksia.
Ja sitten mä mietin tästä meidän yhteiskunnasta, että yksi kielikuva, mitä mä oon miettinyt, ja mikä kertoo tosi paljon tästä meidän yhteiskunnasta, niin se on tämmöinen, niin kuin tulee englannista alun perin, ja se on tämmöinen kuin “pull yourself up from your bootstraps”. Ja tämä bootstrap, niin se on saappaissa ollut tämmöinen nahkainen lenkki tai remmi, josta saappaat on vedetty jalkaan ja nykypäivänäkin niitä esiintyy tietysti kengissä. Mutta tämä on tämmöinen ilmaus, jota on käytetty sillä tavalla, että hei, että sä et voi nostaa itseäsi ylös saappaidesi vetolenkeistä, vaan sinun täytyy pyytää apua. Eli tämä kielikuva on aikaisemmin tarkoittanut sitä, että pull yourself up from your bootstrap on se, että pyydä apua, koska yksin et voi nousta suosta.
Mutta mikä tässä on nyt mielenkiintoista on, että tämä suomenkielinen vastine tälle kielikuvalle on “ota itseäsi niskasta kiinni”. Ja tämähän on semmoinen kielikuva, mitä kuulee usein sanottavan vaikka nuorelle, joka on masentunut tai jotain muuta vastaavaa. Ja se tarkoittaa sitä, että hei, että nousen nyt yksin ylös sieltä suosta ja pärjää yksin ja ei ole hyväksyttävää pyytää apua, vaan nyt vaan ittees niskasta kiinni ja nouset sieltä ylös. Niin tuohon meidän yhteiskuntaan liittyen, että missä vaiheessa ja mitä on tapahtunut ajansaatossa, että tuommoinen kielikuvan merkitys on kääntynyt noin totaalisesti ympäri, mitä se on kääntynyt. Että jotenkin tuommoinen narratiivi tai tuommoinen kielikuva, joka on alunperin rakennettu erityisesti kannattelemaan yhteiskunnan heikompia, niin yhtäkkiä onkin muuttunut ja me ollaan unohdettu, että tämä heikompien auttaminen ja puolustaminen on oikeasti tosi tärkeätä ja tehdään yhteistyötä ja autetaan muita.
Ja tilalle onkin sitten tullut tämä suoritusyhteiskunta ja kilpailukeskeisyys ja heikompien vähättely ja sellaisten ihmisten vähättely, jotka on just nyt siinä hetkessä pysty siihen jatkuvaan suorittamiseen ja esimerkiksi just tämän loputtoman taloudellisen kasvun edesauttamiseen. Että toi on jotenkin ollut semmoinen, se kertoo meidän siitä, että jos me ollaan joskus oltu jossain vaiheessa, niin kun meillä on ollut joku kollektiivinen tavoite tai visio tai tulevaisuuden kuva siihen, että mihin me ollaan menossa ja me mennään sinne yhdessä ja meillä on samat arvot ja tavoitteet, niin sitten jotenkin se on muuttunut ihan totaalisesti. Ja tuo oli vain semmoinen kielikuva, mihin olen kiinnittänyt huomiota tähän asiaan liittyen.
Wilma: Ja on hurjaa.
Pasi: Jep. Ja sitten toinen kanssa, kun puhuu näistä näkymättömistä valtarakenteista ja tästä omasta tutkimuksesta, niin se ei ole ehkä semmoinen kovinkaan suosittu ehkä sen takia. Mä pyrin kritisoimaan ja tuomaan esille jotain sellaisia hyvin arkipäiväisiä asioita, jotka on meihin iskostettu ja me ollaan ajateltu, että ne on totta, mutta sitten ne ei ehkä välttämättä olekaan totta, tai ehkä ne on, mutta tarkoitukseen on tarkastella niitä kriittisesti. Ja sitten joillekin ihmisille, kun mä oon puhunut tästä mun tutkimuksesta, niin jotkut näkee siinä jotain järkevää, ja jotkut ei sitten näe.
Ja sitten mulla oli yksikin semmoinen tilanne, että mä olin just saanut aika paljon negatiivista palautetta tutkimukseen liittyen, ja sitten mä olin itsekin aloin tiedä, että se ajattelee, että onko mä nyt ihan ulapalla tämän mun tutkimuksen mukaan, onko tässä mitään järkeä, mitä mä teen.
Ja sitten mä puhuin mun kumppanin äidille, puhuin mun tutkimuksesta, ihan sen enempää tiedä, mitä mä teen, mutta mä puhuin vaan nopeasti, että hei, mä tutkin tätä ja mä pyrin tuomaan esille tällaisia ja tällaisia asioita. Niin sitten hän sanoi mulle, että sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi. Sitten mä olin silleen, että hetkinen, mitä sä sanoit?
Ja sitten sä katsottiin, että et saa kuullut sitä runoa. No en ole kuullut. No mä menin sitten kaivaan ja tunnustelemaan ja katselemaan, että mikä tämä runo oikein on, mistä hän puhui. Niin tämä oli jotenkin tosi upeasti rakennettu tämä runo sillä tavalla, että jos minulla on 700 sivua jotain muistiinpanoja, niin tämä runoilija oli saanut sen minun 700 sivua yhteen tällaiseen lyhyen runoon.
Tämä on tämmöinen kuin Gibran Khalil Gibran, tämmöinen libanonilainen runoilija ja taiteilija. Hänellä on tämmöinen teos kuin Profeetta, se on vuodelta 1923. Ja nämä sanat, mä Kerron tämän runon ja sitten mä ehkä lähden kaivamaan noita ihan vähän avaamaan vielä noita, mitä siellä runossa tulee esille, mutta se kuuluu näin:
“Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, he ovat itseensä kaipaavan elämän tyttäriä ja poikia.
He tulevat sinun kauttasi, mutta eivät sinusta ja vaikka he ovat sinun luonasi, he eivät kuulu sinulle.
Voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa.
Voit pitää luonasi heidän ruumiinsa, mutta et heidän sielujaan, sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta.
Voit pyrkiä olemaan heidän kaltaisensa, mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista, sillä elämä ei kulje taaksepäin eikä takerru eiliseen.
Sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kuin elävät nuolet.
Kun taivut jousimiehen käden voimasta, taivu riemulla.”
Ja toi on semmoinen, kun mä luin toi ja mä lähdin tarkastelemaan sitä hetkinen, että tässä on valtava määrä viisautta tässä runossa. Että esimerkiksi toi, että voit antaa heille rakkautesi, mutta et ajatuksiasi, sillä heillä on heidän omat ajatuksensa. Niin tämä perustuu siihen, että nuoria pitäisi kuunnella ja heille pitäisi antaa tukea ja neuvoja, mutta antaa ne niille nuorille niiden omilla ehdoilla. Ja samalla täytyy pitää huoli siitä, että ymmärtää, että millä tavalla esimerkiksi aikuisten ja vanhempien sanominen vaikuttaa tämän nuoren tulevaisuuteen. Koska se voi olla ihan pieni nyanssi tai tuommoinen ajatus, mikä vanhemmilla on tai mitä ne sanoo tai miten ne reagoi johonkin, niin se saattaa muuttaa sitä nuoren tulevaisuutta ja sitä ei ymmärretä.
Ja sitten toi, että sillä heidän sielunsa asuvat huomisessa, jonne sinulla ei ole pääsyä, ei edes uniesi kautta. Niin tässä tulee esille just tämä nuorten ja aikuisten välinen sukupolvikuilu. Ja aikuiset ei ymmärrä sitä, mitä nuoret yrittää kertoa, koska ne elää jollain tasolla siellä menneisyydessä. Ja tuommoinenkin nuorisotutkija kuin Richard Eckersley ja sitten tämä japanilainen tulevaisuudentutkija Ryota Ono puhuu jo siitä, kuinka näillä nuorilla on sydämissään uudet vaihtoehtoiset tulevaisuudet ja unelmat ja toiveet. Mutta meidän aikuisten ja vanhempien tehtäväksi on antaa näille nuorille tilaa ja mahdollisuuksia tuoda ne julki. Ja että näiden nuorten ei tarvitsisi hävetä tai pelätä, että niiden unelmat ja toiveet olisi jotenkin vääriä tai ei tarpeeksi arvostettuja tai hienon kuulosia tai jotain muuta vastaavaa.
Joo, sitten vielä ihan nopeasti vielä toi. Mutta älä yritä tehdä heistä itsesi kaltaista, sillä elämä ei kuule taaksepäin eikä takeru eiliseen. Niin tässä tulee just, että tuntuu, että noille nuorille tunnutaan hirveän usein, että niille kaupataan vanhaan maailmaan istuvia tulevaisuudenkuvia. Ja ne perustuu muiden arvoihin tai malleihin tai normeihin, jotka ei enää välttämättä sitten ole tärkeitä näille nuorille. Ja just toi vanhan maailman tulevaisuudenkuvia vastaan, niin näiden nuorten on tosi vaikea taistella, koska ne omaehtoiset tulevaisuudenkuvat ei ole vielä ehtinyt rakentua tarpeeksi vahvoiksi tai muuten, että nuoret ei osaa sitten puolustaa itseään näissä tilanteissa.
Ja sitten toi, sinä olet jousi, josta sinun lapsesi lähtevät kun elävät nuolet, kun taivut jousimiehen kädenvoimasta taivun riamulla. Niin just tämä, että vanhempien kuuluisivat toimia tällaisena jousena, joka antaa sille nuorelle tilaa ja mahdollisuuksiin lähteä kokeilemaan omia siipiä ihan siihen valitsemaansa suuntaansa, minkä hän sitten valitsee. Ja jos ei onnistu, niin siinä on se hyvä puoli, että sitten se lintu palaa sinne pesään vanhempien luokse taas, jos hän ei ole vaikka onnistunut tässä ensimmäisessä yrityksessään havitella jotain tiettyä ammattia. Se palaa sinne kotiin pesään ja sitten voi lähteä miettimään taas jotain muita vaihtoehtoisia ammatteja, no mihin se nyt sitten seuraavaksi.
Mutta toi oli semmoinen runo, joka toi esille hirveän paljon asioita tästä mun omasta tutkimuksesta.
Wilma: Kyllä tämä runo varmasti löytäisi hyvän paikan neuvoloiden seiniltä ja herättää todella paljon ajatuksia.
Pasi: Noniin, mutta hyvä, että herätti. Mutta kun just tuossa sanoin, kun itse olin ajatellut silleen, että okei tässä ei mitään järkeä tässä mun tutkimuksessa, oliko minä ihan pihalla, ja sitten joku ohjasi minuun runon ääreen, ja sitten olin sellainen, että hetkinen, että tässä on kaikki, mitä minä yritän sanoa, että en minä ehkä olekaan ihan ulapalla, että ehkä tässä onkin jotain järkeä mun tutkimuksessa. Mutta joo, ehkä tuota pitää kyllä tarkastella lisää.
Wilma: Kyllä. Hitsit, niin paljon olisi kaikkea vielä, mitä pystyisi kysyä, mutta meiltä taitaa aika mennä kohta loppua kohden, niin mulla olisi sulle yksi viimeinen pieni kysymys. Elä peljästy, mutta kun sä ite mietit tulevaisuutta, niin mikä olisi semmoinen yksi asia, joka herättäisi sulle toivoa tulevaisuudesta?
Pasi: No toi on kyllä hyvä kysymys. Ja ne on aina vaikeita. Mikäköhän asiaa herättäisi eniten toivoo tulevaisuutta kohtaan?
No kyllä mä sanon, että oikeasti noin niin kuin mä puhuin tuossa nuorten sydämissä olevista vaihtoehtoisista ja uusista tulevaisuudenkuvista, niin niitä kun on nyt tässä tarkastellut ja kuunnellut nuorten ajatuksia ja uusia fresheja ajatuksia ja just siihen liittyen, että tuodaan esille paljon asioita just liittyen kaiken näköisiin viheliäisiin ongelmiin, mitä meillä on, niin nuoret puhuu näistä, ja ne tuo niitä esille ja he ovat kriittisiä kaiken sen suhteen, että mitä on jotenkin nähty normaalina ja meidän toimintamalleihin ikään kuin iskostuneina asioina.
Että tommoinen kriittisyys ja tosi terve kriittisyys, mutta myöskin sitten tämmöinen anarkismi tietyllä tavalla, mikä nousee siellä esille. Ymmärretään myöskin se, että muutos ei välttämättä tapahdu pelkästään keskustelemalla ja yrittämällä tuoda asioita esiin, koska tällaiset isot muutokset vaatii paljon enemmän.
Wilma: Kyllä. Kiitos, että pääsit tulemaan tänne tänään, Pasi. On ollut tosi mielenkiinnosta kuunnella, todella mielenkiintoista.
Pasi: No kiitos, kiitos paljon.
